Dokumentti Brian De Palmasta on lähes täydellinen elokuva elokuvasta

Näin se tietenkin menee. Dokumentti elokuvaohjaaja Brian De Palmasta ei ala otteella hänen elokuvastaan, vaan Vertigosta.

De Palma on ollut koko uransa ajan tavallaan Hitchcockin varjossa. Hän teki 1970-luvulla elokuvia, joissa Hitchcockin vaikutus oli suora ja peittelemätön. Plagioinnista puhuminen olisi kuitenkin tyhmää, koska lopulta elokuvat, esimerkiksi Vertigo ja sitä varioiva Naisen kahdet kasvot eli Obsession ovat keskenään hyvin erilaisia.

Ja kuka olisi niin höhlä, ettei varastaisi.. anteeksi lainaisi parhaalta?

De Palma selittää asian ytimekkäästi ja vastaansanomattomasti. Vertigo teki häneen järjettömän suuren vaikutuksen, koska se on elokuva siitä, mitä elokuvaohjaaja tekee. Sitten hänestä tuli ohjaaja.

Noam Baumbachin ja Jake Paltrow’n dokumentti, nimeltään yksinkertaisesti De Palma, on täynnä tällaista napakkaa asiaa ohjaajan itsensä sanomana. Se on periaatteessa mitä yksinkertaisin paketti puhuvaa päätä ja elokuvanäytteitä, mutta se on tehty niin hyvin, että vetävämmät elokuvat ovat harvassa. Olisin katsonut tätä vaikka tuntikaupalla.

Aika nopeasti dokumentin parissa oivalsin, ettei mikään muu elokuva kuin Paul Verhoevenin Elle ole saanut allekirjoittanutta tänä vuonna näin hyvälle tuulelle. Toki se johtuu myös materiaalista, jota käsitellään. Rrrakastan De Palman pöyhkeitä kohtauksia. Hän korostaa osaamistaan loputtomalla itsevarmuudella, viemällä kaiken aina pidemmälle, riskirajalle ja sen yli. Hän puhuu tekniikoistaan ja logiikastaan harvinaisen suoraan, tavalla jolla vain taiteelliseen itsereflektioon vilpittömästi kykenevä sekä elokuvaa sinänsä rakastava ohjaaja voi. (Reilun 15 vuoden toimittajakokemuksella väitän, että kumpikin piirre on harvinaisempi kuin haluaisimme uskoa [vaikka eivät ne mitään itseisarvojakaan ole].)

Ehkä nautin dokumentistakin osin siksi, että kun ohjaaja selkeästi perustelee jokaisen näytetyn ylilyöntinsä, saan ikään kuin varmistusta sille että oma diggailuni on kerta kaikkiaan järkevällä pohjalla.

De Palman meriittejä ei käy kiistäminen. Hän on tehnyt hittejä, kulttielokuvia ja huteja: Carrie, Tappava tunnustus / Dressed to Kill, Blow Out, Scarface, Lahjomattomat, Carlito’s Way ja niin edelleen. Namedroppailuksi tämä menee, mutta hän myös ohjasi Robert De Niron ensimmäisen menestyselokuvan, kieltäytyi Taksikuskin ohjaamisesta, auttoi Sudenpesän leikkaamisessa ja niin edelleen. ”Teimme aika uskomattomia leffoja ennen kuin bisnesmiehet ottivat taas vallan”, De Palma sanoo muistellessaan tiivistä ystävyyttään Martyn, Stevenin, Georgen, Paulin (Schrader) ja kumppanien kanssa. (Ja hän löysi jopa Frendeistä myöhemmin tähdeksi nousseen Courteney Coxin, nimittäin musiikkivideoon.)

De Palma toteaa ykskantaan jatkavansa siitä, mihin Hitchcock jäi. Itsevarmuutta on sekin, kun hän kertoo Carrien muista versioista. Hän ei ole kohtelias. ”Hauskaa katsoa niitä, koska niissä tehdään juuri ne virheet, jotka minä vältin”, ohjaaja toteaa. Ja sitten taas seuraavaan asiaan. Sanoinko jo, että tämä 110-minuuttinen dokkari on täynnä. Näin sen vasta pieneltä ruudulta, ja kun menen katsomaan sen Espoo Cinéen kankaalta, en odota kokemuksen olevan toisteinen.

Auteur-elokuvanteko on psykoterapian korviketta (terveisin Kapteeni Itsestäänselvyys). Erittäin väkivaltaisia elokuvia tehnyt De Palma sanoo ihmisveren tulleen tutuksi lapsena, sillä hänen isänsä oli kirurgi, ja pikku-Brian sai viettää aikaa leikkausalin nurkassa. Elokuvien veri on sitä paitsi vain siirappia, hänen pitää lisätä. Dressed to Killissä elektroniikkaa vakoiluun käyttävän sivuhahmopojan hän kertoo olevan alter egonsa ajalta, jolloin hän halusi saada isänsä kiinni uskottomuudesta (ja sai). Olen lukenut tarinan aiemminkin, mutta tässä kontekstissa se kerrotaan paremmin kuin ennen.

De Palma sanoi Mission to Marsin (huono!) jälkeen hyvästit Hollywoodille ja asuu nykyään suuren osan ajastaan Pariisissa. Hän kertoo pettymyksistään ja toisten pettymyksistä: Blow Outin ja Kuolema tulee kahdesti / Body Doublen valmistuessa Hollywood-pamput hermostuivat, eri syistä, mutta bisnesmielessä kyllä ihab aiheesta. Carlito’s Wayn hän paljastaa olevan paras elokuva, mihin hän pystyy. Mission to Marsia tehtäessä rahat loppuivat kesken.

Kulissien takaista tappeluja paljastetaan pieninä palasina, kuin ohimennen, että katsoessa havahtuu: haloo, sanoiko se tuosta tähdestä juuri äsken noin suoraan, jopa ikävästi? ”Ohjaaja on tarkkailija, joka koettaa saada huoneen suuret egot sellaiseen järjestykseen, että elokuva valmistuu”, De Palma summaa.

Kaikki on hallittua kaaosta. Onnettomuudesta johtui sekin, miksi Scarfacen loppuverilöylystä tuli niin spektaakkelimainen (en kerro, katsokaa dokkari). Yksityiselämän pyörteet vaikuttivat elokuvaan Kahdet kasvot / Raising Cain, joka on ehkä laadultaan De Palman skaalalla vain keskikertainen ja siksi niitä hän uransa yllättävimpiä isoja hittejä (sekä ensimmäinen valkokankaalta näkemäni De Palma -elokuva, ja ensimmäinen Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla näkemäni elokuva, 24 vuotta sitten; seinälläni oli silloin kyllä jo Blow Outin suomijuliste; paraikaa kirjoitan Lauri Lehtisen kanssa R&A:n historiikkia kirjaksi; maailma on pieni ja elokuvat parhaimmillaan valkokankaalla).

Tarina loppuu Hitchcockiin ja vähän surullisissa merkeissä, mutta sitä ennen Femme Fatalea näytetään esimerkkinä siitä auteur-ajattelusta, josta häntä on mollattu. Taisteluja riittää. De Palma on pakkomielteen kuvaus, ja anteeksi lähes täydellinen sellainen. Kyllä elokuvat ovat mahtavia.

De Palma esitetään Espoo Ciné -elokuvajuhlilla.