Ukrainan sota

”Herra presidentti, nyt vai myöhemmin? Haluaisin vastata itse kysymykseen siitä...”

Helmikuussa 2022 Vladimir Putin kysyi turvallisuusneuvoston jäseniltä, tulisiko Venäjän tunnustaa Ukrainan separatisti­alueiden itsenäisyys. Kokouksen käsikirjoitus noudatti kaavaa, joka auttaa ymmärtämään Kremlin valtahierarkiaa.

Teksti
Aurora Rämö
Grafiikka ja kuvitus
Hannu Kyyriäinen

Helmikuun 21. päivä 2022 Vladimir Putin asteli rivakin askelin Kremlin suuren palatsin näyttävään pylvässaliin. Musta puku, tummanpunainen kravatti.

Turvallisuusneuvoston jäsenet oli istutettu harvaan puolikaareen, silmiinpistävän ­kauas puheenjohtajan lipuin kehystetystä pöydästä.

Pitäisi keskustella Donetskin ja Luhanskin tulevaisuudesta.

Duuma oli vastikään esittänyt presidentille toiveen ”kansantasavaltojen” tunnustamisesta, äänestänyt sen puolesta selvin numeroin, ja nyt Putin halusi kuulla kolmentoista neuvonantajansa mielipiteen.

Ulkoministeri Sergei Lavrov ja puolustusministeri Sergei Šoigu olivat valmistelleet raportit tilannekuvasta, samoin FSB:n pääjohtaja ja presidentin kansliapäällikkö.

Länsikollegat eivät välittäneet Venäjän näkemyksistä Naton itälaajenemisesta, Lavrov sanoi, ja Ukraina oli ymmärtänyt Minskin rauhansopimuksen niin huonosti, että venäläisten olisi pitänyt viedä Cambridgen sanakirja mukaan neuvotteluihin, kansliapäällikkö selosti.

Putin kyseli yksinkertaisia täsmentäviä kysymyksiä. Kertokaa neuvotteluprosessista olkaa hyvä, selittäkäähän vielä kerran klausuulit 9, 11 ja 12.

Puheensa päätteeksi kansliapäällikkö katsoi Putinin suuntaan.

”Herra presidentti, nyt vai myöhemmin? Haluaisin vastata itse kysymykseen siitä, pitäisikö Donbas liittää…”

Putin heilautti käsiään hiljentymisen merkiksi.


Turvallisuusneuvosto

Yleensä Venäjän turvallisuusneuvosto kokoontuu pitkän pöydän ääressä, omassa rakennuksessaan Ipatevskin kujalla, kilometrin päässä Punaisesta torista. Viikoittaista ajankohtaa ei merkitä virallisiin kalentereihin eikä sisällöstä kerrota.

Mutta viime helmikuinen kokous televi­sioitiin. Se näytettiin ykköskanavalla viideltä Moskovan aikaa.

Samana iltana Putin piti puheen, jossa il­­moitti Venäjän tunnustavan Donetskin ja Lu­hanskin kansantasavallat. Siinä käytettiin paljon samoja vertauskuvia ja sanankäänteitä kuin turvallisuusneuvostossa pidetyissä puheissa.

Kolme päivää myöhemmin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.

Alkoi spekulaatio. Neuvoston kokousta ­luettiin uudella tavalla. Ketkä tiesivät? Missä päätös oli tehty? Ketkä sen tekemiseen olivat osallistuneet? Vihjailtiinko puheissa tulevasta? Oliko se tahallista vai vahinko?

”Jos tietäisin, miten ulkopoliittiset päätökset tehdään, laskuttaisin miljoona dollaria”, Ulkopoliittisen instituutin Venäjän-ohjelmajohtaja Arkady Moshes sanoo.

”Olen ollut tällä alalla 34 vuotta, mutta voin kertoa, että 30 viime vuoden aikana tähän kysymykseen ei ole pystynyt vastaamaan kukaan.”

Minkä tahansa yksinvaltaisen maan tulkitseminen on hankalaa, mutta erityisesti Venäjän selittäminen on siitä erikoinen laji, että samaan aikaan tulee harjoittaa harrasta kremlologiaa ja olla uskomatta mitään.

