Sianlihaa ja alttohuiluja

Elokuva- ja teatterisäveltäjä Sanna Salmenkallio tekee käyttömusiikkia ilman kompromisseja.

hän
Teksti
Suna Vuori
Kuvat
Marjo Tynkkynen

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Säveltäjä Sanna Salmenkallio on innoissaan. Hän on juuri esiintynyt irakilaisen Bakr Hasanin näytelmässä Bagdadin Julia Helsingin Ritarihuoneella.

Salmenkallio soitti irakilaista perinnesoitinta jozeta, eräänlaista arabiviulua.

”Suomalaisen barokkiorkesterin kanssa! Puettuna mustaan abayaan! Olihan se nyt ihan mieletöntä!”

Abaya on koko kehon peittävä kangasasuste, joka jättää kasvot, kämmenet ja jalkaterät näkyviin. Salmenkallio oli tehnyt myös esityksen musiikkidramaturgian.

”En ole niin vakuuttunut muista lahjoistani, mutta innostumisen lahja minulla on.”

Pelkkä intoilu ei olisi riittänyt tekemään 56-vuotiaasta Salmenkalliosta muusikkoa, eikä varsinkaan yhtä Suomen kokeneimmista elokuva- ja teatterisäveltäjistä.

Vaikka yllättävän harva on kuullut hänestä, moni on kuullut hänen musiikkiaan. Salmenkallion säveltämä musiikki soi yli 30 elokuvassa, esimerkiksi Pirjo Honkasalon dokumentissa Melancholian 3 huonetta (2004) sekä Virpi Suutarin dokumenteissa Eedenistä pohjoiseen (2014), Yrittäjä (2018) ja Aalto (2020).

Näistä kaikista hänet palkittiin sävellys-Jussilla. Neljä Jussi-palkintoa parhaasta elokuvamusiikista on enemmän kuin kenelläkään muulla Suomessa.

”Niin. Jos olisin mies, tästä olisi ehkä jo kuultukin”, Salmenkallio naurahtaa.

Hän on tehnyt musiikkia myös yli 40 teatteri- ja tanssiesitykseen. Tuorein näyttämötyö on marraskuussa ensi-iltansa saava Paavo Westerbergin ohjaus Fanny ja Alexander Helsingin kaupunginteatterissa.

Helmikuussa Salmenkalliolle myönnettiin pohjoismainen Harpa-elokuvamusiikkipalkinto, sekin Aallosta.

Kansainvälinen tuomaristo piti dokumentin musiikkia lumoavana ja kuvaili, miten se onnistuu inhimillistämään huonekalut ja arkkitehtuurin sekä saa kokijansa tuntemaan esineet ja rakennukset.

Työtä edelsi tutkimusvaihe, jonka aikana Salmenkallio sanoo googlanneensa ”ihan nörttinä” kaiken Alvar ja Aino Aaltoon liittyvän.

”Valitsen yleensäkin töitä sillä perusteella, mitä opin niistä ja minkä asian kanssa jaksan viettää paljon aikaa. Kolme kuukautta citysinkkujen rakkauselämää – ei kiitos! Työ, jossa on aiheen lisäksi jotain isompaa – kyllä!”

Tästä lähtökohdasta ei ole ihan helppo tulla Suomessa toimeen. Salmenkalliolla on viisivuotinen apuraha, mutta hän on noudattanut periaatteitaan jo paljon pitempään.

”Olen hirveän ylpeä siitä, että olen pystynyt elämään produktioilla, jotka ovat aidosti kiinnostaneet itseäni. Ei ole tarvinnut tehdä kompromisseja eikä mitään Lentävä hamsteri kolmosta.”

Salmenkallion mukaan elokuvasäveltäminen on ”maailman yksinäisintä” puuhaa. Teatteriin säveltäminen on taas ylenpalttisen sosiaalista.

Salmenkallion ura sai alkusoittonsa jo lapsuudessa.

Perheen isä oli kanttori-urkuri ja oopperalaulaja. Tytär kertoo kasvaneensa kontaten Aleksanterin teatterin eli vanhan oopperan plyysipenkkien välissä. Hän sai jo varhain käsityksen siitä, että ääni on väline, jolla tehdään jotain.

Salmenkallio on perehtynyt äänivälineen mahdollisuuksiin kolmessa korkeakoulussa. Hän naureskelee keksineensä Taideyliopiston ennen Taideyliopistoa opiskeltuaan Sibelius-Akatemiassa, Kuvataideakatemian tila-aikataiteen linjalla ja Teatterikorkeakoulun äänisuunnittelussa. Oopperaa hän kutsuu elokuvakoulukseen.

”Teatteri on lähes aina tekstivetoista, kun taas oopperoiden libretot mahtuvat aaneloselle ja niissä lukee suurin piirtein että ’sua ma lemmin, lemmin ma sua’.”

