Porvariston hillitty charmi: Östlund, Lanthimos ja Haneke kilpailevat Cannesissa itseruoskinnassa

Onko henkinen puutostilamme näin paha?

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Onko henkinen puutostilamme näin paha?

Cannesin kilpasarjan kiinnostavimmista elokuvista (ainakin) kolmea yhdistää sama kulttuurinen miljöö ja lähestymistapa. Ruben Östlundin The Square, Yorgos Lanthimosin The Killing of a Sacred Deer ja Michael Haneken Happy End ovat kaikki eurooppalaisohjaajien satiireja tai komedioita hyväosaisten elämästä, ongelmista ja etenkin itsepetoksesta.

Kreikkalaisen Lanthimosin elokuva tapahtuu Yhdysvalloissa, mutta tarkalla paikalla ei ole siinä niin väliä. Itävaltalaisen Haneken tarina kuitenkin liittyy selkeästi Keski-Eurooppaan ja sen eliittiin, kun ruotsalainen Östlund taas kuvaa polittisesti korrekteja ja humanistisista periaatteistaan ylpeitä ruotsalaisia.

Kritiikin jyrkkyysaste vaihtelee. Östlundin The Square on edelleen paras näkemistäni kilpasarjan elokuvista. Se on myös tästä kolmikosta vähiten ilkeä.

The Square jatkaa ohjaaja-käsikirjoittajan edellisen elokuvan Turistin teemojen käsittelyä. Päähenkilö on ylempään keskiluokkaan kuuluva suittu ruotsalainen mies, tällä kertaa taidemuseon johtaja Christian (Claes Bang). Hän tekee pieneltä tuntuvia ratkaisuja, jotka vievät hänet aina syvempään kuoppaan. Tyylilajina on piinaava satiiri ilman punchlineja.

Östlund on koko elokuvauransa ajan ollut kiinnostunut sosiaalisista normeista ja niiden säröistä. Christianin ongelmien juurena on hänen kyvyttömyytensä ymmärtää kuinka etuoikeutettu hän on. Tavallaan hän on tietoinen asemastaan, käytännössä ei lainkaan. Vastuun kantaminen on muutenkin epämiellyttävää.

Turisti oli suoraviivaisempi kuin The Square, joka tuntuu (vähän ylipitkältä) kokoelmalta tilanteita ja kohtaamisia. Yksi bravuurijaksoista, käpälistä lähtevä taiteilijan performanssi, on aivan selkeästi irrallinen päähenkilön taipaleesta. Elokuvan teemoihin se istuu kuitenkin täydellisesti. Ihminen on laumaeläin, joka seuraa muiden mukana. Kun apinaa esittävä taiteilija alkaa juhlaillallisella vaikuttaa oikeasti eläimelliseltä ja erittäin vaaralliselta, mitäs teet? Tarkkailet toisten reaktioita, toivot että uhriksi valikoituu joku muu.

Taas tarina alkaa ajatusleikillä: mitäpä jos. Kun Christianin puhelin ja lompakko varastetaan, hän osaa katsoa find my phone-tyyppisestä palvelusta, missä puhelin sijaitsee, rappukäytävän tarkkuudella. Hän saa alaisensa kanssa idean: jaetaan kerrostalon jokaiseen asuntoon syyllistävä lappu. Tarinan eri säikeissä Christian kohtaa toimittajan (Elisabeth Moss), puuta heinää puhuvan taidehistorioitsijan (Dominic Moss) ja kerjäläisiä. Tyypillisen kuumottavassa Östlund-kohtauksessa Christian tarjoaa kerjäläiselle kioskilla leipää, jolloin kerjäläinen esittääkin ykskantaan vaatimuksen: ei sitten sipulia! Hierarkia heilahtaa, hyväosaisen ”antelias ele” muuttuu vaikeaksi suoritukseksi ja Christian pakenee käyttäytymällä itselleen tyypillisen ylimielisesti. Kohtausta katsoessa tajusin (häpeäkseni?), kuinka voimakkaasti samastun Christianin ketutukseen – siis osui ja upposi.

Yorgos Lanthimosin uusi elokuva on kuulunut festivaalin odotetuimpien joukkoon. Euroopasta rahoitettu The Killing of a Sacred Deer on upeasti näytelty trilleri, jossa Colin Farrellin ja Nicole Kidmanin esittämän lääkäripariskunnan elämään ilmestyy nuori kiristäjä (Barry Keoghan).

