Perillinen

Mitä kauempana Mauno Koivisto ja Urho Kekkonen ovat, sitä enemmän he näyttävät toisiltaan.

Essee
Teksti
Kyösti Niemelä
Kuvitus
Tuomas Kärkkäinen

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Joulukuussa 1983 Suojelupoliisin päällikkö Sepp­o Tiitinen ja presidentti Mauno Koivist­o pitivät palaveria. Tiitinen otti esille uusnatsi Pekka Siitoimen, Supon pitkäaikaisen päänvaivan.

Siitoin oli pari viikkoa aikaisemmin kehunut Naantalissa kansainvälisille tiedotusvälineille johtamansa liikkeen suurta kannatusta ja valitellut poliisin vaikeuttavan sen toimintaa. Seuraavan päivän ohjelma peruuntui, sillä Siitoin ja tämän muutama kannattaja pahoinpitelivät illalla uusnatsijohtajan vuokralaisen. Ehdonalaisessa ollut Siitoin pidätettiin ja vietiin lääninvankilaan suorittamaan tuomionsa loppuun.

Palaverissa presidentti nosti esiin mahdollisuuden, että Siitoin voitaisiin sulkea pakkolaitokseen. Tiitinen vastasi, ettei sellainen ole ainakaan välittömästi mahdollista.

Pakkolaitos, kansankielellä pytty, tarkoitti muun muas­sa sitä, että vanki istui koko tuomitun vankeusrangaistuksen vähäisillä lomilla. Päätöksen pakkolaitokseen joutumisesta teki aina vankilaoikeus.

Pakkovankeuteen päätyi vankeja, jotka olivat tehneet törkeitä rikoksia ja joiden uskottiin todennäköisesti uusivan rikoksensa. Vuonna 1983 pakkolaitokseen tuomittiin vain yksi vanki. Siitoimen kohdalla kyse olisi selvästi ollut ainoastaan poliittisesta kiusallisuudesta.

On mahdollista, että Koiviston mielessä oli varhaisempi versio pakkolaitoksesta. Vielä 1960-luvulla pakko­laitosvankeudessa istui satoja vankeja, ja siellä voitiin viettää pitkiä aikoja pienemmistäkin rikoksista.

Tiitisen ja Koiviston sananvaihdosta kertoo tänä vuonna ilmestynyt Mari Luukkosen teos Rautaesiripun varjossa.

Yleisesti ajatellaan, että 1970-luku – suomettumisen, itsesensuurin ja Kekkosen aika – oli synkkä ja ahdistava, kunnes 1980-luku ja Koivisto toivat valon ja valistuksen. Todellisuudessa 1980-luku oli 1970-luvun perillinen.

Ihmiset, jotka kokivat aikuisiällään sekä Kekkosen että Koiviston Suomen, muistavat tietysti muutoksen suurena. Mitä kauempana 1980–1990-luku on, sitä vieraammalta aikakausi näyttää. Ja mitä kauempana Koivisto ja Kekkonen ovat, sitä enemmän he näyttävät toisiltaan.

1980-luku oli suurta median nousun aikaa. Tiedotusvälineet alkoivat esittää kysymyksiä ja kommentteja entistä suorasukaisemmin.

Koivisto ei muutoksesta pitänyt. Varsinkaan hän ei pitänyt oman ajatuksenjuoksunsa selittämisestä.

Koiviston tulkitseminen oli kuitenkin välttämätöntä, sillä hän ilmaisi itseään tahallisen epäselvällä, koukeroisella ja filosofiselta kuulostavalla puheella.

Koivisto kertoi jo vuonna 1980 puhuvansa mielellään epäselvästi, etteivät aidot tarkoitusperät tule selville: ”Kun puhun moniselitteisesti ja monitulkintaisesti, siitä on ainakin se etu, että voi itse sanoa, mikä on oikea tulkinta. Politiikassa pitää usein pyrkiä varjelemaan omia varsinaisia ajatuksiaan, jotta jotain voisi toteuttaa.”

Demokratian ihanteisiin kuitenkin kuuluu, että kansalaiset ymmärtävät, mitä poliittiset johtajat sanovat.

Koivisto rusikoi tiedotusvälineitä julkisesti ja kulis­sien takana.

