Vai ei ole mediakritiikkiä? Tässä teille mediakritiikkiä!

Profiilikuva
Pasi Kivioja on median murroksesta ja mediataloudesta väitellyt YTT, vapaa toimittaja ja viestintäyrittäjä.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kun Ylen Pressiklubi loppui, mediakritiikkiä ei ole enää missään!

Tämä parahdus on kuultu taajaan vajaan kolmen vuoden aikana, kun Pressiklubia ei ole enää ollut. Viimeksi mediakritiikkiä kaipaili Ylen kolumnisti ja Ylioppilaslehden päätoimittaja Tuija Siltamäki – hyvin mediakriittisessä kolumnissaan.

Siltamäen mukaan mediakritiikki ”on nykyään vähissä, ellei Ylen muutaman minuutin mittaista ohjelmaa ja baarien nurkissa mutisevia toimittajia oteta lukuun”. Muutaman minuutin ohjelmalla hän tarkoitti 14 minuuttia kestävää Viimeistä sanaa, jossa käsitellään media-aiheita viikoittain.

Ikävä kyllä Pressiklubin lisäksi viime vuosina on lopetettu myös sellaiset oivalliset mediakritiikin foorumit kuin Markkinointi ja mainonta -lehti, Journalismikritiikin vuosikirja ja Ylen Julkinen sana -ohjelma. Sekin on harmi, että Lehtilehden parodioita mediamaailmasta ilmestyy enää hyvin harvakseltaan. Vaikuttavin mediakritiikki tapahtuu usein juuri huumorin varjolla, sillä sitä vastaan kritiikin kohde on usein aseeton.

Siltamäki kirjoitti toki ironisesti käyttäen tyylikeinoina liioittelua ja vähättelyä. Kahdeksan vuotta mediakritiikkiä eri medioihin työkseni tehneenä haluan kuitenkin kirjata pöytäkirjaan eriävän mielipiteeni: kyllähän mediakritiikkiä on, mutta se pitää itse löytää.

Tässäpä teille pärekorillinen lähteitä, joista suurella todennäköisyydellä löytää säännöllistä mediakritiikkiä tai ainakin journalismia journalismista:

Ylen Viimeinen sana –ohjelman lisäksi Radio Suomessa pyörii Pyöreä pöytä –ohjelma, jossa keskustelevat Pauli Aalto-Setälän johdolla vaihtuvina vieraina muun muassa Anu Koivunen, Ruben Stiller, Kaarina Hazard ja Pekka Seppänen. Aiheet ovat usein mediaan liittyviä ja mediakriittisiä, kuten tässä tuoreimmassa jaksossa, jossa yhtenä aiheena on – yllätys, yllätys – mediakritiikki.

Hyvin usein mediakritiikkiin törmää myös esimerkiksi Jyrki Lehtolan kolumneissa Ilta-Sanomissa, Sanna Ukkolan kolumneissa Iltalehdessä ja Anu Silfverbergin perjantaikirjeissä Long Playssa.

Kirjoitan itse tämän Mediaansekaantujablogin ohella mediakolumnia painettuun Suomen Kuvalehteen. Tässä yksi tuoreimmista kolumneistani, joka käsitteli ”vaiettua” mediakritiikin aihetta, aikakauslehtien verovälttelyä. Viikottain ilmestyvälle mediapalstalle kirjoittavat lisäkseni SK:n toimittaja Vappu Kaarenoja, journalistiikan työelämäprofessori Reetta Räty ja professori Anu Koivunen. SK käsittelee media-aiheita monesti myös kolumnipalstojen ulkopuolella.

Voima-lehdenkin kirjoituksissa pureudutaan usein mediaan. Tuorein numero on omistettu kokonaan medialle. Samoin Tieteessä tapahtuulehti käsittelee näitä kysymyksiä silloin tällöin. Tieteellistä tutkijanotetta mediaan edustaa myös Media- ja viestintätieteellisen seuran Media ja viestintälehti.

Media-alan omat lehdet Journalisti (kustantaja Suomen Journalistiliitto) ja Suomen Lehdistö (kustantaja Uutismedian liitto) ovat luettavissa verkossa.

