Venäjä ja suomalaisten näkemykset: Kolme harhaa itänaapurista
On säkeitä, jotka soisi jo unohtuvan. Yksi sellainen on runoilija Fjodor Tjuttševin kuulu lause: Venäjää ei voi järjellä ymmärtää. Sitä hoetaan Suomessakin vakuudeksi sille, että naapurissa asustaa joku mystinen porukka. Ikuiseen erikoisuuteen sementoitu sakki, joka on paitsi järjen tuolla puolen, myös muuttumaton. On menty sivistynyttä näytellen runoilijan ansaan ja väitetty, että Venäjään pitää vain uskoa.
Todellisuudessa Venäjä muuttuu nopeammin kuin suomalaisten näkemykset naapuristaan. Suomalaisilla on riesanaan näköharhoja, jotka estävät näkemästä Venäjää kokonaisena. Tässä niistä kolme.
Ensimmäinen harha: Venäjä on Neuvostoliitto. Venäläinen turisti on jokatalvinen ihmettelyn aihe myös Suomen pääkaupungissa. Niin outo, että heistä yhä tehdään lehtikirjoituksia – ja jupistaan selän takana.
Ihmetellen tähän tapaan: ”Mistähän ne ovat saaneet rahat?” Hieman säälien näin: ”Tulevat tietysti raukat kun siellä Venäjällä ei ole mitään ostettavaa.” Ja vihaisesti tiuskaisten: ”Ostavat meidän mökit likaisilla rahoillaan!”
Juuri venäläisistä on vaikea tajuta yksinkertainen yhtälö: venäläiset käyvät työssä, säästävät palkastaan ja tekevät lomamatkan – esimerkiksi Suomeen. Matkailu on keskiluokan globaalia huvittelua. Helsingin Stockmannin alennusmyynnit ovat moskovalaiselle vieläpä halpaa huvia Moskovan hintoihin verrattuna. Merkkituotteiden valikoima Helsingissä on tosin kapeampi kuin Moskovassa.
Mutta jos ajattelee, että Venäjä on Neuvostoliitto, venäläisturisti Helsingissä näyttää eksoottiselta, tiukasti ohjatuilta linja-automatkoilta Lenin-merkkeineen Suomeen rantautuvalta otukselta.
Toinen harha: Venäjällä on yksi mieli. Venäjä nähdään tiukasti, keskusjohdettuna möhkäleenä, missä kaikki tekevät niin kuin presidentti käskee. Ja presidentti komentaa jonkun suuren, kaukaiseen tulevaisuuteen suunnatun tarkan suunnitelman pohjalta. Yhden mielen Venäjällä poliittisen johdon mielipiteistä tulee koko kansan näkemys. (Pientä variaatiota teemaan saa miettimällä, käskeekö presidentti vai pääministeri vai molemmat yhdessä. Ja koska alkaa valtataistelu.)
Tämän tulkinnan juju on siinä, että varsinkin jälkeenpäin kaikki saadaan sopimaan ”suureen suunnitelmaan”.
Suurta suunnitelmaa noudatti ensimmäisen varapääministeri Dmitri Medvedevin valinta presidenttiehdokkaaksi joulukuussa 2007 ja sittemmin presidentiksi. Todellisessa maailmassa Medvedevin valinta ehdokkaaksi varmistui vasta myöhään 2007, muita vaihtoehtoja oli tarjolla pitkään.
Ja Georgian sotaan elokuussa Venäjä tietenkin lähti taskussaan tarkka suunnitelma, missä loppupuolella sanottiin: tunnusta Etelä-Ossetian ja Abhasian itsenäisyydet. Todellisessa maailmassa sotaan ja sen yhä jatkuvaan jälkihoitoon mahtui Venäjän poliittisessa johdossa erilaisia näkemyksiä ja vauhdissa tehtyjä ratkaisuja. Alueiden itsenäiseksi julistaminen tuskin oli Venäjän tavoitteena ennen sotaa – eikä päätöstä kaikkialla Venäjän poliittisessa eliitissä varauksetta tuettu.
Yhden mielen Venäjälle ei tietenkään mahdu erimielisyyttä eli oppositiota. Ja sitten pitääkin enää ihmetellä, että keitä ne niin Venäjän kuin ulkomaiden viestimissä haastatellut opposition edustajiksi ilmoittautuvat ihmiset ovat. Ja mitä sakkia ovat mielenosoitusten nykyvallanpitäjiä vastustavat joukot?
Kolmas harha: Venäjästä pitää puhua henkeä pidätellen. Suomessa ministerin ”Suomen turvallisuuspoliittinen haaste on Venäjä, Venäjä, Venäjä” -hokema elää maakuntatasolla yhtä sitkaasti kuin Tjuttševin lausahdus kansainvälisesti. Vaikka kokoomus kuinka kampanjoisi hilpeän avoimen ulkopolitiikan puolesta, Venäjästä puhumista leimaavat vakavat ilmeet ja perinteisen turvallisuuspolitiikan ylikorostuminen.
Siksi suurelta osalta suomalaisista meni ohi Venäjän hurja nousukausi, ja lentolipun ostaminen Intiaan tuntuu yksinkertaisemmalta kuin junalipun hankkiminen Pietariin.
Niin että mitäkö sitten pitäisi tehdä? Avata silmät.