Miksi mummo ei kuole?

Professori Virpi Lummaa on tutkinut niin norsuja kuin kirkonkirjojakin eikä halua tietää, mitä tutkii seuraavaksi.

hän
Teksti
kyösti niemelä
Kuvat
Vesa Tyni

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Voit kuunnella jutun myös ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.

Sheffieldin yliopiston apulaisprofessori Virpi Lummaa esitelmöi vuonna 2008 Lontoossa suomalaisiin kirkonkirjoihin perustuvasta tutkimuksestaan.

Aihe ei ollut mitenkään omituinen. Kirkonkirjat ovat tarkkuudessaan ja kattavuudessaan ainutlaatuinen aineisto, jonka perusteella tehdään koko ajan kansainvälisesti merkittävää tutkimusta. Lähes kaikki kuuluivat Suomessa aikoinaan samaan kirkkoon, ja papit kirjasivat vuosisatojen ajan syntymät, kuolemat ja avioliitot.

Esitelmän jälkeen Lummaan puheille pyrki innokkaasti myanmarilainen eläinlääkäri. Esitelmä oli muistuttanut häntä jostakin, nimittäin myanmarilaisten työnorsujen rekistereistä.

Apulaisprofessorilla ei oikeastaan ollut aikaa, mutta eläinlääkäri työntyi päättäväisesti samaan taksiin ja jatkoi selostustaan aiheesta. Nopeasti Lummaa alkoi tajuta, mihin oikein oli törmännyt.

”En ollut uskoa korviani. En tiennyt mitään norsuista, mutta olin heti vakuuttunut, että tässä on hienoa aineistoa”, Lummaa sanoo.

Myanmarissa on pidetty yksityiskohtaista kirjaa tuhansien työnorsujen kunnosta ja elinvaiheista jo noin sadan vuoden ajan. Lääkärit ovat tutkineet norsujen kuntoa joka toinen viikko ja kirjanneet ne muistiin. Vastaavaa aineistoa ei ole edes ihmisistä.

Ja kaikki tämä maassa, jonka tiedot omasta väestöstä ovat hyvin epätarkkoja.

Myanmarin norsut ja suomalaiset kirkonkirjat ovat olleet Lummaan merkittävimpiä tutkimuskohteita. Vuonna 2016 hän muutti takaisin Suomeen ja työskentelee tällä hetkellä evoluutioekologian professorina Turun yliopistossa.

Haastattelupäivä on helteinen, ja professori liikkuu yliopiston käytävällä paljain jaloin. Lummaan työhuone on täynnä kasveja, ja vieras istuu kauniilla kukkakuvioisella sohvalla. Seinältä katsoo Kikka-juliste.

Tutkimus ei kuitenkaan aina synny täällä, vaan Lummaa kirjoittaa sitä monesti yötä myöten kotonaan.

”Sanon usein, että tulen töihin nauramaan ja pitämään hauskaa ja teen työt kotona.”

Professorilla naurattaa esimerkiksi silloin kun hän kertoo alkuhankaluuksistaan kirkonkirjojen kanssa kauan sitten: biologi ei tullut ajatelleeksi, että ihmisten ammatitkin kannattaisi digitoida. Oli työlästä palata jälkeenpäin asiakirjojen pariin ja lisätä jokaiselle ammatti.

Kirkonkirjojen ehtymätöntä aarreaittaa käytetään työssä, joka vie tällä hetkellä eniten professorin aikaa. Lummaa johtaa Suomen Akatemian monitieteisen projektin osahanketta, jossa tutkitaan sosiaalisten verkostojen muutoksia Suomessa 1700-luvulta 2010-luvulle. Erityisesti tutkijoita kiinnostavat sukulaisverkostojen vaikutukset syntyvyyteen ja kuolleisuuteen.

Lummaa aloitti biologian opintonsa Turun yliopistossa 1990-luvulla, kun opiskelupaikka Helsingiss­ä oli jäänyt kahden pisteen päähän. Tuohon aikaan evoluutiobiologiasta puhuttiin opetuksessa varsin vähän. Tuleva tutkija innostui alasta vasta perusopintojensa loppu­vaiheessa.

Vuonna 1999 Lummaa väitteli 25-vuotiaana Turun yliopistossa kirkonkirja-aineiston pohjalta. Väitöskirjassa kysyttiin, miksi Turun ja Ahvenanmaan saaristossa syntyi vuosisatojen ajan enemmän kaksosia kuin muualla Euroopassa.

Evoluutiobiologiassa tutkijaa inspiroivat juuri miksi-kysymykset.

”Ehkä minulle oli jäänyt päälle kolmivuotiaan Miksi? Lapsethan kysyvät aina miksi, ja lopulta puhutaan avaruusfysiikasta. Miksi kiinnostaa ehkä enemmän kuin miten. Miksi meillä on jokin ominaisuus, mikä sitä ylläpitää, miksi se ei häviä?”