Esimerkiksi viimeksi ilmestyneessä Journalistissa oli Manu Marttisen erittäin mediakriittinen juttu ”vuoden kovimmasta politiikan uutisesta”, jota toimittaja Lauri Nurmen entinen työnantaja Lännen Media ei suostunut julkaisemaan. Ikävä kyllä Marttisen juttu vaiettiin yleismediassa kokonaan.

Välillä tuntuu, että syötteeni Facebookissa ja Twitterissä suorastaan pursuavat mediakritiikkiä. Kaikilla on oma mielipiteensä journalismin ja journalistien laadusta.

Esimerkiksi jokaisessa perussuomalaisessa poliitikossa asuu pieni mediakriitikko, sillä vastakkainasettelu median kanssa on leivottu sisään puolueen taktiikkaan. Heillä yleinen mediakritiikin teema on se, että toimitukset ovat täynnä kommunisteja, joilla on punavihreä agenda. Myös perussuomalaisten verkkomedian Suomen Uutisten kantavia teemoja on Helsingin Sanomien ja Yleisradion mätkiminen.

Jos taas lehtien pääkirjoituksissa ja kolumneissa arvostellaan maan hallituksen toimia, jotkut kriitikot näkevät median olevan opposition eli perussuomalaisten asialla.

Päivästä toiseen toistettuina tällaiset argumentit eivät enää varsinaisesti säväytä, mutta nekin mahtuvat mediakritiikin käsitteen alle.

Mediakritiikkiä laajasti ymmärtäen mukaan pitäisi laskea myös sen syvä pääty, esimerkiksi medialle Facebook-sivuillaan jatkuvasti rähjäävä lääkäri Antti Heikkilä, valtamediaa haukkuvat rokotekriitikoiden yhteisöt ja lukuisat netin vaihtoehtomediat.

Monivivahteisempaa mediakritiikkiä tarjoavat omassa Twitter-fiidissäni säännöllisesti esimerkiksi Salla Vuorikoski, Johanna Vuorelma, Samuli Suonpää, Petri Korhonen, Marjo Ollikainen, Jarno Liski, Pasi Huttunen, Tuukka Tuomasjukka, Tuomo Björksten, Heikki Hellman ja monet muut.

Facebookin julkisissa ryhmissä mediakriittistä keskustelua käydään muun muassa Long Playn ystävissä, Kertomuksen vaarat -projektin ryhmässä ja Klikinsäästäjä-sivulla.

Rankinta journalismikritiikkiä on mielestäni Julkisen sanan neuvoston päätöksissä. Harmi vain, että kovin harva media tekee niistä uutisia – paitsi silloin, jos on itse saanut langettavan ja Journalistin ohjeet velvoittavat, että päätöksestä on uutisoitava.

Blogeista kannattaa pitää silmällä esimerkiksi journalistiikan professorin Janne Seppäsen ja viestinnän professorin Esa Väliverrosen Mediayhteiskuntablogia. Tässä tekstissä Seppänen kirjoittaa journalismikritiikin ongelmista.

Tiedetoimittajien pääsihteerin Ulla Järven Media terveyden lähteilläblogi ja hänen kolumninsa Ylessä sivuavat usein median etiikkaa. Järvi on entinen JSN:n jäsen.

Myös kirjailija Tiina Raevaaran Tarinoita tieteestä –blogissa ja printtilehden kolumneissa Suomen Kuvalehdessä on usein mediakriittisiä näkökulmia, kuten tässä kohuista kertovassa kirjoituksessa.

Ehkä enemmän journalismia journalismista -osastoa ovat Ylen palvelujen kehityspäällikön Kari Haakanan blogi, jossa hän seuraa suoratoistopalveluja ja digitaalista mediaa, sekä Ylen strategia-asiantuntija Kalle Pirhosen Numeroiden takaablogi. Pirhonen keskittyy erityisesti median mittaamistapoihin ja tuoreisiin tutkimustuloksiin.

Suomessa ilmestyy vuosittain muutamia median toimintaa käsitteleviä kirjoja. Osa on hyvinkin kriittisiä.

Mieleen tulee ainakin Helsingin Sanomien toimittajien Susanna Reinbothin ja Minna Passin kirja Keisari Aarnio (HS-kirjat 2017), jossa Jari Aarnion fanitoimittajat muissa medioissa saavat lunta tupaan oikein urakalla.

Viestintäyrittäjä Tomi Lindblomin kirja Brother Christmasin mediakohtelusta (Visual Media Productions 2020) ei puolestaan säästele Helsingin Sanomia ja Seura-lehteä.

