Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Poimintoja Rakkautta & Anarkiaa 2016 -festivaalin ohjelmistosta

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 12.9.2016 11:06

Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaali alkaa torstaina Helsingissä. Tämän kymmenen nimikkeen listan koostin samaan tapaan kuin aiempina vuosina: poimin subjektiivisia suosikkejani ja huomiota ansaitsevia elokuvia niistä muutamasta kymmenestä, jotka olen jo nähnyt.

Joukossa ei ole niitä, jotka varmuudella tulevat Suomessa myöhemmin teatterilevitykseen – niistä suosikkejani ovat Elle, Tämän jälkeen ja Valmistujaiset. Elokuvat eivät ole alla varsinaisesti järjestyksessä.

The Childhood of a Leader
Brady Corbet on tähän asti tunnettu lähinnä (pienistä) amerikkalaisten höhlien rooleista eurooppalaisten huippuohjaajien elokuvissa, mutta esikoisohjauksellaan hän paljastaa olevansa elokuvan historiaa tunteva cinefiili ja lupaava auteur. Estetiikaltaan viehättävän tyly ja asenteeltaan jämptisti vino draama kertoo ”korotettuna todellisuutena” fasistijohtajan lapsuudesta. Ensemblessä mukana muiden muassa Liam Cunningham, Robert Pattinson ja Berenice Bejo.

Endless Poetry
Alejandro Jodorowsky jatkaa kirjaimellisesti siitä mihin kolmen vuoden takainen Elämän tanssi jäi: elokuva seuraa hänen nuoruusvuosiaan ja taiteilijanuran alkua Chilessä. Tismalleen samaa kuin edeltäjänsä, ennen kaikkea hyvässä, vaikka yllätyselementit jäävät etenkin alkupuolella sitä laimeammiksi. Mutta kierrokset nousevat ja kun lopussa luvataan lisää 87-vuotiaan Jodon autofiktiota, fiilis on jo ehdoton kyllä kiitos.

Everybody Wants Some!!
Miksi Richard Linklaterin elokuva, jonka hän tekee heti Boyhoodin ja Rakkautta ennen keskiyötä jälkeen, ei tule Suomessa levitykseen? Vika kun ei ole tämänkään elokuvan tasossa. Ehkä siksi, että Everybody Wants Some!! on draama vähän alle parikymppisistä jätkistä, jotka juhlivat, puhuvat seksistisiä ja ovat kaiken huipuksi jenkkifutiksen pelaajia. Ymmärrän, että suomalainen art house -yleisö ei ole festarien ulkopuolella niin kiinnostunut ”pukuhuoneläpästä”. Mutta vuoteen 1980 sijoittuva elokuva on viihdyttävä, tunteellinen ja fiksu (vaikka jätkien käytös alkupuolella voi vaikuttaa sietämättömältäkin) samaan tapaan kuin sen eräänlainen esiosa, Linklaterin vuonna 1993 ohjaama Dazed and Confused.

The Cowboys
Jacques Audiardin kanssa usein työskennellyt Thomas Bidegain on Ranskan tärkeimpiä käsikirjoittajia (Profeetta, Dheepan). Hänen esikoisohjauksensa on äärimmäisen kunnianhimoinen globaali Etsijät / Hardcore – alaston yö -muunnelma, jossa mennään maanosasta toiseen. Se, että elokuva toimii näinkin hyvin, on aikamoinen saavutus. Auteurismin tasosta kertoo se, että Bidegain itse laulaa lopputekstien alla coverin Smalltown Boysta. Kyllä, toistan, ohjaaja itse laulaa siinä akustisen coverin Smalltown Boysta.

Mapplethorpe: Look at the Pictures
Berliinin elokuvajuhlien huippuihin kuuli (ehkä vähän yllättäenkin, sillä ohjaajakaksikko Bailey & Barbato on aiemmin tehnyt lähinnä ”aivan päteviä” dokumentteja ja fiktioelokuvia ilman ihmeempää potkua) näennäisesti tavanomainen dokumentti Robert Mapplethorpesta. Ehkä se johtuu tarinasta, ehkä juuri sopivasta ajallisesta etäisyydestä joka saa ihmiset puhumaan totuuksia, mutta tämä on tunteellisesti kouraiseva ja hyvin valaiseva elokuva alakulttuureista, ajasta ennen ja jälkeen aidsin, vaikeasta taiteilijasta ja taiteesta.

A War
Vallan linnakkeen ensimmäisen kauden ja Jahdin kirjoittajana sekä tiukan A Hijackingin ohjaajana tunnetun Tobias Lindholmin uusin, Oscar-ehdokkaanakin ollut elokuva on oikeussalidraaman ja sotaelokuvan perinteikkäästi naittava kertomus tanskalaisten virheistä Afganistanissa. Sotaosuus on todella intensiivinen, oikeussaliosuus yllättävä.

Chevalier
Kuusi miestä, yksi huvijahti, yksi sormus, jonka saa paras. Missä paras? No miehuudessa, eli jonkinlaisessa yhdistelmässä uhoa, arroganssia ja epäkäytännöllisiä suorituksia. Athina Rachel Tsangarin elokuva on satiiria muistuttava musta tapainkomedia, jonka ei ole tarkoituskaan tyydyttää katsojaa. Henkisesti ollaan samoilla vesillä kuin The Lobsterissa (jonka ohjaajan Yorgos Lanthimoksen aiemman Dogtoothin Tsangari tuotti).

El Clan
1980-luvun Buenos Airesiin sijoittuva, aavistuksen humoristinenkin rikoselokuva kertoo rauhallisella otteella groteskia tositarinaa. Puccion hyvin keskiluokkainen perhe pyrki rikastumaan kidnappauksilla. Siitä seurasi murhien sarja ja lopulta absurdia juridiikkaa. Asiat aina vain pahenevat, kun kyse on miesten kunniasta. Pablo Trapero kertoo tarinan asiaankuuluvalla kylmyydellä, mikä saa ihmettelemään, miten elokuvasta tuli silti Argentiinassa jättihitti. Trapero palkittiin Venetsian festivaaleilla parhaasta ohjauksesta.

Black
Tavallaan niin tuttuun kielletyn rakkauden ja jengisodan kehykseen (Romeo ja Julia, siis) on sijoitettu Belgiassa tavallista vereslihaisempi ja hyvin ajankohtainen elokuva. Uusien etnisyyksien Eurooppaa kuvaava Black on enemmän kuin osiensa summa, siinä on suvereeni syke.

Klovn Forever
Frankin ja Casperin tarinan piti loppua ensimmäiseen Klovni-elokuvaan. Siinä hahmot vedettiin sellaisen myllyn läpi, että jatko oli tekijöiden(kin) mielestä mieletöntä. No, paukkuja oli sittenkin jäljellä, ja jatko-osa valmistui viisi vuotta myöhemmin. Yllätys: se on tosiaan onnistunut. Ei ehkä niin kova ja kirkas timantti kuin edeltäjänsä, mutta äärihuumorin kaunis kukkanen silti.

Huomio: kuulun löyhästi festivaalin ohjelmasuunnitteluryhmään, eli  joten saatan olla jäävi suosittelemaan mitään. Toinen huomio: en tosiaan ole nähnyt läheskään kaikkia festivaaleilla esitettäviä elokuvia. Ainakin Author: the JT Leroy Story, Being 17, Mercenary, Wiener-Dog ja tietenkin Swiss Army Man kiinnostavat kovasti.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Näitä luetaan juuri nyt