Evoluutiobiologian miksi-kysymys koskee nimenomaan luonnonvalintaa. Se kysyy, miten jokin ominaisuus, kuten pupun lyhyt häntä tai norsun hyvä kuulo, auttaa tai on auttanut lisääntymismenestyksessä eli geenien siirtymisessä seuraaviin sukupolviin.

Nykyihmisten piirteiden vaihtelun selittäminen evoluutiolla oli vielä 20 vuotta sitten vielä harvinaista ja usein vieroksuttuakin, Lummaa kertoo. Sittemmin asenteet ovat muuttuneet hyväksyvämmiksi niin tiedeyhteisössä kuin sen ulkopuolella.

Yleinen väärinkäsitys on yhä se, että evoluutio ja luonnonvalinta olisivat ihmisen osalta loppuneet, Lummaa sanoo. Suomen kaltaisissa yhteiskunnissa ne vaikuttavat siihen, ketkä hankkivat lapsia ja keiden ominaisuudet siirtyvät siten seuraaviin sukupolviin.

Evoluution mekanismit koskevat nykyihmisiä siinä missä nykykarhuja tai nykysiilejä. Niinpä evoluutiobiologisessa tutkimuksessa ihmisiä ja eläimiä lähestytään pohjimmiltaan samalla tavalla ja samoilla kysymyksillä.

Toinen väärinkäsitys on se, että evoluutio tekisi meistä jatkuvasti älykkäämpiä, kauniimpia tai muutoin parempia. Luonnonvalinta suosii vain sitä, että geenit jatkavat tehokkaasti kulkuaan. Jos älykkyys ja kauneus muodostuvat joskus esteeksi tai turhiksi, ne voivat alkaa huveta.

”Tulen töihin nauramaan ja pitämään hauskaa ja teen työt kotona.”

Ihmisnaarailla on yksi aivan erityinen piirre. Ne ovat vuosituhansien ajan voineet elää jopa 60–70-vuo­tiaiksi, vaikka ne menettävät lisääntymiskykynsä kauan ennen kuolemaa. Toisin kuin lähes kaikkien muiden lajien naaraat, naiset elävät vuosikymmeniä menopaussin jälkeen.

Ilmiö on askarruttanut tutkijoita pitkään. Sitä selittämään on luotu mummohypoteesi: naiset elävät niin pitkään, koska he voivat mummoina auttaa lapsenlapsiaan menestymään. Yksi Lummaan tutkimustyön teemoista on ollut tuottaa todistusaineistoa mummohypoteesille.

Sitä on löytynyt juuri esimerkiksi 1700–1800-luvun suomalaisista kirkonkirjoista. Silloin kun mummo on ollut osa perhettä, lapset ovat säilyneet paremmin hengissä. Hyötyä oli nimenomaan äidinpuoleisesta mummosta.

Mummo ei kuitenkaan saanut olla liian vanha. Kun ikää tuli tarpeeksi, saman talouden mummon vaikutus pikkulapsen selviämiseen ei enää ollut myönteinen.

Myanmarin työnorsuilla on havaittu vastaava ilmiö. Isoäidin läsnäolo laumassa edesauttaa poikasten selviytymistä. Kirkonkirja- ja norsututkimus osoittavat tässä samaan suuntaan.

Lummaa törmäsi loistavaan aineistoon sattumalta. Elävät norsut tekivät suuren vaikutuksen.

”Karvat nousevat pystyyn, kun norsu katselee sinua. Ne ovat monumentaalisia ja älykkäitä olentoja.”

Työhuoneen ylähyllyiltä tutkijaa katselevat joukko koristenorsuja, joita ystävät ovat tuoneet eri puolilta maailmaa. Ne hän toi töihin, kun koti alkoi muistuttaa thaimaalaista basaaria. Kaulassaan Lummaalla on väitöskirjaohjattavalta saatu pieni punainen norsuriipus.

”Se on nykyään onnennorsu.”

Lontoon kohtalokkaan taksimatkan jälkeen Lummaa alkoi heti kirjoittaa aiheesta apurahahakemusta. Rahaa tuli kolmeksi vuodeksi, mutta pian selvisi, ettei Myanmariin matkusteta niin vain. Matka onnistui vasta viimeisenä tutkimusvuonna.

Lummaa laskee käyneensä Myanmarissa vähintään kymmenen kertaa. Lapset ovat olleet melkein aina mukana. Välillä he auttoivat tutkimuksen teossa, välillä leikkivät paikallisten lasten kanssa.

”Ei minulla aina ollut täyttä käsitystä, missä ne menevät. Myanmarin pienissä kylissä oli samanlainen tunnelma kuin lapsuuteni Konginkankaalla, että koko kylä hoitaa. Joku vie kalaan, ja joku antaa ruokaa.”

