Poimintoja Rakkautta & Anarkiaa 2015 -festivaalin ohjelmistosta, osa 1

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Suomen suurin elokuvafestivaali alkaa torstaina Helsingissä. Tämän kymmenen (+1) nimikkeen listan koostin samaan tapaan kuin aiempina vuosina: poimin subjektiivisia suosikkejani ja huomiota ansaitsevia elokuvia niistä muutamasta kymmenestä, jotka olen jo nähnyt. Joukossa ei ole niitä (Sicario! Dheepan! jne), jotka varmuudella tulevat Suomessa myöhemmin teatterilevitykseen. Elokuvat eivät ole varsinaisesti järjestyksessä.

Eden Upea elokuva pettymisestä! Mia Hansen-Love kertoo nuoren miehen hybriksestä, Pariisin house-skenestä ja hedonismista. Kehyksenä ovat tosielämän piirit, joista Daft Punk ja kumppanit nousivat maailmanmaineeseen: päähenkilön vähemmän loistokas tarina perustuu ohjaaja-käsikirjoittajan veljen Svenin elämään ja uraan dj:nä. Haluan korostaa, että tämä on ensijaisesti todella vahva draama, ja vasta toissijaisesti yksityiskohdiltaan pistämätön ja rakastava kuvaus eräästä alakulttuurista. Toisaalta Hansen-Love on itse maininnut, että Eden on ensimmäinen vakava elokuva klubien, elektronisen musiikin ja dj-kulttuurin maailmasta, ja hän on oikeassa.

Green Room Punk-bändi jallitetaan keikalle uusnatsien syrjäiseen puuhakeskukseen, ja juuri kun näyttäisi siltä että paikalta selvitään ilman väkivaltaa, päähenkilömme todistavat murhan. Jeremy Saulnierin (Blue Ruin) ohjaama elokuva liukuu sujuvasti itseironisesta punk-roadmoviesta trilleriksi ja kiihtyy splatterin kanssa flirttailevaksi ahtaan paikan arkikauhuksi, jossa kaikki on mahdollista ja sympaattistenkin hahmojen henkiinjäämisen todennäköisyys matala. Yksi intensiivisimpiä kokemuksiani Cannesissa tänä vuonna, ja hetkittäin varsin hauskakin. Väitän, että Patrick Stewart laskemoivana uusnatsien isähahmona on vuoden virkistävimpiä roolituksia.

Listen Up Philip & Queen of Earth Videovuokraamon työntekijänä elokuvakoulunsa käynyt Alex Ross Perry on amerikkalaisen riippumattoman elokuvan nopeasti nouseva tekijänimi, joka on onnistunut kirjoittamaan ja ohjaamaan elokuvan vuosivauhdilla. Oikeastaan Perryä (s. 1984) ei pitäisi lokeroida indie-draamaan, koska hän sekoittaa lajityyppejä huolettomasti. Listen Up Philip (2014) on myös sarkastinen komedia, ja Queen of Earthia (2015) ohjaaja pitää kauhuelokuvana, joskin itse kuvailisin sitä eurooppalaistyyliseksi psykodraamaksi. Kummassakin näyttelee Elisabeth Moss.

Mediterranea Koruton ja sievistelemätön kertomus burkinafasolaisesta miehestä Italiassa ilman papereita. Elokuva sai maailmanensi-iltansa Cannesissa Kriitikkojen viikko -esityssarjassa, ja jotkut kollegani kysyivät, miksei tämä ole kilpasarjassa. Kirjoitin neo-neorealistisesta maahantulijakuvauksesta käsikirjoittaja-esikoisohjaaja Jonas Carpignanon (joka on aiemmin ollut tekemässä Beasts of the Southern Wildiä) haastattelujutun.

The Lobster Löydä puoliso, virallista suhde. Muuten sinut tuomitaan eläimyyteen. Kirjaimellisesti: parisuhteeseen kykenemättömät muutetaan muuten arkisen pikkuporvarillisessa brittiläisessä rinnakkaistodellisuudessa kirurgisesti elukoiksi. Yorgos Lathinoksen (Dogtooth) ensimmäisessä englanninkielisessä elokuvassa on isoa ja pientä allegoriaa, hirtehistä huumoria ja sisällön huomioiden todella nimekkäitä näyttelijöitä (Colin Farrell, Rachel Weisz, Lea Seydoux, John C. Reilly, Ben Whishaw…). Jos yhteiskunnan piilevän väkivallan ilmenemismuotoja avaavan dystopian toinen puolisko olisi yhtä hyvä kuin ensimmäinen, tässä olisi vuoden paras elokuva. Valitettavasti ei aivan ole.

