Puoti, jonka pitikin palaa

Lahden palo 1877 oli katastrofiksi esimerkillinen: kukaan ei kuollut, ja jälkipolvet muistelevat sitä suorastaan sallimuksena.

Puoti, jonka pitikin palaa

Lahden palo 1877 oli katastrofiksi esimerkillinen: kukaan ei kuollut, ja jälkipolvet muistelevat sitä suorastaan sallimuksena.

TEKSTI SUSAN HEIKKINEN KUVAT MARJO TYNKKYNEN

TEKSTI SUSAN HEIKKINEN KUVAT MARJO TYNKKYNEN

Savea. Paksulti savea.

Tokkopa siihen voisi kätkeytyä mitään kiinnostavaa, ehtivät arkeologit epäillä.

He kykkivät Lahden kauppatorin kaakkoisnurkassa.

He olivat jo kuorineet maasta kerroksen, jossa oli palaneiden rakennusten tasaiseksi leviteltyjä purkujätteitä.

He harkitsivat jo kaivinkoneensa kutsumista paikalle tekemään ronskimpaa maansiirtoa, mutta päättivät sittenkin kaivaa hellävaraisesti kolme pientä koekuoppaa.

Kaikkien pohjalta paljastui keramiikka-astioiden palasia. Paljon ja paksulti. Hillittömän paljon, kun arkeologin arkea on löytää sellaisia sirpaleita yksi sieltä ja toinen täältä.

Kokonaisia astiastoja palaneina ja palasina. Paljon Arabian Tyrol-koristeaihelmaa, muutamia Villeroy&Bocheja.

Oli vain yksi selitys: kaivajat olivat osuneet 136-vuotiaaseen kauppaan.

Ja se oli vasta alkua.

Kesäkuun 19. päivän aamu vuonna 1877 oli Hollolan pitäjän Lahden kylässä aurinkoinen, mutta tuulinen.

Emme tiedä, missä juuri sinä aamuna oli jokainen kylän suutareista, räätäleistä, karvareista, sorvareista, muista käsityöläisistä ja viidestä kauppiaasta. Mutta olennaista on, missä olivat talolliset ja muut maasta elantonsa ottavat. He olivat puikkelehtineet ahtaasti rakennetuista pihapiireistään kauem­mas pelloille, lannanlevitykseen ja muihin ulkoaskareisiin. Töissä ahersivat myös Lahden panimon ja kahden höyrysahan työntekijät.

Lahti ei ollut mikä tahansa vajaan tuhannen asukkaan maalaiskylä. Jo vanhastaan se sijaitsi tärkeiden kulkureittien risteyksessä. Kylän pääraittina toimi jo keskiajalta periytynyt ylinen valtatie Viipurin linnasta Hämeen linnaan, ja Suomenlahdelta oli jo muinoin päässyt vesiteitä pitkin Päijänteelle asti melko kätevästi, kun ylitti Salpausselän juuri Lahden kohdalla. Rautatieasemankin Lahti oli saanut jo kahdeksaa vuotta aiemmin, ja nyt siltä pääsi Pieta­riin asti. Oli tavanomaista juurettomampaa ja levottomampaa, mutta myös yritteliäämpää.

Kylänraitin talot olivat historiallisista syistä pitkillä, naurettavan kapeilla tonteilla, joiden rajat kurottuivat valtatiestä kuin kamman piikit.

Päre-, tuohi- ja olkikattoisten talojen väliset ahtaat rakoset olivat monessa kohtaa vain sikojen mentävissä, ihmisen vaikeammin.

Niihin taloihin jäi sinä aamuna pääasiassa lapsia kotimiehiksi, kun väki riensi leivänhakuun.

Mikäpä kiire arkeologilla koskaan olisi, voisi kuvitella. Ovathan esineet jo odotelleet maan tai veden povessa vuosisatoja tai -tuhansia, joten tuskin niitä on hoppu sieltä pois saada.

Totuus on toinen. Arkeologi pääsee tyypillisesti kenttätöihin silloin, kun on päätetty rakentaa jotain, jonka alta vanha pitää pelastaa. Ja rakennusmiesten seisottaminen maksaa.

Kesällä 2013 Lahden torilla arkeologit ja rakennusfirma tekevät töitä rinta rinnan: sitä mukaa kun arkeologit etenevät, heidän perässään työntyvät rakennusfirman koneet ja mylläävät tutkitun alueen historian lopullisesti kadoksiin.

He uurastavat 1,2 hehtaarin palstallaan puoli vuotta ja kaivautuvat syvimmillään yhdeksän metrin syvyyteen maanpinnasta. Ne ovat Suomen suurimmat arkeologiset kaivaukset koskaan.

Maasta paljastuu ja sihtiverkkoihin jää miljoona löytöä, ja talteen otetaan yhteensä 1 437,3 kiloa historiaa. Kaikki on siis keskimäärin kovin pientä. Ikkunalasinsirpaleita, astianpaloja. Jätettä, kaiken palavan polttaneen katastrofin jälkiä. Mutta myös maan sisällä tulelta säästynyttä puuta – kaivojen hirsikehikoita – ja maata itseään, satojen näytepussien verran.

