Törhösen nimen julkistaminen on alku – entäs se "rinki, jonka kaikki tietävät"

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kävin ostamassa Seiska-lehden marraskuussa, kun siinä oli luvattu olevan juttu elokuva-alan seksuaalisesta häirinnästä syytetyistä.

Asia kiinnosti niin paljon, että olin kioskilla aamulla, ennen kuin lehti oli ehtinyt edes hyllyyn. Petyin. Jutussa ei ollut nimiä, vaikka viittä syytettyä oli haastateltu.

Yksi miehistä oli toki helppo tunnistaa, se ex-professori. Lauri Törhönen.

Nimi tuli julki vasta eilen, vaikka Törhösestä on puhuttu vuosia. On pöyristyttävää, että tässä meni niin kauan ja on ihmeellistä, miten Taideteollisen korkeakoulun ex-rehtori asiasta sanoo. Tarvittiin rohkeita naisia kertomaan tapahtuneesta, nimillään ja ilman.

Kenelläkään ei silti ole velvollisuutta avautua. Vaikeneminen on sallittua, mutta vaikeneminen on myös ongelma, joka liittyy elokuva- ja teatterialojen pienuuteen. Heli Sirviön haastattelu Ylelle kertoi tästä ristiriidasta.

Törhösen nimen tuominen julki puhdistaa ilmaa. Nyt todella tarvitaan tuuletusta – myös siksi, että Helsingin Sanomat toi lokakuussa ongelmia julki sanavalinnoin, joita alalla on myös ihmetelty. ”Kaikki alalla olevat tietävät sen ringin”, kirjoitettiin Hesarin sinänsä ansiokkaassa jutussa. Olisipa näin, että kaikki tosiaan tietäisivät ringin, jos semmoinen kerran on.

Kukaan alalla ei kuitenkaan tiedä mitään järjestelmällistä rinkiä tai yhdessä rikoksia tekevää porukkaa. Rinkiväitteeseen kuuluu myös oletus, että porukkaa jotenkin suojeltaisiin, kun kerran kaikki siitä tietävät. Väite on hurja ja houkutteleva – siinä on iljettävä supervihollinen, johon pahan asian voi ruumiillistaa – mutta valitettavasti se ei pidä paikkaansa.

Ei ole tunnettua rinkiä, silti on yksittäisiä hyväksikäyttäjiä ja suuri määrä vastenmielisiä tapauksia. Kuiskintaa on, suoraa puhetta hyvin vähän. Oletettavasti ahdistelijoiden joukossa on nuorempia vaikuttajia kuin Törhönen, jonka aktiiviura loppui vuosikymmenen alussa viimeisiin Vares-jatko-osiin.

Ahdistelua, nöyryyttämistä ja hyväksikäyttöä on tapahtunut ja tapahtuu. Heidi Lindénin urheasta ulostulosta alkanut keskustelu sai monia hermostumaan jo ennen Törhösen outtaamista, ja hyvä niin.

Toisaalta nyt elokuva-alalla ja -alasta juoruillaan enemmän kuin koskaan, ja se tuskin on kenenkään etu. Vihjailu on johtanut myös sellaisten syytösjuorujen leviämiseen, jotka vaikuttavat epämääräisiltä, ehkä liioitelluilta ja ehkä perättömiltä. Epäoikeudenmukaisuuksien paljastuessa herää ymmärrettävästi lynkkausmielialaa, jonka tiimellyksessä saattaa unohtua, että toisaalta kunnianloukkauskin on rikos.

Juoruja ja arvailua liikkuu siitäkin, kuka elokuvamies palkkasi juristin lähettämään sähköposteja baarikeskusteluissa asiaa käsitelleille ihmisille. Joku, jolla on jotain salattavaa? Voimme vain arvailla.

Lindénin listan julkistamista on vaadittu, mutta jos sellainen lista on (Lindénin itse väitetään kieltäneen sen olemassaolon ja hän on myös kieltänyt ”pysyvän nimiluettelon” olemassaolon), se ei ole journalistisin perustein laadittu.

Sellaisenaan mikään media ei siis sitä voisi julkaista. Tämä tuntuu usein unohtuneen keskustelusta.

Siksi tarvitaan journalismia, faktojen tarkistamista ja lopulta nimien esille tuomista, jos ja kun perusteluja siihen on.

Ennen kaikkea tapausten esille tuominen vaatii rohkeutta uhreilta ja kovaa journalistista työtä. Siitä kiitos Ylelle ja Sara Rigatellille. Eilinen Törhös-juttu on tyrmäävä, aukoton ja äärimmäisen odotettu. Toivottavasti hiljaisuuden laki murtuu.