Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Poimintoja Rakkautta & Anarkiaa 2018 -festivaalin ohjelmistosta

Blogit Kuvien takaa 12.9.2018 13:04
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin lipunmyynti alkaa huomenna 13.9. Valitsin ohjelmistosta kymmenen uutuusteosta, jotka olen nähnyt eri festareilla ja joita rohkenen suositella.

Kuten näissä vuosittaisissa listoissa on ollut tapanani, en poimi mukaan elokuvia, jotka varmuudella tulevat Suomessa kaupalliseen levitykseen. Enkä ole nähnyt läheskään kaikkia niitä elokuvia, jotka voisivat olla tällä listalla. Esimerkiksi Girlistä, Sorry to Bother Yousta ja Winter Brothersista en ole kuullut muuta kuin hyvää.

Huomio: kuulun löyhästi festivaalin ohjelmasuunnitteluryhmään, joten saatan olla jäävi suosittelemaan mitään.

Birds of Passage
Kolumbian maaseudulla wayuu-heimon nuoret miehet keksivät, että gringot maksavat marihuanasta hirveän hyvin. Syntyy bisnes, uusi hybridikulttuuri ja vaurauden aikakausi. Kaikesta maksetaan lopulta väkivallalla. Seurauksina on riitoja, perinteiden romahdus ja vääjäämätön tuho. Kuvio on tuttu mutta kerrontatapa on täysin freesi: kahden vuosikymmenen voisi-perustua-tositapahtumiin -tarina kulkee (eikä tämä ole vain päälleliimattu keino) paikallisen perinnelaulannan rytmissä ja noin niinkuin Amerikan mantereiden tekijöistä puhuttaessa estetiikka on muutenkin lähempänä Glauber Rochaa kuin Martin Scorsesea. Yksi tämän vuoden Cannesin kärkielokuvista; Cristina Gallegon ja Ciro Guerran ohjaukset (edellinen oli Oscar-ehdokas Embrace of the Serpent) sopivat heillekin, jotka luulivat että autenttista vaikutelmaa tavoitteleva etnografinen elokuva on kirosana.

Custody
Oikeussalidraamana alkava kuvaus avioerosta ja miehen pakkomielteestä on mitä tiukin, kirjaimellisesti henkeäsalpaava trilleri, vaikka sen tyylilajina ei teknisesti ottaen ole jännityselokuva vaan yhteiskunnallinen draama. Xavier Legrandilla on ns. homma hallussa: on vaikea uskoa, että tämä on esikoisohjaus.

Zama
Argentiinalainen Lucrecia Martel on mestariluokan tekijä, joka ei totisesti mielistele suurta yleisöä edes tehdessään kohtuullisen ison rahan epookkia. 1800-luvun Paraguayn perukoille vievä Zama edellyttää kärsivällisyyttä. Se on rajaseutuelokuvaa sekä maantieteellisessä että henkisessä mielessä. Heittäydyn nyt laiskaksi ja lainaan argentiinalaisen Otros Cines -lehden kriitikolta referenssiryppään: Terrence Malick, Werner Herzog, John Ford ja Claire Denis. Tietänet jo, pidätkö tästä.

The Real Estate
Måns Månssonin ja Axel Petersénin holtiton tyylittelyelokuva tuntuu kasvaneen yksittäisistä ideoista ja pääosan esittäjän Léonore Ekstrandin tosielämän persoonasta. Teemoja ovat ruotsalaiset asuntomarkkinat, yllätysperijän materiaalinen taakka, vaurauden kulissit ja monenlaiset identiteettikriisit. Tunnelma on absurdisti koominen ja levoton, eikä mitään tolkullisia ratkaisuja kannata odottaa – konepistooliakin tarvitaan. Elokuvan poimiminen tälle listalle saattaa olla vitsi siinä missä sen hämmentävä nousu Berliinin elokuvajuhlien kilpasarjaan – suosittelen, silti!

Nico, 1988
Trine Dyrholm eläytyy laulaja-Warhol-tähti-mediahahmo Nicoksi epätavallisessa ”elämäkerta”elokuvassa, joka keskittyy vain päähenkilön viimeiseen vuoteen (mutta ei kuolemaan). Suzanne Nicchiarellin ohjaama tumma ja koominenkin draama on kieltämättä lähellä europuddingia, jossa veivataan pitkin maanosaa pimeissä huoneissa ja läävillä keikkapaikoilla, mutta ei jäykällä vaan eksentrisellä tavalla.

Mandy
Nythän on niin, että Mandy voi vaikuttaa joltain ”enemmän meemi kuin elokuva” -pelleilyltä jossa Nicolas Cage nöyryyttää itseään. Sisältö: Cagen esittämä metsuri siis kostaa biker-jengille – jonka jäsenet ovatkin demoneita – maailmassa, joka ei ole kovin tosi, vaikka esittää 1980-luvun Yhdysvaltoja. Lisätään moottorisahataistelut ja barbaarielokuvaviittaukset, ja kieltämättä pläjäys kuulostaakin harvinaisen kovalta suorittamiselta. Panos Cosmatosin uusi hourefantasia ja splattertrippi on kuitenkin ns. real thing; alan olla vedätyksille niin herkkä, että olisin takuulla häippäissyt Cannesin näytännöstä kesken jos olisin kokenut että juttu on tyhjä. Ei tullut mieleenkään poistua. Sinäkin tiedät jo, pidätkö tästä.

First Reformed
Paul Schraderin elokuva alkoholisoituneen, masentuneen ja rakkaudesta luopuneen papin (Ethan Hawke) kiirastulesta sekä heräämisestä suoraan toimintaan etenee armottomalla voimalla, vaikka se lopussa kertoo nimenomaan armosta. Kamaridraamaa, bergmanilaisuutta, bressonlaisuutta, timanttia.

The Happy Prince
Rupert Everett näyttelee pääosaa, Oscar Wildeä ohjaamassaan elokuvassa, joka on ainakin tunnetasolla vereslihalla, vaikka pinta on siistihkö. Tarina Wilden vaikeista vuosista rinnastuu monella tapaa Everettin omaan elämään.

The Insult
Rasistisen libanonilaismiehen ja palestiinalaisduunarin pienestä sanasodasta kehkeytyy oikeussalidraama, jossa kaikilla asianomaisilla on siteensä Palestiinaan, Israeliin ja Libanonin lähihistorian väkivaltaisuuksiin. The Insult ei tarjoile valmiita ajatuksia samanmielisille, vaan kääntää näkökulmaa yhä uudelleen. Kun näin elokuvan Venetsian kilpasarjassa vuosi sitten, ajattelin sen olevan varma iso puheenaihe ja parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-ehdokas ellei todennäköinen voittajakin: viihdyttävä (hirtehishumoristinenkin), loistavasti näytelty (Kamel El Basha sai ao. festareilla parhaan miesnäyttelijän palkinnon), aiheeltaan ajankohtainen ja spesifi mutta tunnelmaltaan ja teemoiltaan universaali. Oscar-ehdokkuus tuli, mutta kovin laajasti elokuvaa ei silti ole nähty. Omiin odotuksiini verrattuna Ziad Doueirin ohjaama teos on siis alisuorittaja, mutta nyt se sentään on mahdollista nähdä Helsingissä.

Foxtrot
Jotkut huipputekijät palaavat aina samoihin teemoihin. Samuel Maoz käsittelee taas israelilaisia (väkivallan) traumoja ja taas nimenomaan omien kokemustensa kautta. Lisää elokuvasta Maoz-haastiksessani, joka julkaistiin elokuvan Suomen ensiesityksen (Sodankylä) aikaan.