Disorder Alice Winokourin elokuva post-traumaattisesta häiriöstä kärsivästä ex-sotilaasta (Matthias Schoenearts) ja hänen suojelemistaan äidistä (Diane Kruger) ja lapsesta on minimalistinen nautinto. Tapahtumapaikkoina ovat käytännössä kartano ja sen piha. En voi suositella kaikille, itse viihdyin umpiranskalaisen auteur-trillerin parissa erinomaisesti ja samassa vireessä kuin Brian De Palman jännityselokuvia vähän analyyttisesti katsoessa.

Victoria Tänä yönä Berliinissä mitä vain voi tapahtua. Kaksi- ja puolituntisesta, yhdellä otoksella purkitetusta klubbailu- ja pankkiryöstöelokuvasta ei kannata kertoa enempää (mutta hehkutin laajemmin jo Berlinalesta). Onnistunut kokeilu, sekä paljon, paljon enemmän kuin vain kokeilu.

Pearl Button Patricio Guzmanin dokumentti alkaa Chilen historiikkina. Guzman käsittelee kotimaansa maantiedettä, kolonialismin alkua ja alkuperäiskansojen tuhoa esseenä, josta on hitusen vaikea ottaa kiinni, mutta jumalattoman kaunis se on. Noin tunnin kohdalla hän siirtyy varsinaiseen aiheeseensa, jota lähestytään samantapaisella hennon ja murskaavan yhdistelmällä kuin Alain Resnais keskitysleirejä Yössä ja usvassa. Sotilasdiktatuurin aikana 1200-1400 ihmistä heitettiin elävänä tai kuolleena helikoptereista ja lentokoneista mereen. Merenpohjasta nostetaan kameran edessä ratakiskon pätkiä, jotka ovat olleet ruumiiden painolasteina.  Ruumiista on enää vähän jos lainkaan jälkiä. Kiskoja peittää ruoste, simpukat ja sedimentti. Erääseen ratakiskoon on kivettynyt helmiäisnappi, viimeisenä jälkenä ihmisestä, jonka hauta meressä on. Guzman yhdistää tarinan kertomukseen intiaanista, joka ostettiin yhdellä helmiäisnapilla näyttelyesineeksi Iso-Britanniaan pari sataa vuotta sitten. Meri on hauta, historia, muisti. Nappi on ihminen.

The Brand New Testament Brysselissä asuu Jumala (Benoit Poelvoorde), ilkeä ja ei ainoastaan vallan humalluttama perheenisä, joka iltaisin pullon ääressä keksii maailmaan uusia pikkuilkeitä lainalaisuuksia, kuten ”puhelin soi aina, kun olet päässyt kylpyammeeseen”. Valitettavasti Jumala on vastuussa myös kaikista maailman onnettomuuksista ja kurjuuksista. Jumalan kaltoin kohtelema tytär haluaa haastaa isänsä arvovallan, mutta tarvitsee apostoleikseen joukon normeista poikkeavia ihmisiä: kodittomia, vähemmistöihin kuuluvia ja mielenterveysongelmaisia. Jaco van Dormaelin fantasiaelokuvassa on enemmän ilkikurisen filosofinen kuin millään osoittelevalla tavalla uskontokriittinen meininki; Raamattua vapaasti (yksi jakso on nimeltään Seksihullun evankeliumi) tulkitsevat oivallukset tuovat mieleen Anders Thomas Jensenin nerokkaan Adam’s Applesin. Pyhä voi kohdata irvokkaan milloin vain. Toisaalta elokuva osaa olla myös syvästi koskettava. Mr. Nobody oli vahva näyttö, mutta tämän jälkeen van Dormaelia voi jo nimittää eurooppalaisen mielikuvituselokuvan mestariksi.

The Treasure Corneliu Porumboiun elokuvassa etsitään aarretta vaarin kivitalon pihamaalta. Jokaisella osallisella on odotuksensa, kaikilla motiivina ahneus. Huumori on itäeurooppalaista ironiaa, kerronta sitä parasta romanialaista suoraviivaisuutta.

Huomio: kuulun löyhästi R&A-festivaalin ohjelmasuunnitteluryhmään, eli  joten saatan olla jäävi suosittelemaan mitään. Toinen huomio: en tosiaan ole nähnyt läheskään kaikkia festivaaleilla esitettäviä elokuvia. Olen menossa ehdottomasti katsomaan ainakin Men & Chickenin (Anders Thomas Jensenin ensimmäinen oma ohjaus kymmeneen vuoteen!), Me and Earl and the Dying Girlin, Mr. Holmesin, Pasolinin ja Dopen.