Blogit

Pasi Kivioja analysoi median ilmiöitä.

Valokuvaaja Raskalovin kaapatut jalat

Blogit Mediaansekaantuja 19.2.2014 10:03
Pasi Kivioja
Pasi Kivioja - avatar
Kirjoittaja on median murroksesta ja mediataloudesta väitellyt YTT, vapaa toimittaja ja viestintäyrittäjä.

Moskovalainen ammattivalokuvaaja Vitali Raskalov kapuaa luvattomasti kollegansa kanssa 640 metrin korkeuteen maailman toiseksi korkeimpaan rakennukseen Shanghaissa ja ottaa näkymästä huikean kuvan, jossa hänen jalkansa keikkuvat pilvenpiirtäjien päällä. Mikähän olisi sellaisen kuvan markkinahinta kansainvälisillä lehtikuvamarkkinoilla? 

En tiedä, mitä amerikkalainen Wall Street Journal maksoi kuvien julkaisusta Raskaloville – luultavasti satoja dollareita, jos ei enemmänkin. Toki on mahdollista, että julkisuuden maksimoimiseksi Raskalov antoi kuvat lehden käyttöön veloituksetta. Kuvakrediiteissä lukee, että ne on julkaistu hänen luvallaan.

Myös Helsingin Sanomat uutisoi tempauksesta. Harto Pönkä kiinnitti huomiota näyttävään kuvaan Helsingin Sanomien jutussa ja kysyi lehdeltä Twitterissä, oliko sillä kuvan julkaisuoikeudet.

HS:n jutun kuvakrediitissä luki alun perin ”Kuvakaappaus Vitaliy Raskalovin valokuvasta”. Käytännössä kyseessä oli ihan sama WSJ:n kuva, josta oli vain rajattu kuvaajan nimi alareunasta pois. Jos HS:lla olisi ollut julkaisulupa, mitään ”kaappausta” ei olisi kuvalle tarvinnut tehdä. Pöngän huomautuksen jälkeen lehti poisti kuvan, johon sillä ei ollut oikeuksia.

HS:n toimituspäällikkö myönsi reilusti Pöngälle virheen, joten se siitä. Virheitä sattuu. Lehden tekemä korjausliike jäi kuitenkin ihmetyttämään monia. Asiasta kirjoitti muun muassa Sami Sundell blogissaan.

Käsittelen tapausta tässä, koska sillä on yleisempää merkitystä, joka koskettaa muitakin tiedotusvälineitä. HS nimittäin laittoi jutun korjattuun versioon kuvakaappauksen Wall Street Journalin verkkosivusta, jossa Raskalovin valokuva näkyy kokonaisuudessaan. Jutun perään liitetyn oikaisun mukaan ongelma oli kuvakaappauksen rajaamisessa pelkkään kuvaan eikä kuvakaappauksen lähdettä WSJ:ia ollut mainittu.

Todellinen ongelma, jota HS ei korjannut, oli se, että toisen ottama ja WSJ:n hankkima kuva julkaistiin joka tapauksessa ilman lupaa. Ongelma ei poistu sillä, että kuvakaappauksen rajausta laajennetaan valokuvasta koko sivuun.

Kuvakaappaukset eli kuvasitaatit olisivatkin näppärä tapa kiertää julkaisuoikeuksien hankkimista ja kuvapalkkion maksamista, jos tekijänoikeuslain sitaattioikeus olisi näin laaja. Se ei kuitenkaan ole. Kuvakaappauksilla, tai printtilehdessä revinnäisillä, on samanlainen tekijänoikeussuoja kuin alkuperäisillä kuvilla: jos kyseessä on teos, julkaisulle täytyy olla tekijänoikeuden haltijan suostumus. Tässä tapauksessa teoskynnyksen selkeästi ylittävällä omaperäisellä kuvalla on lisäksi kiistämätöntä kaupallista arvoa sekä kuvaajalle että kuvan julkaisijoille.