Vuosina 1985–1993 ulkoministeriön virkamies Juhani Suomi kirjoitti Keskisuomalaiseen kolumneja nimimerkillä Kunto Kalpa. Kolumnit osoittivat ulkopolitiikan taustojen tuntemusta ja kritisoivat usein Mauno Koivistoa.

Lasse Kankaan kirjoittamassa Keskisuomalaisen historiassa (2007) kerrotaan, että 1980–1990-­luvun vaihteessa Juhani Suomi sai hermostuttavia uutisia Seppo Tiitiseltä. Suojelupoliisi jäljitti Kunto Kalpaa valtiojohdon eli Koiviston pyynnöstä.

Kirjassaan 1991 – Mustien joutsenten vuosi (2020) Esko Aho katsoo tapauksen osoittavan, että Koivistossa ja Kekkosessa oli vallankäyttäjinä paljon samaa.

Tiitinen itse on kertonut, ettei muista Suojelupoliisin olleen kiinnostunut Kunto Kalvasta.

Vuonna 1983 KKO:n ja KHO:n presidentit vierailivat Presidentinlinnassa onnittelemassa Koivistoa tämän 60-vuotispäivänä. Kun presidentille oli ojennettu nahkakantiset onnitteluadressit, tämä ryhtyi yllättäe­n arvostelemaan syyttäjänlaitosta. Hän kertoi havainneensa, että syyttäjät laittavat kansalaisia syytteeseen varmuuden vuoksi. Lisäksi Koivisto pohti, pitäisikö syyttäjää vaihtaa, jos tuomioita ei tule tarpeeksi usein.

Koiviston tulkittiin puhuvan talousrikossyytteistä, sillä jonkin verran aikaisemmin useampi korkean profiilin talousrikossyyte oli kaatunut.

Entinen oikeuskansleri Jaakko Jonkka katsoi väitöskirjassaan Syytekynnys (1991) Koiviston kommenttien vaikuttaneen siihen, että syyttämättäjättämispäätösten määrä alkoi pian kasvaa. Kasvua oli muuallakin kuin talousrikoksissa.

Moninkertainen ministeri Esko Rekol­a (lib) arveli muistelmissaan, että Koiviston kritiikki vaikutti syyttäjiin enemmän kuin Koivisto ehkä toivoikaan. Virkakunta oli Kekkosen aikana oppinut kuuntelemaan tarkasti, mitä presidentti sanoo. Koivisto peri Kekkoselta Suomen, joka toimi kekkoslaisesti.

Yhdeksän vuotta myöhemmin Koivisto esitti kritiikkinsä suljettujen ovien takana.

Keväällä 1992 Koivisto kutsui Presidentinlinnaan tuomareita, yliopistotutkijoita ja muita keskustelemaan tuomioistuinten toiminnasta ja asemasta. Koivisto kritisoi omissa puheenvuoroissaan tuomioistuimia, nimenomaan yhtä korkeimman oikeuden tuoretta tuomiota, jossa se asettui lainanottajan puolelle pankkia vastaan.

Muistio tapaamisesta julistettiin salaiseksi, ja Tarja Halonen jatkoi sen salaamista Koiviston pyynnöstä. Muistio tuli Kansallisarkistoon luettavaksi noin kymmenen vuotta sitten, mutta sitä ei vieläkään esimerkiksi saa valokuvata.

Salaaminen on voimistanut epäilyjä siitä, ettei Koivisto järjestänyt vain älyllisesti kiehtovaa keskustelu­tilaisuutta juridisista kysymyksistä, vaan halusi myös vaikuttaa oikeus­istuinten tuleviin päätöksiin.

Media ja oikeuslaitos ovat kilpailijoita poliittiselle vallalle ja rajoittavat sen toimintamahdollisuuksia. Se lienee tärkein syy, miksi Koivisto otti niiden kanssa yhteen: hän halusi puolustaa politiikkaa.

Koivisto ei myöskään pitänyt poliittisen vallan rajoittajasta, joka vielä 1980–1990-luvun Suomessa oli köyhän puolitutun asemassa, nimittäin ihmisoikeuksista. Esimerkiksi kirjassaan Venäjän idea (2001) hän kirjoitti ivallisesti siitä, miten rikkaammat maat keventävät omaatuntoaa­n sanomalla kehitysmaille, että teillä ei kunnioiteta ihmisoikeuksia.

