Maisemani, rakkaani: Ilmastonmuutos 
tuntuu joka
 piilopaikassa

Profiilikuva
ilmastonmuutos
Teksti
Katri Merikallio
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Minulla on yksi rakas maisema yli kaiken. Se aukeaa vanhan rantasaunan ovelta suoraan Keiteleen selälle. Tuota järvenselkää Vesannolla Pohjois-Savossa olen käynyt tuijottamassa kesäisin lähes 50 vuoden ajan. Ei yhtään rakennusta, vain vettä, saaria ja metsää. Milloin kaislikon yli on lentänyt joutsenparvi, milloin kurkiaura.

Tässä maisemassa mieli on tasaantunut niin työläitten talvien kuin elämän kolhujenkin jälkeen auringonlaskun myötä.
Luulen, että samoin kokevat sadattuhannet suomalaiset.

Olen yrittänyt viime aikoina tehdä mielikuvaharjoituksia siitä, miten reagoisin, jos Vesannon kunta päättäisi kaavoittaa juuri tuonne vastapäiseen Pängätsalon saareen paikan tuulimyllyille. Muutama massiivinen betoni- ja teräsrakennelma siihen piirun verran auringonlaskusta vasemmalle.

Paha paikka. Mökkihän on se minne piiloudutaan pahaa, epävakaata maailmaa vastaan. Se on paratiisi, jonne käärmettä ei päästetä.

Suomessa on parhaillaan vireillä yli kaksisataa tuulivoimahanketta ja uusia suunnitellaan myös järvien rannoille, joissa tuuliolot ovat erinomaiset. Toisin kuin saksalaisille ja tanskalaisille, jotka ovat tahkonneet päästötöntä tuulisähköä jo vuosikausia, meille tämä kaikki on edelleen uutta, outoa ja jotenkin uhkaavaa.

Tuulivoimaloiden kiivaimmat vastustajat Suomessa ovat usein juuri mökkiläisiä. Siis meitä, jotka ajamme Helsingistä maakuntiin muutaman kerran vuodessa ja haluamme, että siellä mikään ei koskaan ikinä muutu. Mutta muuttuuhan siellä, koko ajan.

Näiden liki 50 vuoden aikana Vesannolla on navetta toisensa jälkeen jäänyt tyhjäksi ja kaikki kyläkoulut on lakkautettu. Vuonna 1965 vesantolaisia oli viisituhatta, nyt heitä on enää puolet tuosta. Eli kaikki muuttuu, eikä suinkaan aina parempaan. Se vain ei ole koskenut meitä lomalaisia.

Mutta sellaista piilopaikkaa ei ole, jossa meneillään oleva ilmastonmuutos ei tuntuisi. Jos hiilidioksidipäästöt jatkavat kasvua nykytahtiin, myös Vesannon korvessa lämpötila nousee, sademäärät kasvavat ja myrskyt lisääntyvät.

Muutos koettelee niin metsiä, eläinkuntaa kuin Keitelettäkin jo lähivuosikymmenien aikana. Asta-myrsky pari vuotta sitten antoi siitä vähän esimakua.

Järvien rannoille rakennetaan tuulivoimaloita, jotta meidän tarvitsemamme sähkö ei kiihdyttäisi ilmastonmuutosta entisestään. Eivät ne Keiteleen vastarannalle rakennetut myllyt muutosta pysäyttäisi, mutta ne olisivat vahva muistutus siitä, että jotenkin se sähkö on tuotettava. Sinne mökillekin.

Mutta entä se muuttunut maisema? Paljon on kiinni siitä, mitä minä siellä vastarannalla näkisin. Näkisinkö vain paratiisini turmelleen metallihirviön, joka tahkoaa rahaa kasvottomalle sähköfirmalle tai maltalaiselle sijoitusyhtiölle?

Entä jos näkisinkin vesantolaisten itsensä omistaman myllyn, jonka jokainen lavan pyörähdys merkitsisi terveyskeskukselle uusia päivystysaikoja, syrjäkylille laajakaistayhteyttä, kirkonkylän urheilukentälle parempaa ruohoa tai kirjastoon uusia tietokoneita. Kehtaisinko minä kesävieras silloin kitistä heille auringonlaskustani?

Esimerkiksi tuulivoiman suurmaassa Saksassa jo kolmannes tuulimyllyistä on tavallisten asukkaiden omistamia, ja kun mylly jauhaa rahaa omaan taskuun tai kunnan kassaan, alkaa teräs- ja betonirakennelma näyttää ihmeen kauniilta.

Jopa siinä auringonlaskun vieressä.