Opetus- ja kulttuuriministeriö heikentää tietoisesti tieteentekemisen edellytyksiä

Ne tutkijat, jotka voivat, pakenevat maasta vieden mukanaan valtavan määrän henkistä pääomaa, kirjoittaa Jukka Westermarck Puheenvuorossaan.

Profiilikuva
Puheenvuoro
Teksti
Suomen Kuvalehti
Suomen Kuvalehti

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Englantilainen nobelisti Timothy Hunt antoi poliitikoille yksinkertaisen neuvon siitä mikä on vaikuttavin tapa mahdollistaa tieteelliset läpimurrot. Ohje kuului yksinkertaisuudessaan näin: identifioikaa parhaat tutkimusideat, rahoittakaa riittävästi, ja jättäkää tutkijat rauhaan.

Tiede- ja kulttuuriministeri Antti Kurvisen (kesk) ja opetus -ja kulttuuriministeriön (OKM) ylijohtajan Atte Jääskeläisen viime viikkojen ulostulot osoittavat, että Suomessa ajatellaan asiasta täysin päinvastoin. Lausuntojensa perusteella ministeri Kurvinen ei edes yritä taistella tieteen tason kannalta turmiollisia Suomen Akatemian tutkimusrahoituksen leikkauksia vastaan. Sen sijaan hän täysin vailla todellisuuspohjaa esittää, että Suomen tiede ei olisi leikkausten vuoksi vereslihalla.

Ylijohtaja Jääskeläinen taas esitti Turussa järjestetyssä tiederahoitusseminaarissa tyrmäävän näkemyksensä, että ongelmana asiassa ei olekaan ministeriön rahoitus, vaan se että tutkijat eivät pysty osoittamaan tutkimuksen vaikuttavuutta. Jos OKM:n ylijohtaja kyseenalaistaa perustutkimuksen vaikuttavuuden ja asettaa jonkinlaisen ennakkovarmistuksen rahoituksen ehdoksi, aletaan liikuttaa tieteentekemisen mannerlaattoja ja murentaa koko TKI-järjestelmän perustaa.

 

Nämä ulostulot asettavat opetus- ja kulttuuriministeriön merkilliseen asemaan.

Toisin kuin kaikki muut ministeriöt, jotka pyrkivät edistämään oman hallintoalansa toimintaedellytyksiä, OKM on nähtävästi ottanut tehtäväkseen tietoisesti heikentää niitä. Ainakaan itse en tieteentekijänä pysty tunnistamaan kymmenen viime vuoden ajalta yhtään OKM:n toimenpidettä, joka olisi parantanut tieteentekemisen edellytyksiä.

Se, että OKM kyseenalaistaa perustutkimuksen vaikuttavuuden vastaakin lähinnä sitä, että liikenneministeri kyseenalaistaisi perustieverkoston vaikuttavuuden ja rahoitustarpeen ja aktiivisesti toimisi sen resurssointia vastaan.

 

Tutkijana olen kokenut viime viikkojen uutiset henkisesti niin kylmiksi räteiksi vastoin kasvoja, että itselleni ei enää ole juuri väliä, vaikka nämä viimeiset leikkaukset peruttaisiin.

Kyse ei enää voi olla siitä, että rahoitusleikkausten vaikutuksia ei OKM:ssä ymmärrettäisi. Nähdäkseni niiden takana ovat sen sijaan poliittiset laskelmat, joiden mukaan tutkijoiden painoarvo vaaleissa on niin vähäinen, että sitä ei tarvitse ottaa huomioon.

Tämä itsekäs poliittinen laskelmointi vähentää pysyvästi omaa sitoutumistani yhteiskunnan kehittämiseen työlläni. Varsinkin ylijohtaja Jääskeläisen ulostulon jälkeen olen myös täysin menettänyt uskoni rakentavaan dialogiin – tai siihen, että hallitus kuuntelisi tieteentekijöiden näkemyksiä tieteentekemisen nykytilasta Suomessa ja siitä, miten sitä pitäisi muuttaa.

Olen myös hyvin surullinen siitä, että tulevat tutkijasukupolvet kärsivät aikanaan tilanteesta vielä enemmän. Tilannetta pahentaa jatkossa entisestään se, että ne, jotka voivat, pakenevat maasta vieden mukanaan valtavan määrän henkistä pääomaa, jota olisi voitu käyttää tämän maan rakentamiseen. Ilman perhettä muuttaisin itsekin välittömästi ulkomaille tekemään tiedettä enkä katsoisi hetkeäkään taakseni.

Jos ainoa syy, joka pitää alansa johtavan professorin Suomessa on perhe, voidaan miettiä, mille tämän maan tulevaisuus on rakennettu.

Jukka Westermarck

Kirjoittaja on Turun yliopiston biolääketieteen laitoksen professori ja Suomalaisen tiedeakatemian hallituksen jäsen.