Keväällä 1990 kolme aseistakieltäytyjää meni vankilassa nälkälakkoon. Kuolema uhkasi. Oikeusministeri Tarja Halonen soitti presidentti Koivistolle ja kysyi, voisiko tämä harkita armahdusta. Vastaus oli tyly ja kuin toiselta aikakaudelta peräisin.

”Heidän ja Jumalan välinen asia.”

Halonen sai Koiviston suostuteltua kompromissiin, johon kuului armahdus.

Koiviston vanhanaikainen ja kova uskonnollisuus kuului myös myöhemmässä kommentissa:

”Vihaan ateisteja, koska he haluavat itse tulla jumaliksi ja luulevat ymmärtävänsä asioita, joita kukaan ei ymmärrä”, Koivisto sanoi kesällä 2002 venäläisen radioaseman haastattelussa.

Sittemmin vihan ilmaiseminen yksittäistä ihmisryhmää kohtaan näin suoraan on muuttunut paheksutuksi. Olisi vaikea kuvitella yhtä arvostetun hahmon sanovan mitään vastaavaa suurin piirtein mistään ihmisryhmästä.

Sanaa vihapuhe ei vuonna 2002 ollut tuotu suomen kieleen, eikä tuolloin muutenkaan keskusteltu sen vaaroista.

Juhana Vartiainen vertasi Mauno Koivistoa Vanhan testamentin Jumalaan arvioidessaan Koiviston muistelmie­n ensimmäistä osaa. Koiviston ajatusten muoto ja sisältö on usein raamatullisen juhlallinen, Vartiainen kuvaili.

Koivisto esimerkiksi ajattelee, että jos hänet syrjäytetään hallitusneuvotteluissa salaisen sopimuksen vuoksi, Urho Kekkonen joutuu häpeään.

Ajatus häpeän lankeamisesta ajassa taaksepäin on vanhatestamentillinen.

Monet Koiviston tavanneet ihmiset ovat kertoneet hänen tavastaan pitää pitkiä, jopa puolen tunnin mittaisia monologeja. Nykyään sellaista pidettäisiin luonnehäiriönä, merkkinä itseriittoisuudesta ja todellisuuden­tajun hämärtymisestä.

Jos tapa tulisi yleiseen tietoon, julkaistaisiin lukuisia kolumneja kuuntelemisen ja dialogin tärkeydestä.

Raptori-yhtyeen kappale Armeija kysyy: ”Kannattaako puolustaa sellaista maata / joka ei sano mihinkään juuta eikä jaata?”

Kappale löytyy yhtyeen esikoisalbumilta Moe! (1990). Siitä tuli vuoden toiseksi myydyin levy ja suomalaisen hiphopin kiistelty virstanpylväs. Rivien taustalla oli tuon ajan Suomen haluttomuus esittää virallisia lausuntoja mistään ulkomailla tapahtuneesta.

Kun Kenian presidentti Daniel arap Moi vieraili Suomessa vuonna 1987, nousi tiedotusvälineissä keskustelua Kenian ihmisoikeusloukkauksista. Koivisto ilmoitti, että ”Suomella ei ole periaatteena sekaantua muiden maiden sisäisiin asioihin” ja että kritiikki kertoo rasismista.

Presidentinlinnan edustalle järjestettiin mielenosoitus, jossa yritettiin levittää näkyville Moita kritisoivia julisteita. Koska mielenosoituksesta ei ollut ilmoitettu etukäteen, poliisi keskeytti sen. Yksi mielenosoittajista sai oikeudessa sakot.

Seitsemän vuotta myöhemmin, Martti Ahtisaaren jo noustua presidentiksi, YK:n ihmisoikeuskomitea antoi Suomelle tapauksesta langettavan päätöksen. Linnan eteen oli kokoontunut paljon muitakin ihmisiä, eikä ollut oikein rangaista ainoastaan mielenosoittajia.

Kesäkuun alussa 1989 Kiinan armeija tukahdutti mielenosoitukset Taivaallisen rauhan aukiolla Pekingissä. Tiananmenin verilöylyssä kuoli satoja ihmisiä.

