Kun listasin vuoden kymmenen parasta ensi-iltaa, ei joukkoon mahtunut yht\u00e4\u00e4n Hollywood-elokuvaa. Ei niit\u00e4 ole montaa edes seuraavissa kolmessatoista erinomaisessa leffassa, jotka j\u00e4iv\u00e4t v\u00e4h\u00e4n k\u00e4rjest\u00e4. Tosin suomalaiset n\u00e4ytelm\u00e4elokuvatkin loistavat poissaolollaan.<\/p>\n\n\n\n\n
Kotimaisten joukossa alkuteokselle uskollisesti aggressiivinen Puhdistus<\/em> on oikein hyv\u00e4, mutta ei mill\u00e4\u00e4n ilveell\u00e4 vuoden kansainv\u00e4list\u00e4 k\u00e4rke\u00e4. Sen rinnalla pidin kotimaisista elokuvista parhaana Kulman poikia<\/em>. Se on rehdisti ja onnistuneesti sit\u00e4 mit\u00e4 on, sutjakka, kevyt komedia. Toki t\u00e4st\u00e4 voi my\u00f6s tehd\u00e4 johtop\u00e4\u00e4t\u00f6ksen, ettei vuosi ollut kotimaiselle n\u00e4ytelm\u00e4elokuvalle laadullisesti ihmeellinen.<\/p>\n\n\n\n N\u00e4m\u00e4 kolmetoista p\u00e4\u00e4siv\u00e4t l\u00e4helle vuoden k\u00e4rke\u00e4; taas aakkosj\u00e4rjestyksess\u00e4.<\/p>\n\n\n\n The Artist<\/em> The Cabin in the Woods<\/em> The Descendants<\/em> Get the Gringo<\/em> Killing Them Softly<\/em> Kovasikajuttu<\/em> Magic Mike<\/em> Martha Marcy May Marlene<\/em> The Raid<\/em> Shadow Dancer<\/em> Skyfall<\/em> Sota on julistettu<\/em> This Must Be the Place<\/em> Vuoden kymmenen parhaan elokuvan lista<\/a> linkin takana.<\/em><\/p>\n\n\n\n
Viime kauden suurin Oscar-voittaja on kevyt, melko kertak\u00e4ytt\u00f6inen mutta napakka komedia. The Artist ei edes ole ihan niin t\u00e4ynn\u00e4 oivalluksia ja nostalgiaa (oikeammin: nostalgian ivaa) kuin ohjaaja Michel Hazanaviciusin<\/strong> ja t\u00e4hti Jean Dujardin<\/strong> aiemmat OSS 117<\/em> -agenttiparodiat, mutta mainio yht\u00e4 kaikki.<\/p>\n\n\n\n
Ilahduin yh\u00e4 uudelleen, kun kauhuelokuvia parodioiva, mutta silti kauhuelokuvana toimiva genreblender-pl\u00e4j\u00e4ys eteni esikuviaan ja edelt\u00e4ji\u00e4\u00e4n rakastaen kliseist\u00e4 metatasoille – ja svengasi koko ajan.<\/p>\n\n\n\n
Alexander Paynen<\/strong> draama amerikkalaisperheest\u00e4 ja sen perinn\u00f6st\u00e4 oli Electionin<\/em> ja Sidewaysin<\/em> tekij\u00e4lt\u00e4 oikeastaan pieni pettymys. Silti Payne tekee samastuttavinta Hollywood-elokuvaa, ja George Clooneyn<\/strong> huikeasta karismasta on vaikea keksi\u00e4 en\u00e4\u00e4 uusia kehumuotoiluja.<\/p>\n\n\n\n
Vuoden rouhein toimintaelokuva tuli Mel Gibsonilta<\/strong> – ja siksi sit\u00e4 ei levitetty Yhdysvalloissa lainkaan, Gibson kun on Hollywoodissa suunnilleen persona non grata<\/em> numero yksi. Tarina kertoo rikollisesta, joka p\u00e4\u00e4tyy meksikolaiseen vankilaan, joka on kuin suuri kyl\u00e4yhteis\u00f6. Kutakuinkin kaikista t\u00e4m\u00e4n hetken Hollywood-toimintaelokuvista poiketen tuottaja-t\u00e4hti Gibson on ymm\u00e4rt\u00e4nyt s\u00e4ilytt\u00e4\u00e4 kohdeyleis\u00f6n\u00e4\u00e4n aikuiset. Sam Peckinpahin<\/strong> henki el\u00e4\u00e4, huumori on rujoa ja ennen kaikkea elokuvassa on kaiken ep\u00e4realistisenkin remuamisen keskell\u00e4 syd\u00e4n. Ei siis vain machoilua.<\/p>\n\n\n\n
Vaikka Andrew Dominikin<\/strong> ep\u00e4tasainen elokuva talouskriisin vaikutuksesta ammattirikollisuuteen on hitusen ep\u00e4m\u00e4\u00e4r\u00e4inen yhteiskunnallisessa kritiikiss\u00e4\u00e4n, on tekij\u00f6ill\u00e4 harvinaisen paljon hyvi\u00e4 oivalluksia – ja henkil\u00f6galleria on herkullinen. Ray Liotta<\/strong> melkein varastaa show’n Brad Pittilt\u00e4<\/strong>, kunnes James Gandolfini<\/strong> tekee sen.<\/p>\n\n\n\n