Surullista kyllä, tutkimuskohteita ei ole voinut tavata pitkään aikaan Myanmarin poliittisen tilanteen vuoksi. Lummaa ei aina pysty lukemaan uutisia maasta, jossa asuu monia ystäviä. Norsutietojen digitointi Myanmarissa silti jatkuu, ja Turun yliopiston pakastimessa odottaa tutkimista veri-, maito- ja ulostenäytteitä.

Norsuaineistojen toivotaan auttavan ratkaisemaan myös vanhenemisen arvoitusta. Lummaata on kiinnostanut jo pitkään, miksi jotkut yksilöt vanhenevat no­peammin kuin toiset.

Myanmarin-matkojen järjestäminen oli Englannin-vuosina aluksi hankalaa. Lasten luvallisetkin poissaolot vaikuttavat siellä kielteisesti koulujen rankkaukseen.

Lopulta päädyttiin hiljaiseen järjestelyyn, jossa lapsilla oli aina pääsiäisenä vesirokko. Suomessa koulut ovat olleet innoissaan siitä, että lapset saavat uusia kokemuksia.

Suomeen muuttaminen on muutenkin helpottanut tutkijan arkea. Kun Lummaa aikoinaan kutsuttiin puhumaan ulkomaille, hän lähetti ensin jälkikasvunsa lennolla Suomeen mummon hoiviin. Sen jälkeen Lummaan isä lensi Englantiin huolehtimaan perheen koirista.

Nyt mummon luo on kotoa puolen tunnin matka ja tieteen tekeminen helpottunut.

Lummaan mielestä Suomessa suhtaudutaan nykyään liian tuomitsevasti siihen, että äiti tarvitsee lastenhoitoon apua isovanhemmilta tai muilta sukulaisilta.

”Minua surettaa ajattelu, että äidin pitäisi jaksaa yksin ja olisi epänormaalia, jos ei jaksa. Oman lajimme keskuudessa lapsia on hoidettu yhteisöllisesti iät kaiket.”

Lummaa muutti Suomeen paitsi sukulaisverkostojen vuoksi myös siksi, että haluaa kasvattaa lapsensa maassa, jossa leikkiminen ei edellytä playdaten sopimista vaan lasten elämä saa olla spontaanimpaa.

Sen sijaan Englannin keskusteluja ja debatteja hän arvostaa. Englantiin muutettuaan hän koki aikoinaan lievän kulttuurisokin, kun ihmiset koputtelivat työhuoneen ovelle ja halusivat esittää kysymyksiä ja kertoa ideoitaan.

Joka perjantai Lummaan johtama tutkimusryhmä juoksee Aurajoen vartta Halistenkoskelle. Siellä otetaan aina yhteiskuva, ja sitten juostaan keskustan halki takaisin. Vauhti on niin hidas, että samaan aikaan voi jutella. Helle ei ole keskeyttänyt juoksuja.

Monikansallisen- ja tieteisen ryhmän johtamisessa on tärkeää saada ihmiset keskustelemaan keskenään ja ymmärtämään toisiaan, Lummaa selittää.

Hän korostaa, että tiedettä tehdään yhdessä. Äskettäin Lummaa oli yhtenä tekijänä artikkelissa, joka viittaa siihen suuntaan, etteivät kaksosten äidit ole muit­a hedelmällisempiä, kuten usein on luultu. Viiden eri maan aineistoon perustuvalle artikkelille – jälleen kirkonkirjoihin perustuvalle – oli nimetty yhteensä neljätoista tekijää.

Lummaalla on aina niin monta rautaa tulessa, että hän kirjoittaa muistettavia asioita käsivarteensa. Juokseminen ei kuitenkaan ole tapa, jolla professori nollaa päätään, sillä juostessa tai hiihtäessä voi ajatella töitä. Sen sijaan hän on viime aikoina innostunut ratsastusjousiammunnasta, jota koko perhe harrastaa yhdessä. Siinä ratsastetaan täyttä laukkaa kädet irti ohjaksista ja ammutaan ohi vilahtavia kohteita.

”Olen vielä vasenkätinen, mutta minun on pakko ampua oikeakätisesti. Silloin ei voi ajatella, on pakko keskittyä.”

Kun Lummaalta kysyy, mitä hän suunnittelee tutkivansa tulevaisuudessa, vastaukseksi tulee ensin tieteen rahoituksen kritiikkiä.

Nykyinen rahoitusjärjestelmä vaatii liikaa ennakkotietoja tutkimuksesta ja jopa sen tuloksista, Lummaa sanoo.

Hän varoittaa tieteen kadottavan innovatiivisuutta ja muuttuvan tylpäksi, jos pitää tietää heti, mitä tutkii. Hän kertoo olevansa tyytyväinen siihen, ettei osaa sanoa mitä haluaisi tutkia seuraavaksi.

Lummaalle tutkimuskysymykset kumpuavat tieteestä itsestään. Ensin löytyy jotain ihmeellistä, ja sitten aletaan ottaa selvää, mitä sen takana on.