Suomen ulkoministeriössä kirjoitettiin nopeasti luonnos kannanotoksi. Se loppui lauseeseen ”Tällaista väkivallankäyttöä on mahdoton ymmärtää ja hyväksyä.” Koivisto ei muotoilusta pitänyt. Niinpä maailmalle lähti hallituksen nimissä kiltimpi lausunto, joka loppui ”Tällaista väkivallan käyttöä on mahdotonta ymmärtää.”

Muistelmissaan Koivisto siteeraa lausuntoa hallituksen kannanottona, mutta viittaa vain hyvin epämääräisesti omaan osuuteensa sen muotoilemisessa.

Jo marraskuussa 1989 Suomi teki virallisen ministeri­tason vierailun Kiinaan, ensimmäisenä OECD-maana. Mauno Koivisto antoi matkalle tukensa. Myöhemmin hän perusteli toimintaa muiden arvostelemista välttävällä ulkopolitiikan perinteellä.

Parhaiten muistettu esimerkki näistä ristiriidoista ja nimenomaan Koiviston ulkopoliittisesta kylmyydestä ovat Baltia-lausunnot. Tammikuussa 1991, keskellä Baltian maiden itsenäisyyskamppailua, Koivisto ilmoitti tele­visiossa Suomen kansallisen edun olevan, että Neuvostoliitto ei hajoa.

Aika harva ajattelee 2020-luvulla, että jos Suomenlahden toisella puolella ei olisikaan Viron vaan Neuvosto­liiton rannikkoa, siitä olisi Suomelle kansallista etua.

Presidenttikautensa jälkeen Koivisto ryhtyi esittämään suorasukaisiakin kommentteja kansainvälisestä politiikasta, etenkin kritisoidessaan Naton pommituksia Jugoslaviassa.

Koivisto kirjoitti presidenttikautensa jälkeen esipuheen hallintotieteen tohtori Jarmo Laineen kirjaan Toisen­lainen totuus Kosovosta (2000).

Teos ei ole ihan sellainen, johon ensimmäisenä yhdistäisi presidenttiyden. Pienkustantamon julkaisema kirja koostuu Laineen internetistä löytämistä ja suomentamista artikkeleista, joissa käsitellään Kosovon tapahtumia Nato-kriittisistä näkökulmista.

Useimmin käytetyt lähteet ovat Serbian tiedotusminis­teriö ja amerikkalainen serbijärjestö. Kansikuvassa nainen tanssii maahan ammutun amerikkalaisen F-117-hävit­täjän siivellä.

Koivisto oli jo aikaisemmin kritisoinut näkyvästi Naton Jugoslavian-politiikkaa, ja esipuheessa hän puhuu tunteistaan ja osoittaa sympatioitakin:

”Minulle tuottaa edelleen vaikeuksia kuvata niitä tunteita, joiden vallassa jouduin seuraamaan Naton toimest­a suoritettua Jugoslavian ruhjomista vuonna 1999. Minä viha­sin ja toisaalta ihailin sitä ammattitaitoa, jolla Naton propagandistit orkestroivat Kosovon sodan tiedottamisen.

Nyttemmin orkestrointia ei enää tarvita, se on jo tehnyt tehtävänsä. Serbien oletetusta syntilistasta on tullut mantra, jota automaattisesti luetaan.”

Syntilistalla Koivisto viittasi muun muassa Srebrenican joukkomurhaan vuonna 1995 sekä Kosovon albaaniväestön vainoon vuosina 1998–1999.

Kun Mauno Koivisto puhui Venäjällä radiossa kirjastaan Venäjän idea, haastattelija kysyi häneltä, mikä on Suomen idea. Koiviston usein siteerattu vastaus kuului: vyžit – selviytyä.

Koivisto oli ilmeisen tyytyväinen vastaukseensa, sillä hän palasi siihen vielä kirjansa Grannar (2008) esipuheessa.

Selviytyä. Se kuulostaa kovalta, jopa tylyltä, pessimistiseltä, realismia uhkuvalta vastaukselta. Mutta ”selviytyä” on ollut myös tehokas oikeutus oman politiikan yksioikoisuudelle.

Keväällä 1991 Erkki Tuomioja tuskaili päiväkirjassaan, kuinka Koivistolta ”ei saa hohtimillakaan koskaan kiskottua mitään myötätuntoista” ympäristön tai kehitysmaiden tiimoilta. Listaan voitaisiin lisätä ainakin ihmisoikeudet ja pakolaiset.