The Killing of a Sacred Deer on napakampi kuin ohjaajan edellinen The Lobster ja erittäin jännittävä, ainakin loppusuoralle asti. Näennäinen tyylilaji siirtyy trilleristä (yliluonnolliseen) kauhuun, mutta elokuvan selkärankana on absurdi komiikka. Mieleen tulee Luis Bunuel: ollaan kiperässä tilanteessa, josta voisi pitkään kävellä pois, mutta päähenkilöt eivät kerta kaikkiaan kykene siihen.

Harvoin näkee elokuvaa, jossa mennään katsojan tylyttämisessä näin pitkälle. Vaikken pidä itseäni elokuvien suhteen moralistina ja hahmotan, että tässä kuljetaan kreikkalaisen tragedian kaavalla, jäin ymmälleni. Kun esitetään äärimmäistä julmuutta, kyllä siitä katsojana jonkinlaista johtopäätöstä toivoo. En tiedä, mitä Lanthimos haluaa ilkeimmillä kuvillaan sanoa. Ainakin sen, että päähenkilöihin samastuminen on tyhmä juttu?

Toisaalta Lanthimos pakottaa myös ajattelemaan sekä tarinaa että katsojan suhdetta tarinaan, ja jokainen elokuvanystävä voi myös nauttia hänen kubrickilaisen kylmäntarkasta tyylistään. Enemmän kuin useissa arvioissa mainittua Kubrickia, elokuvan ideoissa on Kätketty-tyyppistä, loputtoman syyllistävää Michael Hanekea.

Apropoo: Haneken uudesta elokuvasta ehdottiin jo todeta, että se on vähän kuin parodiaa Hanekesta (hauskan twitter-tilin tapaan). Happy Endin alussa 13-vuotias tyttö myrkyttää hamsterinsa hengiltä ja äitinsä koomaan. Suvun patriarkka (Jean-Louis Trintignant) haluaisi tappaa itsensä, mutta ei ole onnistunut.

Kestää silti tovin hyväksyä, että Happy End on komedia hanekelaisittain. Se ei sinänsä tarkoita, että elokuva olisi ns. hauska. Ääneen sille ei Cannesin lehdistönäytöksessä naurettu, paitsi aivan pieninä pyräyksinä muutamissa pöyristyttävimmissä kohtauksissa sekä nautinnollisen kahjossa karaokejaksossa, jossa esitetään Sian biisi Chandelier.

Yksi perussyy sille, miksi nauruun asti ei päästä, on reaktiokuvien puute. Haneke ei välitä näyttelijöiden kautta vinkkiä tai ohjetta, miten suhtautua – reaktiot ovat katsojien vastuulla. Jälkikäteen kokonaisuuden koomisuus alkaa valjeta, mutta siitä ei pääse yli, että Happy End on äärimmäistä pahan mielen elokuvaa.

Haneke maalaa pilakuvaa yläluokkaisesta perheestä, jolla on materiaalisesti kaikkea ja henkisesti ei mitään. Älyllistävä elokuvantekijä nousee henkilöittensä yläpuolelle jopa itselleen poikkeuksellisella tavalla. Syyllistämisen sijaan ollaan nyt niin syvällä, että hahmot ovat toivottomuudessaan syyntakeettomia. Isabelle Huppertin näyttelemä Anne yrittää pitää perhefirman lankoja kasassa ja siinä samalla tekee kaikkensa tuhotakseen oman poikansa. Klaanin ongelmatilanteisiin tyypit eivät niinkään hae ratkaisuja kuin mollaavat toisiaan ”ei sinusta mihinkään ole” -tason ulinalla.

Auteurin edellisessä elokuvassa Rakkaus pyöritellyn kuolemankaipuun käsittelyssä mennään tasolle, joka taitaa kertoa jotain välitöntä 75-vuotiaan ohjaajan omasta psyykeestä. Teema on kieltämättä Happy Endin kiinnostavimpia – olisipa sitä käsitelty enemmän. Rakkauden ohella Happy End viittaa Haneken useisiinkin aiempiin teoksiin, mutta en mitenkään pysty väittämään, että uutuutta voisi verrata ohjaajan parhaisiin. Ideoita lentelee, kaikki jää piikittelyn tasolle.

Ehkä pitäisi vain hyväksyä, että koska eurooppalainen keskiluokka suututtaa eurooppalaisen keskiluokan ytimeen kuuluvaa Hanekea, syyllistävän ja vittumaisen sairaskertomuselokuvan tekeminen on mestarille välttämätöntä itseterapiaa. Toisin sanoen Haneke tuntuu nyt ylittäneen rajan nihilismin puolelle.