Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Toimintakomedia The Nice Guys ja Shane Blackin nostalgiset perversiot

Blogit Kuvien takaa 15.5.2016 12:10
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Nautin Shane Blackin elokuvasta The Nice Guys, joka ei ole tyypillinen Cannes-leffa. Se on toimintakomedia, toki film noir-vaikuttein, mutta silti kunnon kasarihenkistä ja ronskia Hollywood-ryminää. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1977 ja sivuavat porno- sekä autoteollisuutta.

Parasta siinä on noin neljän minuutin alkujakso, jossa varsinaisia tähtiä, Russell Crowea ja Ryan Goslingia ei vielä nähdä. Jo tämän jakson kipeä taitavuus perustelee, miksi Cannesin arvovaltainen festivaali on kelpuuttanut tällaisen näennäisen anomalian ohjelmistoon.

Ollaan ylemmin keskiluokkaisessa talossa jossain Los Angelesissa. On ilta, ja kamera saapuu sisään taloon ilmakuvien jälkeen pation oven kautta, perheen koiraa seuraten.

Varhaisteini-ikäinen poika hiippailee jo nukkuvien vanhempiensa makuuhuoneeseen. He eivät herää, kun hän vie sängyn alta jotain. Isän pornolehden.

Poika availee aarrettaan. Lehden kuvat ovat tyypillistä 1970-luvun pehmeän linssin pehmopornoa, suorastaan viattoman keinotekoista poseerausfantasiaa.

Jotain kuuluu ulkoa. Urheiluauto suistuu tieltä.

Palaamme poikaan ja lehteen. Näemme keskiaukeaman mallin, Misty Mountainsin, joka poseeraa suuret rinnat sulavasti aseteltuina eräänlaisessa divaaniasennossa.

BANG! Auto syöksyy talon seinästä sisään ja toisesta ulos, seinänkappaleet lentävät, huonekalut pirstoituvat. Talon keskelle syntyy suuri reikä. Poika on häkeltynyt. Hän juoksee pihalle. Näemme, että auton rekisterinumero on kustomoitu: MISTY M.

Poika löytää tuhoutuneen urheiluauton, jonka syöksy on pysähtynyt pihan toiseen päähän, uima-altaan vierelle. Hän kiertää romun.

Kiven päällä makaa alastomana Misty Mountains (Murielle Telio), tismalleen samassa asennossa kuin lehden kuvassa. Hän katsoo poikaa ja poika häntä. Misty Mountains vetää viimeisen henkäyksensä. Poika on hiljaa. Hetki kuluu.

Kunnioituksesta poika riisuu t-paitansa ja asettelee sen vainajan rintojen päälle.

Näin siis alkaa The Nice Guys, Shane Blackin tapaan taatun mauttomasti – mutta kerronnallisesti aivan nerokkaasti. Elokuvansa sävy on nyt määritelty täsmällisesti. Seksi. Kuolema. Huumori. Ryminä. Pohjaton lapsellisuus, jota toteutetaan suurella ammattitaidolla.

Seksismistä puhumattakaan, mutta siitä lisää myöhemmin.

The Nice Guysissa on hyvin vähän, jos ollenkaan sellaista, mitä tällaisessa elokuvassa ei olisi voinut olla 1990-luvun lopulla. Dialogi on niin mehevää, että silloin tehtynä The Nice Guys olisi laskettu Tarantino-pastissien joukkoon.

Crowe ja Gosling näyttelevät yksityisetsiviä, joista toinen toimii luvan kanssa, mutta kärsii alkoholismista ja toinen ilman lupaa, silti aavistuksen kollegaansa tehokkaammin. Ensitapaamisessa Crowen hahmo hakkaa Goslingin hahmon ja tarkoituksella murtaa tältä värttinäluun. Sadismi kuuluu Blackin repertuaariin. Elokuvassa myös ammutaan kahdessa kohtauksessa sivustakatsoja, ikään kuin sekunnin irtovitsinä. Pam, se kuoli.

Tarinan sijoittaminen 1970-luvulle ei ole tämän juonen ja näiden hahmojen kannalta kovin välttämätöntä. Aikakausi tuo pikantin lisämaun, jossa on paitsi huumoria, ennen kaikkea suojavaikutus. Pornontekijöihin liittyvät seikat ovat retrokontekstissa enemmän hellyttäviä kuin likaisia: jokin naiiviius on niin sisäänrakennettua popkulttuurin 70-lukukonventioihin, että tässä 13-vuotias tyttö voi puhua (toki vitsikkäässä yhteydessä) anaaliseksistä ilman että se tuntuu liian irvokkaalta. Toki aikakausi helpottaa myös macguffinin kanssa, kun se saa olla konkreettinen esine: elokuvan lopulla jahdataan jotain mikä 2010-luvulla olisi datana pilvipalvelussa.

Oikeastaan 1970-luku on loistava nostalgian sumu, jonka alle myös seksismin saa peiteltyä. Misty Mountainsin rujo kohtalokin asettuu ikään kuin ”ei me oikeasti” -varjon alle.

The Nice Guysissa riittää kritisoitavaa, mutta sen tarantinomaisuus on ympyrän sulkeutumista. Black nousi Hollywoodissa ykköskastiin nopeasti 1980-luvun lopulla kirjoittamalla ensimmäiset Tappavat aseet, joista tuli valtavia menestyksiä. Hänen tyyliinsä kuuluvat äkkiväärä väkivalta, vino huumori ja aavistuksen arvaamatomasti polveileva dialogi, joka oli aikanaan pirteää kaavamaisten Hollywood-toimintajuttujen joukossa. Blackin genre on toimintakomedia. Nimenomaan sellainen, joka oli lapsilta kiellettyä, vähän tuhmaa ja hetkittäin sangen raakaa. Oli kyttiä, huoria ja houreista menoa, kuten Tappavassa aseessa. Tällaisia ei enää tehdä.

Quentin Tarantino on itse asiassa nimenomaan nostanut Blackin yhdeksi varhaisista käsikirjoittajaesikuvistaan. Ensimmäinen ympyrä sulkeutui, kun Tony Scott, joka oli jo ohjannut Blackin kirjoittaman Viimeisen partiopojan, ohjasi Tarantinon käsikirjoittaman True Romancen. Se oli aivan kuin esikuviaan terävämpi ja parempi Black-pastissi.

Moni pitää Renny Harlinin parhaana elokuvaa The Long Kiss Goodnight. Se on Blackin kirjoittama. Kun tarkistin Blackin filmografian, olin ällistynyt siitä, kuinka vähän elokuvia hän on kirjoittanut suhteessa siihen, kuinka paljon hän on elokuviin vaikuttanut. Enkä muistanut, että suunnilleen puolet hänen elokuvistaan tapahtuvat joulun alla.

Vähäisestä elokuvien määrästä ei tarvitse päätellä, että Blackilla olisi ollut vaikeuksia. Hän on tehnyt kreditoimattomana käsikirjoitusten viimeistelyä ja myynyt ison läjän kässäreitä, joista ei tehty leffoja. Viime vuosikymmenellä hän ohjasi mainion Kiss Kiss Bang Bangin.

Kaiken huippuna hän kirjoitti ja ohjasi kolmannen Iron Man -leffan kolme vuotta sitten. Siitä tuli järjetön menestys. Sekin on aavistuksen kummallisine pikkupoikajaksoineen ja joulunajan tunnelmineen ehtaa Blackia. Ranskalaiset tunnistavat auteurin kun sellaisen näkevät, joten Black kuuluu Cannesiin aivan siinä missä Woody Allen, Pedro Almodovar tai Andrea Arnold.