Avaruusolento ihmettelisi nurmikkoasi

Olen aloittanut taistelun nurmikkonormia vastaan ja huomaan olevani jatkuvasti puolustuskannalla, kirjoittaa Tiina Raevaara.

Profiilikuva
Kolumni
Teksti
Tiina Raevaara
Kirjoittaja Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Newyorkilainen Nathan W. Pyle piirtää Strange Planet -sarjakuvaa, jossa kuvataan avaruusolioiden yritystä totuttautua ihmisten arkielämään. Vieraan älyn edustajat sanoittavat merkilliset tapamme totuudenmukaisesti, mutta haluavat silti kiihkeästi noudattaa niitä. ”Miksi olet vahingoittunut?” kysyy avaruusolento toiselta. ”Altistuin lähimmälle tähdelle”, kertoo rusketuksen hankkinut lajikumppani, ”tunnen nyt itseni viehättäväksi”. ”Olen kateellinen”, myöntää kysyjä.

Koin Strange Planet -hetken, kun kävelin kaupungilla ajatuksissani ja havahduin ruohonleikkurin pärinään. Kaupungin työntekijä ajoi nurmikkoa puhtaaksi kukkivista voikukista valtavalla, päältä ajettavalla leikkurilla.

Vielä ajamaton, keltaisena hehkuva nurmikonkaistale keräsi puoleensa ison määrän kimalaisia, ja hetken verran näin tilanteen sellaisena kuin avaruusolento sen ehkä näkisi: Ahaa, tämän planeetan asukkaat yrittävät kovasti päästä eroon hyönteisistä.

 

Luontokato on monisyinen ilmiö. Luonnon monimuotoisuus kaventuu, ennen yleisten lajienkin yksilömäärät ovat saattaneet romahtaa ja kajoamatonta luontoa on olemassa enää alati kutistuvina pisteinä maailmankartalla.

On kyse valtavista ilmiöistä ja pitkistä tapahtumaketjuista, mutta luontokatoa voi havainnoida myös pienistä yksityiskohdista. Vaikkapa nurmikosta.

Avaruusolento saattaisi ymmärtää, miten älytöntä onkaan, että valtaosa kaupunkien viheralueista on varattu lyhyeksi leikatulle nurmikolle. Nyt helleaallon aikana nurmikko on kuivunut ruskeaksi, ja sen luontoarvo lähenee muutenkin nollaa. Nurmikko ei ylläpidä rikasta kasvi- tai hyönteislajistoa.

Nurmikkoa voi hyvin olla siellä, missä ihmiset haluavat urheilla tai syödä eväitä, mutta sitä on valtavat määrät myös teollisuusalueilla, joilla kukaan ei vietä aikaansa. Tilan olisi voinut säästää kukkiville, luonnonvaraisille kasveille, mutta niin vain nyt helteelläkin ruohonleikkurit ja luontokato halutaan pitää käynnissä. Kuollut ruoho sen kun pöllyää, kun ruohonleikkuri kulkee päältä.

Olen aloittanut taistelun nurmikkonormia vastaan. Pihamme on epätasainen ja täynnä laikkuja. Valkoapila ja niittyhumala saavat kukkia rauhassa. Ruohonleikkurilla on käyttöä vasta sitten, kun kukinta on ohi eikä kaikkea ajeta kerralla. Osa pihasta on varattu niitylle, jossa kasvaa esimerkiksi puna-ailakkia, käenkukkaa, päivänkakkaraa, puna-apilaa, kultapiiskua ja lehtosinilatvaa.

Osa pihasta on jätetty hiekalle. Niillä kohdin yritän saada viihtymään muun muassa ketoneilikan ja kangasajuruohon. Paahteiset hiekkamaat ovat katoamassa Suomesta, vaikka niiden kasvilajisto on tärkeää muun muassa monille perhosille.

 

Kuulostaa hyvältä ja kauniilta, mutta silti huomaan olevani jatkuvasti puolustuskannalla. Puoliso tiedustelee nurmikonleikkausaikeitani. Talossa vierailevat teinit kommentoivat nurmikon epätasaisuutta. Yksi kertoo tuttavan upean tasaisesta siirtonurmikosta. Mietin, mitä naapurit ja ohikulkijat ajattelevat. Pohdin mahdollisuutta pystyttää infotaulu pihan laidalle: Tämä on luontoystävällinen piha. Tämä piha on osa Pelasta pörriäinen! -kampanjaa. Älä sinäkään leikkaa nurmikkoasi!

Normit on kylvetty ihmiseen varhain – niin on oikeanlaisen pihan mallikin. Tapojen muuttaminen vaatii suurta sosiaalisen epämukavuuden sietokykyä.