Niissä on kuitenkin kohtauksia, ylimenoja ja välisoittoja – kuten elokuvamusiikissakin.

”Leffassa fokus siirtyy eri aisteille, se ei ole koko ajan tekstissä, ja musiikin kautta katsoja voi päästä isompiin maailmoihin ja teemoihin.”

17 sekuntia siirtymää, kaari tunteesta toiseen, aihe, suunta ja deadline – tämä on Salmenkallion mielestä äärimmäisen kiinnostava sävellysmuoto. Hän viihtyy hiekkalaatikolla, annettujen raamien sisällä.

”Tällaisista lähtökohdista on syntynyt hyvää musiikkia ennenkin”, hän huomauttaa.

”Esimerkiksi sellaiset tyypit kuin Bach ja Mozart ovat säveltäneet lähes kaikki teoksensa tiettyyn tarkoitukseen.”

Tästä huolimatta monet klassisen musiikin ammattilaiset ovat Salmenkallion mukaan olleet pitkään siinä käsityksessä, että elokuvamusiikki ei ole oikeaa taidetta.

”Uusi sukupolvi onneksi ajattelee asiasta jo toisin. Itseäni taas ei ole aiemmin kauheasti kiinnostanut säveltää teoksia, jotka esitetään ehkä kerran konsertissa. En myöskään tiedä tässä maailmankaikkeudessa huonompaa sävellyksen lähtökohtaa kuin Sanna Salmenkallion sielunelämä. Tylsin aihe mitä olen koskaan kuullut!”

Viime keväänä hän sovitti kapellimestari Dalia Sta­sevskan pyynnöstä Aalto-elokuvan musiikin orkesterisarjaksi Sinfonia Lahden 75 soittajalle – ja nautti työstä suuresti. Aika näyttää, seuraako uudesta aluevaltauksesta uusia innostuksen aiheita.

Salmenkallio puhuu mielellään teosten materiaalisesta dramaturgiasta. Siinä kaikki informaatio vaikuttaa kokonaisuuteen.

”Jos valosuunnittelija tekee kohtaukseen kylmän sinisen skaalan, minulle tulee tarve miksata sitä äänipuolella – esimerkiksi lisätä jotain kotikutoista asiaa, vähän rahinaa, jotta kokonaisuus pysyy balanssissa.”

Jos näyttelijän paidan väri vaihtuu, Salmenkalliolla vaihtuu instrumentti. Kyse on siitä, miten materiaalit keskustelevat keskenään, hän sanoo.

Teatterissa Salmenkallio pyrkii olemaan paikalla kaikissa harjoituksissa ja katsomaan kohtaukset ohjaajan vierestä. Hän toteaa havaitsevansa ja muistavansa vähän liikaa.

”Pystyn pitämään mielessäni älyttömän määrän materiaalia. Puvustaja ei voi vaihtaa suurella näyttämöllä yhdenkään näyttelijän kenkiä ilman että huomaisin sen.”

Erityisen tuskallista on, jos ohjaaja päättääkin ensi-­iltaa edeltävänä päivänä jättää jotain pois. Musiikki ei voi jäädä ilmaan roikkumaan tai tulla katkaistuksi kesken.

Siksi teatteriin on Salmenkallion mukaan tehtävä usein yleisempää materiaalia, äänellisiä tiloja ja tunnelmia.

Huonoin lähtötilanne on säveltäjälle kuitenkin elokuva, joka on jo kuvalukossa eli valmiiksi leikattu siinä vaiheessa, kun muistetaan, että tarvittaisiin musiikkiakin.

”Silloin voi toisaalta tehdä hienoja rakenteita sekunnin sadasosan tarkkuudella.”

Kun Virpi Suutarin Yrittäjä-elokuvassa näytettiin sianlihaa, Salmenkalliosta tuntui täysin selvältä, että kohtaukseen tarvittiin alttohuiluja.

”Ehkä se on jonkinasteista synestesiaa”, säveltäjä arvelee. Aistit sekoittuvat.

”Toisaalta jos päätetään käyttää saksofonia, ei riitä, että sävelletään sille kiva melodia vaan pitää ymmärtää, mitä kaikkea sen instrumentti kantaa mukanaan, ja miten se kaikki resonoi kuvan kanssa.”

Ohjaajan ja säveltäjän välinen luottamus tekee kuvan ja musiikin yhteen sovittamisesta helpompaa. Salmenkallion mukaan on hienoa, jos ohjaaja pystyy avaamaan sitä, mihin missäkin kohtauksessa tai milläkin asialla pyritään. Kaikki eivät pysty tai osaa.

Itse musiikkia ohjaajien ei kuitenkaan tarvitsisi miettiä, se on säveltäjän tehtävä.