Tämäntyyppisiä asioita ei tuolloin tarvinnut miettiä niin paljon, kun vain ”selviydytään”. Epäilemättä selviytymisen periaatteessa johtajia on kautta aikain houkuttanut sen tuoma selkeys.

Vuonna 1981 Koivisto antoi Me-lehdelle haastattelun, jossa hän sanoi ettei kehitysapua pitäisi antaa silloin kuin Suomi ottaa ulkomaista velkaa. Hän toisti useast­i myöhemmin näkemyksen, että nimenomaan kehitysapua ei saa maksattaa tulevilla sukupolvilla.

Koska Suomen valtio ottaa ulkomaista velkaa koko ajan, käytännössä Koivisto puhui koko kehitysavun lakkauttamisen puolesta.

Mutta oliko kyse velan pelosta? Ei välttämättä, sillä tekeehän Suomen valtio rahoillaan kaikkea muutakin.

Luultavammin kyse oli siitä, että kehitysapu soti Koiviston perustavia poliittisia vaistoja vastaan. Se ei edistänyt kansallista etua vaan auttoi aivan vieraita ihmisiä, ja sitä perusteltiin ylevillä moraalisilla argumenteilla, joskus suomalaisten syyllistämiselläkin. Se ei edistänyt suomalaisten selviytymistä.

Missä Mauno Koiviston perintö elää? Monilta osin vahvimmin perussuomalaisissa. Oikeuslaitoksen päätösten kritiikki on ollut osa Juss­i Halla-ahon arsenaalia. Ennakkoluuloja ihmisryhmiä kohtaan ilmaistaan siellä suorasukaisimmin. Kehitysavun lakkauttamisen ajajat ovat järjestään perussuomalaisia. Aseistakieltäytyjien nääntyminen vankilassa liikuttaisi kenties heitä vähiten.

Jos perussuomalaiset on nostalgiaan taipuvainen puolue, yksi nostalgian kohde on todennäköisesti Mauno Koiviston politiikka ja poliittinen ajattelu.

Koiviston kuolinilmoituksessa luki lause, jota siteerattiin taajaan hänen kuolemansa jälkeen: ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.”

Lämpimässä ja optimistisessa lausahduksessa ei kuulu se Koivisto, joka hallitsi Suomea 1980–1990-luvulla. Ei häntä silloin optimistiksi kutsuttu. Elämäkerturi Tapio Bergholm sanoi Koiviston kuoleman jälkeen, että Koivisto oli nimenomaan pessimisti, ei optimisti. Koivisto uskoi moneen eri kertaan esimerkiksi luonnonvarojen olevan aivan loppumaisillaan. Optimistin maine syntyi vasta 2000-luvulla.

Kun kerrotaan tarinaa menneisyyden tunkkaisuudesta, halutaan usein sanoa, kuinka raikasta ilma on nyt.

Koiviston ja Kekkosen eron korostamiseen on liittynyt itsetyytyväisyyttä. Sama koskee tietysti myös Koiviston kriittistä arviointia 2020-luvun Suomesta käsin.

Mauno Koiviston suurina saavutuksina mainitaan usein siirtyminen parlamentarismiin ja Suomen johtaminen kohti Euroopan unionia. Näissä kahdessa isossa asiassa historia on jatkunut Koiviston osoittamaan suuntaan.

Mutta monissa muissa asioissa ei ole.

Poliitikot ovat pidättyväisempiä oikeuslaitosta kommentoidessaan. Tiedustelupalvelu on tuskin kriittisten kolumnistien perässä. Pakkolaitosjärjestelmä lopetettiin vuonna 2006. Suomi ottaa suoremmin kantaa muun maailman tapahtumiin. Ihmisoikeudet ovat kulkeneet voittokulkua koko yhteiskunnassa. Kehitysapua annetaan yhä.

Olemme ottaneet jo pitkään etäisyyttä Mauno Koivistoon. Suomella on muitakin ideoita kuin vain selviytyä. 

Artikkelin lähteenä on käytetty myös Jari Järvenpään histo­rian pro gradua ”Business as Usual”. Suomen suhtautuminen Tiananmenin tapahtumien jälkeiseen Kiinaan.