Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Lukijaa paimentava kriitikko on turha, ja pari muuta kommenttia kritiikkikeskusteluun

Blogit Kuvien takaa 23.4.2016 09:18
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Kirjailija Juha Itkosen saamasta murskakritiikistä alkoi keskustelu, jota Hanna Mahlamäki jatkoi tänään Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla. Kysymys on vanha tuttu: mitä kulttuurikritiikki on?

Kulttuuritoimituksen esimiehen Mahlamäen teksti on kriitikon puolustus, johon haluan elokuvakriitikkona lisätä jotain. Mahlamäki puhuu kritiikistä paitsi tulkintana ja analyysinä, myös kuluttajavalistuksena, ”kulttuurin kuluttajansuojana”. Sitäkin, tavallaan, mutta ei ainoastaan.

Ei kritiikin, edes päivälehtikritiikin tehtävänä ole sanoa, että älkää lukeko tai älkää menkö katsomaan.

Eikä kritiikin tehtävänä ole olla objektiivisesti oikeassa siinä, onko jokin ”hyvää”, minkä Mahlamäki tuokin esille todetessaan kriitikoiden erehtyväisyyden. En tiedä, ”erehtyykö” kriitikko kovin usein, sillä kriitikko ei edustaja kuluttajaa tai yleisöä vaan itseään.

Kulttuurikritiikki on täysin subjektiivinen asia. Kriitikko käsittelee teosta ja maailmaa parhaansa mukaan, omien linssiensä läpi. On kriitikoita, joiden kanssa olen teoksista jatkuvasti eri mieltä, mutta he ovat niistä teoksista samaa mieltä monien muiden kanssa. Jos listaisin ”Kalle Kinnusen sata parasta elokuvaa” (joka olisi aivan eri lista kuin ”Kalle Kinnusen mielestä sata elokuvahistorian merkittävintä teosta”), listalla varmaankin kolmannes olisi elokuvia, joita en suosittele ”kaikille”. Kun kirjoitan jostain elokuvasta, usein tiedän hyvin, että olen eri mieltä paitsi satojen miljoonien katsojien, myös monien oman lähipiirini ihmisten kanssa. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Kriitikon ei pidä yrittää ennakoida toisten reaktiota, ei suuntaan eikä toiseen, ellei ole erityistä syytä.

(Siksi vihaan sitä, kun kriitikko väittää jonkin elokuvan olevan ”turha”. Se ei ole kommentti teoksesta vaan pätemistä. Tämän sanan käyttö on ns. kivien heittelyä lasitalossa.)

Taitoa ja sivistystä vaatii myös kyky ilmaista se, mikä tuon eron tuottaa. Siksi tuntui vähän kornilta, että Mahlamäen piti yrittää kritiikkipohdinnassaan perustella, miksi Hesari on ottanut tähditykset käyttöön myös teatteriarvosteluihin. Tähdet ovat kätevää nopeaa kuluttajan auttamista, mutta ne eivät kerro mitään siitä prosessista, jolla kriitikko tuohon tähtimäärään päätyi. Eiköhän Hesari päädy pian myös kirjojen tähdittämiseen, jota blogissani ennakoin seitsemän vuotta sitten.

Hesarin edellinen kriitikkopohdinta käsitteli Batman v Superman -elokuvaa. Se oli suoraan sanoen höhlä artikkeli, jossa pyöriteltiin pinnallisesti ikivanhaa asetelmaa, miten pihalla kriitikot ovat suuren yleisön mausta. Tuon jutun väite oli, että kriitikot olivat erehtyneet haukkutessaan Batman v Supermanin (ja Luokkakokouksen). Todiste oli se, että kritiikki ei elokuvien menestystä kaatanut. Taas oletettiin, että kritiikki olisi muka lukijalleen ohje tai käsky, miten käyttäytyä.

Tällöin unohdetaan kokonaan mahdollisuus, että jostain teoksesta negatiivista kritiikkiä lukenut ihminen nyt vain olisi kiinnostunut näkemään teoksen myös itse. Niin pitkään kuin olen elokuvakritiikkiä itse lukenut, siis noin 12-vuotiaasta alkaen, olen halunnut nähdä elokuvia, jotka ovat saaneet huonon tai tyrmäävänkin vastaanoton.

(Mitä Batman v Supermaniin tulee, sen katsojaluvut romahtivat useissa maissa toisena viikonloppuna. Pudotus ensimmäisen ja toisen viikonlopun välillä oli harvinaisen raju. Tuo kertoo, että ekana viikonloppuna innokkaimmat ryntäsivät leffaan, mutta ne jotka jäivät harkitsemaan, tulivat toisiin ajatuksiin – todennäköisesti kuultuaan tuttaviltaan ja somessa, että ei se kamalan hyvä ole. Mutta ei tämäkään todista kriitikoiden olleen yhtään sen enempää tai vähempää oikeassa tai väärässä. Kritiikki ei ole olemassa suhteessa menestykseen.)

Mitä kritiikki tekee?

Se ottaa luovan työn vakavasti ja ajaa tätä asiaa. Elokuvakritiikki liputtaa elokuvan puolesta. Se toivoo ja se on vakavaa käsittelemistä. Pohdintaa. Analyysiä. Kehitystoivetta. Hyvin laadittu kritiikki nostaa (elokuva)taiteen arvostusta. Elokuvakritiikkihän muuten palasi taaannoin Hesarissa kulttuurisivuille.

Batman v Supermanin arvosteleminen ajatuksella nostaa elokuvaa, ei alenna sitä, vaikka kriitikko ei siitä pitäisi. Itkosen kirjan arvio saattoi tuntua monista epäreilulta, mutta uskon sen olleen rehellinen.

Omassa työssäni aina välillä vilpittömästi harmittaa, kun joudun antamaan yhden tähden suomalaiselle esikoisohjaukselle. Se tuntuu julmalta. Sellainen voi jopa vahingoittaa uraa tai henkistä hyvinvointia.

Samaan aikaan en näe muuta vaihtoehtoa. Pitäisikö minun kriitikkona valehdella? Pitäisikö huijata lukijaa?

En ole ajoittain tyly, koska nauttisin siitä, vaan koska rakastan elokuvia. Tyrmäyskritiikit ovat elokuvataiteen puolustamista. Eihän kriitikon työssä olisi mieltä, ellei tuntisi voimakkaasti – suuntaan ja toiseen.