Jos tulkitsee Venäjän toimivan juuri niin kuin se sanoo, on oikeassa, ja jos tulkitsee Venäjän salaavan kaiken mitä tekee, on oikeassa.

Mutta jos sanoo Venäjän olevan yhtä kuin Kreml ja Kremlin yhtä kuin Putin, on aina oikeassa.

Ajattelutapa on yleinen ja autuaaksitekevän yksinkertaistava, politiikantutkijat Mark Galeotti ja Jekaterina Schulmann kirjoittavat Venäjän päätöksentekoa käsittelevässä viimevuotisessa journaaliartikkelissaan.

Instituutioilla ja niiden jäsenillä on muukin kuin kosmeettinen rooli.

Autoritäärisen maan yritystä personoida kaikki valta yhdelle ei sitäkään pitäisi ottaa itsestäänselvyytenä.


Venäjän ulkopolitiikan sakarat

Turvallisuusneuvostoa on kutsuttu milloin uudeksi politbyrooksi, milloin juntaksi ilman armeijan vallankaappausta, milloin neuvostofilmeistä matkituksi puolisotilaalliseksi joukkioksi.

Jonkinlaiseksi sisäpiiriksi.

Virallisesti se on neuvonantoelin, jonka jäsenet nimittää presidentti. Se perustettiin Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, eikä se ollut Boris Jeltsinin aikana muiden hallinnonalojen neuvonantoelimiä kummempi. Putinin myöhäiskausilla se on noussut koko ajan tärkeämmäksi.

Helmikuinen kokous jatkui varapuheenjohtaja Dmitri Medvedevin puheenvuorolla.

Hän vilkuili välillä lappua. ”Luulen, että on aika selvää, että Ukraina ei tarvitse näitä alueita.”

Venäjän valtaapitävät on perinteisesti jaettu kahteen, turvallisuuspalvelu- ja armeijataustaisiin silovikkeihin ja talousorientoituneisiin teknokraatteihin.

Medvedev on kaukana silovikeista. Hän on kulkenut Putinin vanavedessä 1990-luvulta saakka, pääministerinä ja presidenttinäkin, ilman varsinaisia omia ansioita. Hänen, siviilin, nostaminen turvallisuusneuvoston päällystöön saattoi olla ele talousväen suuntaan, tapa näyttää, ettei turvallisuuspalveluilla ole ylivaltaa päätöksenteossa.

Puhuttuaan hetken siitä, miten Venäjän tulee mennä kansalaistensa avuksi, Medvedev pani lapun povitaskuun.

”Joten. Koska tilanteen parantumisesta ei ole merkkejä, ainoa mahdollinen tie on aluei­den tunnustaminen.”

Putin nyökkäsi, risti kätensä.

”Haluan sanoa teille kaikille, alleviivata sitä, minkä te jo tiedätte.”

Hän nojasi eteenpäin.

”En tarkoituksella ole keskustellut kenen­kään teidän kanssanne etukäteen tästä aiheesta. Kaikki, mitä nyt tapahtuu, tapahtuu suorana, ilman harjoittelua, sillä haluan kuulla mielipiteenne.”

Televisiointi vaikutti suoralta. Sitten joku katsoja hoksasi Šoigun rannekellon. Se näytti kymmentä vaille yksi, ei viisi. Kremlin lehdistöpäällikkö joutui myöhemmin myöntämään, että kokous oli nauhoitettu.

Vaikka turvallisuusneuvostoa ei mainita juuri missään lakialoitteissa tai virallisissa päätöksentekopapereissa, jotain näyttöä sen määräysvallasta on.

Kun duuman edustaja Irina Jarovaja esitteli aloitteen uudesta terrorismilainsäädännöstä vuonna 2015, teksti oli huomattavan samankaltainen kuin turvallisuusneuvoston mietintö viestintäturvallisuudesta. Siinä ehdotettiin merkittäviä tiukennuksia ja televalvonnan laajentamista.

Myös lakia ”ei-toivotuista organisaatioista”, käytännössä ulkomaista rahaa saavien kansalaisjärjestöjen tukahduttamisesta, on epäilty turvallisuusneuvoston luonnostelemaksi. Lain esitellyt entinen duuman edustaja on sanonut myöhemmin, että hänet ”huijattiin” puhumaan lain puolesta.