Kaikkien kehujen arvoinen elokuva punk-b\u00e4ndin j\u00e4senist\u00e4, jotka sattuvat olemaan kehitysvammaisia. ”N\u00e4in mutkattomasti, todenmakuisesti, energisesti ja alati kiinnostavasti arkista el\u00e4m\u00e4\u00e4 tarkkailevaa dokumenttia voi maistella ja ihailla parinkin katsomiskerran verran. Niin, arjesta yleens\u00e4, ja ihmisyydest\u00e4. Erilaisuuden taakkaan ulkopuolisten v\u00e4kisin niin usein liitt\u00e4m\u00e4st\u00e4 sentimentaalisuudesta ei ole j\u00e4lke\u00e4k\u00e4\u00e4n”, kirjoitin blogiini maaliskuussa.<\/p>\n\n\n\n
Steven Soderberghin<\/strong> mainio draama tuli niinsanotusti kulman takaa. Tavallaan kyse on yhden melko puup\u00e4isen miehen yrityksest\u00e4 tienata paljon rahaa vaikka strippaamalla, kun muut bisnekset eiv\u00e4t ved\u00e4. Samalla Soderbergh kertoo kuitenkin (amerikkalaisesta) talousj\u00e4rjestelm\u00e4st\u00e4 ja siihen sokeasti uskovien ihanteista. Strippausjaksot ovat hillitt\u00f6mi\u00e4. Vuoden zeitgeist-elokuva, Cosmopoliksen<\/em> rinnalla.<\/p>\n\n\n\n
Psykologisen draaman ja t\u00e4ysiverisen genrej\u00e4nn\u00e4rin rajalla taitavasti liikkuva esikoisohjaus (Sean Durkin<\/strong>) on siit\u00e4kin erikoinen amerikkalainen nykyelokuva, ett\u00e4 se uskaltaa j\u00e4\u00e4d\u00e4 kaivelemaan katsojan mielt\u00e4.<\/p>\n\n\n\n
Vuoden vauhdikkain ja kineettisin toimintaelokuva tuli Indonesiasta – ja siit\u00e4 tuli hitti (paitsi Suomessa) huolimatta vain miljoonan taalan budjetista. Gareth Evansin<\/strong> ohjaamassa, p\u00e4\u00e4asiassa melkein reaaliajassa tapahtuvasta poliisi-iskutarinassa ei ole suuria ajatuksia, paitsi toteutuksessa. ”Ihmettelin m\u00e4iskett\u00e4 lumoutuneena Tukholman elokuvafestarien y\u00f6n\u00e4yt\u00f6ksess\u00e4. T\u00e4llainen ei-postmoderni ja ei-itsetietoinen action on nyky\u00e4\u00e4n harvinaista, ja se on puhtainta liikkeen elokuvaa siin\u00e4 miss\u00e4 joku Buster Keaton<\/strong> tai Jackie Chanin<\/strong> parhaat”, kirjoitin toukokuussa.<\/p>\n\n\n\n
James Marshin<\/strong> elokuva IRA:n ja brittitiedustelupalvelun v\u00e4liin joutuvasta yksinhuoltaja\u00e4idist\u00e4 1990-luvun alun Belfastissa on eritt\u00e4in tehokas ja koskettavakin, no-nonsense-trilleritaidetta \u00e4lykk\u00e4immill\u00e4\u00e4n.<\/p>\n\n\n\n
Uusi 007-seikkailu on hieno ja kuviltaan (Roger Deakins<\/strong>) koko elokuvasarjan kaunein, mutta sen heikkoudet – Javier Bardemin<\/strong> sin\u00e4ns\u00e4 huippukiinnostavan konnahahmon motiivien ep\u00e4m\u00e4\u00e4r\u00e4isyys ja t\u00e4m\u00e4 ongelman korostama juonen tosikkomaisuus, sek\u00e4 loppuhuipennuksen l\u00e4ss\u00e4hdys ideattomaksi rutiini-actioniksi – korostuivat toisella katsomiskerralla. Silti kehut ohjaaja Sam Mendesille<\/strong>.<\/p>\n\n\n\n
Valerie Donzellin<\/strong> omael\u00e4m\u00e4kerrallinen kertomus poikansa sairauden kanssa el\u00e4v\u00e4st\u00e4 pariisilaispariskunnasta on kaikkea muuta kuin t\u00e4llaisilta tarinoilta odottaa: t\u00e4ynn\u00e4 el\u00e4m\u00e4niloa ja toiveita, ei mit\u00e4\u00e4n marttyyrikieriskely\u00e4.<\/p>\n\n\n\n
Sean Penn<\/strong> tekee yhden vuoden ja oman uransa s\u00e4v\u00e4ytt\u00e4vimmist\u00e4 roolit\u00f6ist\u00e4 Paolo Sorrentinon<\/strong> Yhdysvalloissa (ja Irlannissa) ohjaamassa tie-elokuvan kummajaisessa. Penn on ozzyosbournemaisen sekava ja ihan Robert Smithin<\/strong> n\u00e4k\u00f6inen rock-t\u00e4hti, joka etsii is\u00e4\u00e4ns\u00e4 kiduttanutta natsirikollista – mutta kyse on suuremmista asioista ja haasteista.<\/p>\n\n\n\n