Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Jättimenestys Stalingrad 3D kantaa putinismin lippua venäläisessä elokuvassa

Blogit Kuvien takaa 28.5.2014 07:25
Kalle Kinnunen
Kalle Kinnunen - avatar
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Uuden Venäjän toistaiseksi menestynein elokuva sai ensi-iltansa viime vuonna. Elokuvan nimi on Stalingrad 3D, ja se kantaa Vladimir Putinin hallinnon ideologista lippua.

Propagandasisältö ei ole salaisuus. Suurimmat venäläiset elokuvatuotannot ovat hallituksen omistamien päätelevisiokanavien rahoittamia. Ohjaaja Fjedor Bondartsuk, Yhtenäinen Venäjä -puolueen kannattaja, on kuvaillut Yhdysvaltojen olevan matkalla totalitäristiseksi valtioksi.

Tapahtuma-aika on marraskuu 1942 ja paikka muutaman korttelin kokoinen alue piiritetyssä Stalingradissa (nyk. Volgograd). Samaan taloon suojautuu viisi venäläissotilasta ja nainen.

Tämä ei ole mikään Pelastakaa sotamies Ryan. Stalingrad 3D sanoo haikeasti: sota on ihmisen parasta aikaa. Alkuteksteissä elokuvan nimi lukee kyrillisinä kirjaimina, jotka näyttävät hehkuvalta metallilta.

Stalingradin historiallisesta taistelusta kiinnostuneidenkaan ei missään tapauksessa kannata vaivautua. Vaikka inspiraationa on Venäjällä kuuluisa Pavlovin talo, on tarina kärsimysromanttista satua. Elokuva huokuu nostalgiaa tapahtumiin, jotka eivät ole edes etäisesti totta. Ryhmän tuska ja loistavat hetket – kuten kerääntyminen pianon ääreen veisaamaan haikeita lauluja oopperalaulajan johdolla – on toteutettu margariinimainoksen imelyydellä.

Toisaalta elokuvassa pääpahin natsiupseeri harrastaa ihmisten uhraamista. Toinen natsi, johon katsoja saa samastua, on surunsa raiskaamiseen purkava masentunut upseeri.

Keskeisin raiskauskohtaus on kuvattu pehmopornon estetiikalla. Tällaista ei länsimaalaisessa elokuvassa ole vuosikymmeniin nähty.

Surumielinen ja masokistinen sävy liittyy kohtalouskoon. Imelyydellä viestitetään, että vaikkapa naiselle on oikeastaan hyvä, jos perhe on sodassa tapettu ja itse tullut raiskatuksi, koska sitten on jotain mitä muistella ja josta tuntea ylpeyttä.

Stalingradin tuhokuvaston ilmeen inspiraationa on meneestyneen amerikkalaisohjaaja Zack Snyderin maailma. Kuvat ovat vuoroin kuin pseudohistoriallisesta fantasiateurastuksesta 300, sitten taas videopelimäisiä kuten unielokuvassa Suckerpunch. Taisteluissa nähdään lentopotkuja, hidastuksia ja nopeutuksia, Matrix-tyyppisiä luodin lentoradan seuraamisia ja muuta makeilua.

Sankarikuoleman koittaessa moni päähenkilöistä hymyilee tai virnuilee.

Stalingrad 3D:n suosio osoittaa pelottavalla tavalla todeksi venäläiseen patriotismiin liittyviä stereotyyppejä. Elokuvasta tuli nyky-Venäjän suurin hitti.

Jo Lenin piti aikoinaan elokuvaa erinomaisen tärkeänä propagandakeinona. Putinin tiimi on samalla linjalla, mutta miksi ei, kun Venäjällä tällainen on kaupallisestikin kannattavaa. Kuten ohjaajan edesmenneen isän Sergei Bondartsukin neuvostoaikaisissa suurtuotannoissa (1960-luvun Sota ja rauhaa pidetään yhä yhtenä kaikkien aikojen tyyriimmistä elokuvista), rahaa ei ole ollut tarpeen säästellä. Elokuva on kuvattu IMAX 3D-formaatissa. Musiikin sävelsi amerikkalainen Angelo Badalamenti.

On mielenkiintoista, että Stalingrad 3D:n on ohjannut Bondartsuk, jonka aiempi sotaelokuva, Afganistaniin sijoittuva Yhdeksäs komppania sentään käsitteli sotaa eräänlaisen hulluutena. Nyt mennään absurdin hehkuttamisen puolelle.

Propagandafunktio on selvä: koetuilla vääryyksillä ja menetyksillä voidaan perustella nykyajassa mitä tahansa.

Tarinan yhteys nykyaikaankin on alleviivaava: kehyskertomuksessa ollaan nykyajan Japanissa, tsunamin jälkeisissä raivaustöissä. Siellä auttava pyyteetön venäläislääkäri kertoo omasta taustastaan. Kuulijoina on romahtaneeseen taloon, betonilaattojen alle loukkuun jääneitä nuoria saksalaisturisteja. Tämä lääkäri on siitetty Stalingradin verilöylyn keskellä. Näin Venäjän kärsimys liitetään keskeiseksi osaksi tämän päivän maailman syntyä.

Bondartsuk on amerikkalaisen Salonin haastattelussa myöntänyt, että elokuvan tekemisen motivaatio on luoda myyttejä Yhtenäisen Venäjän tueksi.

En väitä, etteikö Yhdysvalloissakin tehtäisi sentimentaalisesti propagandistisia elokuvia. Niissä ei kuitenkaan esimerkiksi ihailla hidastuksena, kuinka naisen alusvaatteet leikataan ennen raiskausta. Myös väitteet historiallisesta paikkansapitävyydestä pidetään länsimaissa loitolla villeimmästä supersankarikuvastosta. Ja vaikka Snyderin ja Frank Millerin 300:a voi tarvittaessa tulkita kryptofasistiseksi, Bondartsuk vie kaiken toiseen tai kolmanteen potenssiin.

Stalingrad 3D:n katsominen auttaa toki ymmärtämään nyky-venäläistä kansallismielisyyttä. Kokemus on myös vastenmielinen, ellei irvokasta teosta käännä mielessään vain huonoksi vitsiksi. Siltä se nimittäin tuntui.

Korjattu 3.6. klo 8.40: korjattu tietoja Sergei Bondartsukista.