Tekijänoikeuslain mukaan julkistetuista taideteoksista saa ottaa tekstiin liittyviä kuvia sanomalehteen tai aikakauskirjaan selostettaessa päiväntapahtumaa, tässä tapauksessa miesten kiipeämistä korkeaan rakennukseen , ”edellyttäen, ettei teosta ole valmistettu sanomalehdessä tai aikakauskirjassa toisinnettavaksi”. Raskalovin kuvathan oli otettu lehdille myymistä varten.

Laki toteaa vielä, että kun taideteoksen kappale on tekijän suostumuksella myyty, taideteoksen saa sisällyttää valokuvaan, ”jos toisintamisella on valokuvassa toisarvoinen merkitys”.

Tekijänoikeuksista kirjoittanut Jukka Korpela toteaa verkkosivuillaan tekijänoikeuden tulkintakysymysten jäävän käytännössä vaikeiksi ja kiistanalaisiksi. Korpela huomauttaa ongelmia syntyvän nimenomaan siitä, että joku haluaa käyttää toisen teosta ilman tämän lupaa, vedoten tekijänoikeuteen säädettyihin rajoituksiin, kuten sitaattioikeuteen. ”Voi olla paljon helpompaa hankkia lupa kuin selvittää, voisiko toimia ilman lupaakin”, Korpela muistuttaa.

Kuvakaappausten ja revinnäisten oikeaoppisesta käytöstä mediassa ei ole mitään yleispätevää ja selkeää ohjeistusta, joten käytännöt vaihtelevat. Erään laajalevikkisen sanomalehden kokenut kuvatoimittaja kertoo omasta linjauksestaan, jonka mukaan kuva ei voi olla revinnäisessä milloinkaan kokonaisena ja isossa koossa.

”Revis laitetaan lehteen pienellä, maksimissaan 1,5 palstalle. Siinä on mukana otsikko ja tekstiä, ja kuvapinta rikotaan selvästi, ainakin viidennes jätetään pois. Ajatus on, ettei reviksessä olevaa kuvaa käytetä kuvana tai kuvituksena. Nettikäytössä on sama periaate. YouTubesta ei voi ottaa revistä, ainoastaan originaalilähteistä.”

HS:n tapauksessa linkittäminen WSJ:n juttuun tai valokuvaajan blogiin olisi ollut käypä ratkaisu. Eksperimentit kuvakaappauksilla ja sosiaalisessa mediassa liikkuvien kuvien luvattomalla käytöllä voivat koitua kalliiksi. Tämä kannattaa muistaa myös silloin, kun iskee houkutus julkaista hassunhauskoja meemikuvia omalla verkkosivustolla.

Tatu Lahtela kirjoittaa blogikommenteissa YouTube-videoiden härskistä kaappaamisesta. Lahtelan mukaan YouTube-videoita tekevä australialainen videojournalisti ja elokuvantekijä Brady Haran avautui vastikään podcastissaan, että isojen lehtien toimintatapana on ottaa YouTube-video, liittää se omaan playeriin ja sisällyttää siihen vieläpä omat mainokset.

”Kun asiasta valittaa, niin asiassa ’tapahtui virhe’ ja video poistetaan. Homma perustuu siihen, että pienet tekijät ei kuitenkaan valita oikeuteen asti. Sama varmaan pätee kuviin. Otetaan, mitä saadaan ilmaiseksi, poistetaan kun joku valittaa ja toivotaan, että saatiin se haluttu hyöty sen kriittisen 24 tunnin aikana. Tuollaiset rajaukset kyllä kielivät, että homma on hyvin harkittua”, Lahtela kirjoittaa.

Mediayhtiöiden pitäisi näyttää esimerkkiä tekijänoikeuksien kunnioittamisessa. Kaikenlainen kikkailu oikeuksien kiertämiseksi vie uskottavuuden siinä vaiheessa, kun ollaan puolustamassa omia oikeuksia piraatteja vastaan.