Sotšin vuoden 2014 talviolympialaisten turvallisuuden valvominen taas kuului virallisesti anti-terrorismikomitealle, jota johti FSB:n vastavakoilun päällikkö. Komitea kuitenkin raportoi turvallisuusneuvostolle, ei FSB:lle.

Neuvoston sihteeri, päivittäisestä työstä vastaava Nikolai Patrušev, oli lähettänyt ”kuraattoreita” paimentamaan turvallisuuspalvelun väkeä, jos kaikki ei ollut sujunut halutusti.

Patrušev on johtanut neuvostoa lähes 15 vuotta ja on ainoita, joiden roolista Putinin kuiskaajana lähes kaikki asiantuntijat ovat yksimielisiä. Hän on Putinin vanha työkaveri Pietarin KGB:n ajoilta, kulkeutui samoihin aikoihin Moskovaan ja nousi FSB:n päälliköksi heti, kun Putin nimitettiin pääministeriksi vuonna 1999.

Patruševin poika toimii Venäjän maa­ta­lous­ministerinä.

Turvallisuusneuvoston ja turvallisuuspalveluiden – Venäjällä on useita – suhde on vähintäänkin sekava, mutta ilmeisesti turvallisuuspalvelut tuottavat neuvostolle analyysejä, spravkoja, joiden pohjalta se toimii. Neuvosto taas toimii jonkinlaisena turvallisuuspalveluiden vahtikoirana.

Patrušev piti helmikuisessa kokouksessa yhden kovasanaisimmista puheenvuoroista. Kaiken takana on Yhdysvallat, hän julisti, jonka salaisena päämääränä on tuhota Venäjän valtio. Neuvotteluita Donbasin tilanteesta ei ole mahdollista jatkaa, koska Venäjän on puolustettava itseään amerikkalaisten orkestroimissa konflikteissa, ja alueet on tunnustettava hetimmiten.

”Kiitos”, Putin nyökkäsi.

Toisen merkittävän turvallisuuspalvelujohtajan, ulkomaantiedustelun päällikön Sergei Naryškinin, kohtelu oli varsin toisenlaista.

Naryškin esiintyi epävarmasti, takelteli sanoissaan. Putin naputti pöytää ja katseli muualle.

Lopulta Naryškin sanoi kannattavansa viimeisen mahdollisuuden antamista länsipartnereille.

Putin hymähti. ”Ehdotatteko neuvotteluprosessin aloittamista?”

”Ei, ei… siis… tulen kannattamaan…” Naryškin nieleskeli.

”Tulette vai kannatatte? Puhukaa ymmärrettävästi! Sanokaa kyllä tai ei.”

”Yritän sanoa, että kannatan sitä, että Donetsk ja Luhansk liitetään Venäjään.”

Putin naurahti jälleen, pyöritteli päätään.

”Me emme puhu nyt siitä. Me puhumme kansantasavaltojen tunnustamisesta. Olkaa hyvä ja istukaa.”


Osasto n:o 2 vastaa suhteista Ukrainaan

Turvallisuusneuvoston kokous oli tietenkin seremoniallinen näytelmä, jossa esitettiin poliittista vastuuta. Jokainen jäsen kävi vuorollaan kannattamassa tunnustamista, antamassa julkisen valan siitä, että kaikki olivat yhtä osallisia.

Jos kokouksen olikin tarkoitus näyttää suunnittelemattomalta, se epäonnistui täysin. Putin kutsui mukamas sattumanvaraisen alueellisen federaation edustajan puhumaan alueiden puolesta, mutta edustaja luki selvästi paperista.

Silti sillä oli merkitystä.

Vaikka kaikki jäsenet eivät olisi vaikut­taneet päätökseen yhtä paljon, turvallisuus­neuvoston nostaminen keskiöön ohjaa po­liittista keskustelua sen ulkopuolella, ­po­litiikantutkija Tatjana Stanovaja kirjoittaa.

Ketkä ovat tärkeitä, keitä tulee kuunnella.