Jälkijäteen jokainen kupinsirpalekin numeroidaan, punnitaan ja luokitellaan työpöydän ja tietokantaohjelman ääressä. Materiaali: Posliini, piiposliini, fajanssi, majolika? Kivisavi, protokivisavi, valko-, puna- tai harmaasavi?

Sitten ne jäävät taas odottamaan. Ehkä joskus joku vielä tekee opinnäytetyön torin kaakkoiskulman kaupasta ja museon varastoista kaivetaan esiin ne 160 kiloa keramiikansirpaleita, jotka juuri kaupan jäljiltä löytyivät.

Kauppahuone oli Mäkelän tilan mailla aivan Viipurin valtatien varressa. Kaupaksi oli tehty kolmihuoneisen talon läntisin huone, joka oli nelisen metriä leveä ja viitisen metriä pitkä.

Oletettavasti sen seiniä kiersivät puiset hyllyt, joille sekalainen tavara oli järjestetty.

Metallipäisiä nuppineuloja, saksia, toistasataa keraamista ja metallista nappia. Ainakin yksi lankarulla.

Kengännauhojen päiden vahvikkeita, nahantyöstövälineitä. Saappaankannan korkorautoja – kappaletavarana tarjolla olleita, saattoi arkeologi päätellä, koskapa löytyivät siistinä pinona.

Rautaisia solkia. Pieniä nauloja, jotka löytyivät klimppeinä eivätkä hajallaan, joten ne olivat myyntitavaraa eivätkä rakennuksen itsensä seinistä jääneitä.

Tiettyjä 1800-luvulla patentoituja tölkin­avaajia. Kymmenkunta posliinista tupakkapiippua.

Kahviastiastoja ja vateja. Kuusi isoa soppalusikkaa nipussa.

Lasitavaraa, ehkä juomalaseja.

Heinänsiementä – jotain röllien suvun lajia.

Tuona kesäkuun aamuna yhdeksän aikoihin tuli sitten karkasi.

Erään muonamies Mörtin asunnon keittiössä olivat Mörtin lapset joko leikkimässä tai keittämässä perunoita, kahvia tai saippuarasvoja – aikalaisten muistelot vaihtelevat jonkin verran. Nuorempiensa päälle katsoi 12-vuotias Pauliina Mört, sittemmin sukunimeltään Ingelin.

Tyttöä ei syytetty jälkikäteen, kuten ei ketään muutakaan. Tulisijaa tosin epäiltiin puutteelliseksi, mikä olisi langettanut varjon talon omistajan, kylän mahtimiehen August Fellmanin päälle.

Kun tuli oli kurottanut Mörtien kyökistä ulos asti, kova pohjoisenpuoleinen tuuli lietsoi sen nopeasti leveneväksi ja rakennuksesta toiseen helposti hyppiväksi pätsiksi.

Sahoilta ja vainioilta sammutukseen rientäneet aikuiset eivät voineet liekeille mitään, ja pelastivat taloista sen omaisuuden minkä ehtivät.

”Yksi kantoi suojaan oljilla täytettyä huojuvaa lautasänkyä, toinen rautaista pannua täynnä suutarinnauloja, eräs vanha eukko kantoi palavasta tuvasta käsivarsillaan kissaa poikasineen”, kirjoitti Helsingfors Dagbladet palokatastrofista.

Mäkelän tilan kauppahuoneessa tuli poltti kaiken palavan, romahdutti puiset hyllyt ja sulatti lasitavaran muodottomaksi massaksi. Mutta pahin pätsi ei yltänyt lattiatason alle. Siellä, ehkä lattialautojen alle pudonneena, oli säilynyt turmeltumattomana tuntemattoman omistajan pieni vihreä ristiriipus.

Kuudessa tunnissa tuli nieli lähes kolmesataa rakennusta. Vain neljä kylän taloa säästyi. Myös tuulen yläpuolella sijainneet sahat, panimo ja kartano säästyivät, kuten myös rautatieasema, johon kylänraitilta oli matkaa 700 metriä. Sekin oli lähellä syttyä, sillä tuuli kuljetti kipunoita sen rappusille asti.

Mutta kukaan ei kuollut.

Vajaata kuukautta ennen paloa, toukokuussa 1877, oli Hämeen lääninhallitus myöntänyt kansliapäätöksenä kauppakirjuri Arndt Koskiselle kauppaoikeuden Mäkelän tilan maalla Lahden kylässä Hollolassa.