Kielentutkijoilla on taito pureutua kriittisesti mediatekstien tietoisiin ja tiedostamattomiin merkityksiin. Näiden työkalujen käyttöä esimerkiksi uutisten tulkinnassa opettaa lukijoille suomen kielen dosentti Vesa Heikkinen kirjassaan Tekstianalyysi (Gaudeamus 2020).

Tiedetoimittajain liitto on viime vuosina julkaissut useita journalismikriittisiä kirjoja, muun muassa Maito tappaa ja muita outoja uutisia (Vastapaino 2016) sekä Viheliäs tiede – ja muita vaikeita uutisia (Vastapaino 2020).

Kirjoitin mediatabuista minun ja Peter Janssonin kirjassa Tilanne päällä! Suuria uutisia ja arkoja aiheita lehtikuvaajan silmin (Docendo 2019). Yksi hankalimmista aiheista medialle on media itse. Neljänteen valtiomahtiin ja merkittävään mielipidevallan käyttäjään ei kohdistu samanlaista läpivalaisua kuin eduskuntaan, oikeuslaitokseen tai muiden alojen liikeyrityksiin.

ONko joku siis ehdottomasti sitä mieltä, ettei mediakritiikkiä ole enää missään?

No joo joo, mutta sitä pitäisi olla enemmän, sen pitäisi olla terävämpää, ja sitä pitäisi olla suurelle yleisölle parhaaseen televisionkatseluaikaan! Mieluiten joka ilta.

Tästä olen samaa mieltä, mutta en pidätä hengitystäni sitä odotellessa. Pelkästään median sisäisiä asioita möyrivä mediakritiikki on niche-aihe, joka kiinnostaa vain pientä kohderyhmää.

Jos kritiikinaiheet kytkeytyvät muuhun yhteiskuntaan, erityisesti politiikkaan, tilanne on täysin toinen. Ehkä juuri tästä syystä Pressiklubi-ohjelma oli yleensä enemmän jutustelua politiikasta kuin varsinaista mediakritiikkiä.

On KAKSI muutakin seikkaa, jotka tekevät mediakritiikistä kaupallisessa mediassa liki mahdotonta: omistuksen keskittyminen ja toimittajien sisäsiisteys.

Ajatellaanpa vaikka suurta ja mahtavaa Sanoma-konsernia. Helsingin Sanomat voisi Yleisradion ohella olla toinen merkittävä foorumi ammattimaiselle mediakritiikille, mutta sellaista roolia lehti ei ole halunnut ottaa. Päinvastoin, sen sivuilta löytyy ani harvoin muiden kaupallisten viestinten arvostelua.

Yksi syy tähän voi olla se, että Hesari antamassa huutia maakuntalehdelle tai pienelle paikallislehdelle olisi kärpäsen ampumista tykillä. Merkittävänä mediavallan käyttäjänä Hesari joutuisi arvioimaan kriittisesti ja julkisesti myös omaa toimintaansa – ja sellainen ei onnistu ollenkaan.

Toisekseen Sanoman tiedotusvälineiden aiempaa tiiviimpi yhteenhitsautuminen on aiheuttanut sen, että konsernin omia medioita koskeva kriittinen käsittely on hampaatonta, etten sanoisi olematonta. HS, IS, aikakauslehdet, radiokanavat ja Nelosen tv-kanava elävät rikkumatonta rinnakkaiseloa synergioistaan nautiskellen. Nyt kun konserni on laajentunut Alma Medialta ostetuilla maakuntalehdillä, Tampereen suunnaltakaan ei kuulu enää kriittisiä soraääniä.

Oman talon kollegoiden työn julkinen arvosteleminen voisi rikkoa lojaliteettivelvollisuutta, ja kilpailijoiden rankka kritisoiminen olisi muuten vain epähygieenistä. Sen voisi löytää edestään esimerkiksi työpaikkaa vaihtaessaan.

Näin ollen mediakriittisia näkemyksiä julkisesti esittäviä media-ammattilaisia on Suomessa rajallinen määrä, koska harva freelancerikaan on niin hullu, että polttelee siltoja edessä ja takanaan.

Jos tulee talloneeksi liian isoille varpaille, hommat voivat loppua kuin sei