Valitsin vuoden 2008 aikana Suomessa kaupallisen valkokangasensi-iltansa saaneista elokuvista kymmenen parasta. Ne ovat alla, aivan sattumanvaraisessa j\u00e4rjestyksess\u00e4. Listaan my\u00f6hemmin t\u00e4ydennyksi\u00e4 ja eri genrejen parhaita elokuvia. Dvd:n\u00e4 ilman teatterilevityst\u00e4 ilmestyi ainakin yksi elokuva, joka olisi ehdottomasti kuulunut t\u00e4h\u00e4n joukkoon ja ihan k\u00e4rkeen.<\/p>\n\n\n\n\n
Andrew Dominik: Jon Favreau: Tomas Alfredson: Coen-veljekset: Fatih Akin: Errol Morris: Julian Schnabel: Paul Thomas Anderson:
Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta<\/strong>
Australialaisohjaaja Andrew Dominikin eleginen western j\u00e4i Suomessa melkein huomiotta, mutta se on kauneimpia amerikkalaiselokuvia vuosiin ja kantaa kolme tuntiaan vaivatta. Brad Pitt<\/strong> ja Casey Affleck<\/strong> tekev\u00e4t loistoroolit.<\/p>\n\n\n\n
Iron Man<\/strong>
Kaikki Hollywoodin viime vuosien supersankarielokuvat kalpenevat Iron Manin ja uusimman Batman-seikkailun Y\u00f6n ritarin <\/em>rinnalla. N\u00e4ist\u00e4 kahdesta nautin kuitenkin enemm\u00e4n Iron Manista, joka on samaan aikaan rento ja vauhdikas, fiksu ja kevyt. Kuten viime vuoden Transformersissa<\/em>, kalliit ja meluisat tehoste- ja toimintajaksot ovat oikeastaan elokuvan tylsint\u00e4 antia. Suurin ansio Iron Manin onnistumisesta kuuluu muuntautumiskykyiselle ja mahdottoman karismaattiselle Robert Downey Jr.:lle<\/strong>. H\u00e4n on t\u00e4m\u00e4n hetken kiinnostavin amerikkalainen n\u00e4yttelij\u00e4. Nero.<\/p>\n\n\n\n
Yst\u00e4v\u00e4t h\u00e4m\u00e4r\u00e4n j\u00e4lkeen<\/strong>
Absurdin rajoja kolkutteleva, kiusoittelevan hillitysti kipe\u00e4 Ruskean nelj\u00e4 s\u00e4vy\u00e4 <\/em>(2004) on uuden ruotsalaiselokuvan suosikkejani. Ohjaaja Tomas Alfredsonin toinen pitk\u00e4 elokuva on aineksiltaan ihan muuta: yhdistelm\u00e4 koulukiusaamisteeman ymp\u00e4rille kiedottua urbaania skandirealismia, sarjamurhaajaelokuvan rujoa kuvastoa ja vampyyrifantasiaa. Mik\u00e4 parasta, hurja pakkaus toimii.<\/p>\n\n\n\n
Menetetty maa<\/strong>
Kun n\u00e4in elokuvan ensi kertaa Cannesissa toukokuussa 2007, olin v\u00e4synyt, janoinen ja p\u00e4\u00e4t\u00e4kin s\u00e4rki, sill\u00e4 jonotin n\u00e4yt\u00f6kseen toista tuntia suorassa auringonpaahteessa (ja silti p\u00e4\u00e4sin sis\u00e4\u00e4n viimeisten joukossa piippuhyllylle). Pitk\u00e4lti aavikkomaisemiin sijoittuva elokuva vaikutti taitavasti tehdylt\u00e4, muttei mitenk\u00e4\u00e4n mestarilliselta. L\u00e4hinn\u00e4 toivoin, ett\u00e4 se loppuisi. Toinen katselukerta miellytt\u00e4v\u00e4mmiss\u00e4 oloissa iski aivan eri tavalla. Nyt olisin valmis julistamaan Menetetyn maan Coenien parhaaksi elokuvaksi. Vuoden 2008 toinen Coen-ensi-ilta Burn After Reading<\/em> on toisenlaista meininki\u00e4, enemm\u00e4n Fargon<\/em> tyylinen kolkko farssi. Mainio sekin.<\/p>\n\n\n\n
Taivaan reunalla<\/strong>
Fatih Akinin toinen elokuva jatkaa esikoisen Suoraan sein\u00e4\u00e4n <\/em>teemoja, mutta kasvaa paljon suuremmaksi tarinaksi. Akin k\u00e4ytt\u00e4\u00e4 lomittain kerrottuja tarinoita huomattavasti taitavammin kuin monet t\u00e4h\u00e4n trendikk\u00e4\u00e4seen tyyliin haksahtaneet amerikkalaiset.<\/p>\n\n\n\n
Standard Operating Procedure<\/strong>
Errol Morris paljastaa Abu Ghraibin kidutusskandaalin koko kuvan? Ei, vaan totuuden kohukuvien levitt\u00e4misen taustoista ja armeijan moraalin suhteellisuudesta. Trilleri, huippudokumentti, sairauskertomus.<\/p>\n\n\n\n
Perhonen lasikuvussa<\/strong>
My\u00f6nnet\u00e4\u00e4n, minulla oli suuret ep\u00e4ilykset elokuvaa kohtaan, ennen kaikkea siksi, ett\u00e4 aiheeltaan samantapainen Meri sis\u00e4ll\u00e4ni <\/em>oli niin teenn\u00e4inen ja filosofialtaan ep\u00e4ilytt\u00e4v\u00e4 tekele. Kuvataitelija Julian Schnabel tekee kuitenkin t\u00e4ysosuman. Perhonen lasikuvussa kertoo luopumisesta viisaasti, sortumatta uikuttavaan sentimentaalisuuteen ja antamatta liikaa arvoa kuolemalle. Mathieu Amalric<\/strong> on p\u00e4\u00e4roolissa suurenmoinen. Mik\u00e4 hulluinta, amerikkalainen, \u00e4idinkielen\u00e4\u00e4n englantia puhuva Schnabel ohjasi herk\u00e4n teoksen ranskaksi, vaikkei osannut kielt\u00e4 juuri lainkaan ennen elokuvantekoon ryhtymist\u00e4.<\/p>\n\n\n\n
There Will Be Blood<\/strong>
Kun vastaan tulee n\u00e4in j\u00e4rk\u00e4lem\u00e4inen elokuva, on pakko pys\u00e4hty\u00e4 hengitt\u00e4m\u00e4\u00e4n. Ja on katsottava se uudelleen. Kapitalismia, ihmist\u00e4 ja ahneutta monista suunnista peilaava There Will Be Blood ei ole aivan Stanley Kubrickin<\/strong> parhaiden t\u00f6iden veroinen, mutta jo toistuva Kubrickiin vertaaminen osoittaa, ett\u00e4 nyt ollaan elokuva-asian ytimess\u00e4. Andersonin jylh\u00e4t kuvat j\u00e4\u00e4v\u00e4t mieleen el\u00e4m\u00e4\u00e4n, eik\u00e4 Daniel Day-Lewisin<\/strong> mahtipontinen roolity\u00f6k\u00e4\u00e4n hevin unohdu. There Will Be Bloodin ihailijoiden kannattaa katsoa my\u00f6s Nic Roegin<\/strong> merkillinen Eureka <\/em>vuodelta 1984 – yht\u00e4l\u00e4isyydet eiv\u00e4t j\u00e4\u00e4 teemoihin.<\/p>\n\n\n\n