Oliko torinnurkasta esiinkaivettu kauppa juuri Koskisen uunituore yritys? 28-vuotias­ hämeenkoskelainen oli joka tapauksessa kauppahankkeineen elävä esimerkki ajan nousevasta aatteesta, taloudellisesta liberalismista. Vasta hänen lapsuudessaan oli maaseutukauppiaan ammatti ylipäätään tullut mahdolliseksi. Aluksi kauppaan saattoi saada luvan, kunhan se kilpailun välttämiseksi sijaitsi vähintään 50 kilometrin päässä kaupungeista. Vasta kaksi vuotta Lahden palon jälkeen elinkeinonharjoitus vapautettiin kokonaan, ja kaupan sai perustaa minne vain pelkällä ilmoituksella.

Taloudellisen liberalismin ja finanssimaailman kehityksen tarinaa kertoo sekin, että osa Lahden kylän kauppiaista sai palovakuutuskorvauksia norjalaisesta vakuutusyhtiö Christianiasta, joka nykyisin tunnetaan nimellä Storebrand.

Lahden paloa todisti luultavasti myös kylän kangaskauppias, ja erityisesti hänen poikansa, tuolloin kuusivuotias Johan Gusta­f Hellstén. Sittemmin tämä suomensi nimekseen Juho Kusti Paasikivi. Presidentti Paasikivi totesi muistelmissaan saaneensa kansantaloudellisen koulutuksen ”liberalismin aatteissa”, mutta tulleensa sittemmin toteamukseen, että ”yhteiskunta ei voi olla, ainakaan eräillä aloilla, tarttumatta taloudellisen elämän kulkuun, turvatakseen yhteiskuntataloudellisen tasapainotilan.”

Kauppias Koskinen nousi jaloilleen. Hänen nimensä jäi paikallishistoriaan yhtenä tuhkasta nousseen Lahden huomattavimmista sekatavarakauppiaista. Hän oli perustamassa vapaaehtoista palokuntaa, osallistui kunnallispolitiikkaan ja ajoi paikkakunnalla edistyksen asiaa. Raittiusmiehenäkin hänet tunnettiin, mikä ei tosin estänyt häntä ottamasta ensimmäisten joukossa väkijuomia kauppansa valikoimiin, kun se tuli maassa sallituksi.

Kohtalon ivaa oli, että kesällä 1897 hänen liiketalonsa paloi maan tasalle. Syksyllä hän kuoli keuhkotautiin 48-vuotiaana.

Lahtikin nousi jaloilleen. Jo tulipalon jälkeisenä päivänä höyryjuna toi Hämeenlinnasta läänin kuvernöörin tekemään katselmuksen palaneessa kylässä. Kauppiaat hykertelivät, ehkä kauppansa menettänyt Koskinenkin. Kylän toivoton tonttijako oli jarruttanut sen pitkäaikaisia kaupunkihaaveita, ja valtiovaltakin oli jäänyt säästöpaineissa jahkailemaan tonttien lunastusta. Nyt edistyksen jarru, slummiutunut röttelökylä parhaalla kaupungin paikalla, oli kuin sallimuksesta pois pyyhkäisty. Jo kuukauden päästä palosta Lahdesta tuli, vaikkei kaupunkia, niin kuitenkin kauppala.

Törröttävät savupiiput kaadettiin, kivijalat tasattiin ja rauniot peitettiin maalla.

Ja Mäkelän kaupan kohdalle, nyt valmiiksi tasaiselle kentälle, oli tuleva järkevästi ruutukaavoitetun uuden Lahden kauppalan kauppatori.

Sen alla uinuisivat kylän jäänteet odottamassa aikaa, kun höyrykoneet olivat tehneet tietä polttomoottoreille. Ja edelleen sitä, kun polttomoottoriautot olisivat niin yleistyneet, ettei niitä enää järkevänkään ruutukaavan keskustaan mahtunut parkkiin. Ei muuten kuin kaivamalle niille omat säilyttämisluolastot siihen ainoaan rakentamiselta säästyneeseen kohtaan – torille.

Silloin arkeologit pääsisivät iskemään lapionsa aarteeseen.

Itse asiassa joku muu ehti kaivellla Lahden torikenttää ennen arkeologeja. Parin sadan metrin päässä Mäkelän kaupasta, toriaukean vastakkaisella kulmalla, arkeologit löysivät noin metrin kanttiinsa olleen, selvästi ympäröivästä maa-aineksesta erottuvan kuopan, johon oli haudattu yhdellä kertaa merkillinen kokoelma asioita.

Kuoppaan oli laskettu tai heitetty iso päätön boakäärme, hevosen pää ja osa jalkaa, pitkä koukkupäinen rautavarras, kenkävoidepurkki, kaksi sulaketta ja naisen korsetin kappaleita.

Se oli kiertävän, toriaukiolle leiriytyneen sirkuksen tapa hoitaa jätehuoltonsa 1900-luvun alussa. SK

”Tuhkasta nousi Lahti”, näyttely Lahden kylästä ja sen tulipalosta sekä kaupungin torin arkeologisesta kaivauksesta, avautui Lahden historiallisessa museossa 4. heinäkuuta.