”Silti löytyy aina joku, joka alkaa hyräillä ja ehdottaa, että tässähän voisi olla vaikka tällaista, tyy-dyp-pi-dy-dyy…”

Virpi Suutarin kanssa Salmenkallio on tehnyt tähän mennessä neljä pitkää dokumenttia ja ollut mukana jo elokuvien ennakkosuunnittelussa.

Aalto-elokuvan palkittu musiikki lähti ohjaajan ajatuksesta, että puhaltimilla saisi tuotua esiin tilallisuutta.

”Alvar Aalto oli vanhan ajan patriootti, joten herooinen klangi oli se mitä haettiinkin. Turha sellaista on millään haitarilla yrittää. Myös tilallisuus toteutui, vaikka musiikki onkin studiossa soitettu ja miksauspöydällä rakennettu.”

Haasteeksi säveltäjä koki sen, että kuvamateriaali oli viileää ja staattista: valokuvia, piirroksia, huonekaluja, kivisiä seiniä.

”Vaikka se, että ääniraidalla ihminen hengittää, puhaltaa ja soittaa, onkin elokuvan katsomisen hetkessä tavallaan tietoisuutemme ulkopuolella, ehkä ihmisen ­läsnäolo musiikissa tasapainottaa sitä kuvien kylmää puolta.”

Salmenkallio myös opettaa mielellään, niin kotimaisissa korkeakouluissa kuin mestarikursseilla ulkomailla. Hänelle elokuvasäveltäminen on elokuvan oman soundin, sointimaailman ja oikeiden mielikuvien etsimistä.

”Minua vähän ärsyttää, että äänestä puhutaan niin usein tunteiden kautta. Onhan siinä ilman muuta sekin puoli, ja äänellä on mahdollista piilovaikuttaa vaikka mihin”, Salmenkallio sanoo.

”Siinä on kuitenkin myös fyysistä resonanssia ja monta muuta teknistä tasoa. Se on yhdenlaista kokkausta, jossa mausteina on herzejä ja treblejä.”

Salmenkallio on tehnyt musiikkia moniin suurilla tarkoitusperillä ja isoilla tunteilla ladattuihin elokuviin. Hän on samoilla linjoilla kuin 79-vuotias amerikkalainen äänisuunnittelija, kirjoittaja, ohjaaja ja elokuvaleikkaaja Walter Murch, joka palkittiin hiljattain elämäntyöstään.

Murch on osallistunut mun muassa Kummisetä– ja Ilmestyskirja. Nyt. -elokuvien tekemiseen. Ottaessaan palkinnon vastaan hän päätti kiitospuheensa sanomalla ”We do this for humanity.”

Hiljattain Salmenkallio teki musiikkia israelilaisen David Wachsmannin dokumenttiin Two Kids a Day, joka sai ensi-iltansa Jerusalemissa viime heinäkuussa. Elokuvan osatuottajana on suomalainen Tuffi Films.

Keskimäärin kaksi palestiinalaislasta päivässä saa 1–3 vuoden vankeustuomion heiteltyään kiviä kohti Israelin armeijan sotilaita. Sotilaat provosoivat näitä kohtauksia osin tahallaan, ja tuomioilla yritetään kiristää lasten perheitä.

Dokumentissa nähdään Israelin armeijan kuulusteluvideoita pidätetyistä 12–13-vuotiaista pojista ja kuvataan ihmisoikeusjuristia, joka yrittää saada nämä lapset vapaaksi.

”Materiaali oli niin rankkaa, että henkeä alkoi ahdistaa ja jouduin laittamaan laitteet välillä kiinni”, Salmenkallio kertoo.

Ahdistus oli samaa lajia kuin Melancholian 3 huonetta -dokumenttia tehdessä, jolloin Salmenkalliolla oli itselläänkin pienet lapset. Pirjo Honkasalon elokuva kertoo lapsista ja nuorista Tšetšenian sodan jaloissa.

”Dramaturgisesta tajusta on hyötyä, kun haetaan oikeaa tyylilajia. Asian pitääkin tulla naamalle ja herättää keskustelua, mutta se ei saa muuttua sosiaalipornoksi sen enempää kuin melodraamaksikaan.”

Salmenkallio on tehnyt teatteria sekä vankien että turvapaikanhakijoiden kanssa ja sanoo, ettei ehkä ylläty enää mistään, mitä ihminen voi tehdä toiselle.

Kaikki on kuultu.

”Olen tehnyt töitä leipäjonosta saadusta pussillisesta leipää, mitä kollegani eivät lakkaa ihmettelemästä. En vain ole koskaan ajatellut, että minulla olisi oikeutta asettua voittajien puolelle. Haluan nähdä jokaisen ihmisen arvokkaana.”