Neuvoston jäseneksi pääseminen voi toimia myös toiseen suuntaan. Vähemmän tärkeät ministerit, joilla ei olisi henkilökohtaisten suhteiden kautta pääsyä sisäpiiriin, näkevät ainakin osan samoista turvallisuuspalveluiden spravkoista kuin Putinin vanhat KGB-kaverit.

Sisäministeri Vladimir Kolokoltsev, esimerkiksi, ei ole ollut poliisitaustastaan huolimatta kovinkaan vahva ministeri, vaan turvallisuuspalvelut ovat haalineet ministeriön vastuita kontolleen. Ne vetävät ”ekstremismiä” vastaan taistelevia E-keskuksia, jotka tarkkailevat poliittista oppositiota.

Neuvostopaikan kautta Kolokoltsevilla on rajallinen mutta todellinen mahdollisuus ennakoida valtatasapainoa omassa ministeriössään ja ehkä vaikuttaa siihen.

Sellaisella taas saattaa olla vaikutusta siihen, millaisiin klikkeihin Venäjän eliitit järjestäytyvät.

Kun Boris Jeltsinin ajan poliitikot hakivat takuita vaikutusvaltansa jatkuvuudelle lännestä – myymällä omistuksiaan ja pyrkimällä henkilökohtaisiin suhteisiin – Putinin ajan poliitikot etsivät seuraajaa omista piireistään.

Medvedevin ympärille oli ehtinyt järjestäytyä jonkinmoinen ryhmittymä, mutta se hukkasi mahdollisuutensa jo ennen sotaa, Ulkopoliittisen instituutin Moshes sanoo.

”En ole koskaan kannattanut jakoa silovikkeihin ja liberaaleihin, mutta aivan varmasti apparaatin sisällä on erilaisia ryhmittymiä, jotka miettivät tulevaisuutta.”

On ehdotettu muunkinlaisia jakotapoja. Suojelijoihin ja toteuttajiin, seuramiehiin ja todellisiin ystäviin, ja esitetty, että koko systeemi tulisi ymmärtää neuvostoaikaisen nomenklatuuran suorana jatkumona.

Silovikkien listaaminen ei ole niinkään ­järjestelmän analyysia, vaan tapa näyttää, kuinka suuri osa hallinnosta ajaa todennäköisesti ensisijaisesti muuta kuin hyvää hallintoa.

Kun tunnetut idänpolitiikan tutkijat Ivan Krastev ja Gleb Pavlovski yrittivät ennustaa Putinin jälkeistä aikaa vuonna 2018, he pitivät todennäköisenä, että aggressiivinen ulkopoliittinen linja jatkuu, vaikka johtaja vaihtuu. Päämäärät ja maailmankuva pysyvät samoina.

Nytkin linjajako menee todennäköisesti ennemmin keinoissa kuin muutoksessa. Niissä, jotka haluavat säilyttää nykytilan voittamalla sodan, ja niissä, jotka yrittävät säilyttää sen etsimällä jonkinlaista kunniallista ulospääsyä.

”Hallinnon sisällä on väkisinkin ihmisiä, jotka kannattavat rauhaa. Mutta tietenkään he eivät voi sanoa sitä ääneen”, Moshes sanoo.


Ministerineuvosto

Kokouksen lopuksi Putin nojasi jälleen eteenpäin pöytänsä ääressä.

”Haluaisiko joku vielä sanoa jotain? Ei?”

Aivan viimeisenä hän kutsui estradille turvallisuusneuvoston vaihtuvan jäsenen. Kansalliskaartin komentaja Viktor Zolov oli pukeutunut univormuun.

Meillä ei ole rajaa Ukrainan kanssa, hän pauhasi, se raja on Yhdysvaltain raja, Ukraina on pelkkä vasallivaltio.

”Näiden kansantasavaltojen tunnustaminen on ehdotonta. Minusta meidän pitäisi mennä vieläkin pidemmälle puolustaaksemme maatamme.”

Nyt olen kuullut näkemyksenne, Putin sanoi. 

Juttua varten on haastateltu myös Aleksanteri-instituutin tutkijaa Vladimir Gelmania.