Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Docpoint 2015, osa 2: Hymyjen maa on alkoholistin tyly kuva

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 31.1.2015 17:52

Thaimaahan kadonnutta alkoholistiystäväänsä pelastavista suomalaismiehistä kertova Hymyjen maa on saanut hyvin mediahuomiota tunnin pituiseksi eli puolimittaiseksi elokuvaksi. Ei sinänsä ihme, sillä on hyvä traileri ja itse dokumentissa on suoraa todistusvoimaa, joka tuo mieleen Reindeerspottingin.

Tupe löytyy, niin sanotusti erittäin huonossa hapessa. ”Ei ole lihaa luitten päällä, siksi sulla on kylmä”, ystävä sanoo. Mies ei jaksa kävellä. Hän on ollut viime ajat ”sairaalassa”, jossa hänellä on oma nurkka nukkumiseen ja viinanjuontiin.

Herää kysymys, onko 38-vuotias Tupe edes kunnossa lentää Suomeen. Kun nyt ensin edes vaihdettaisiin väkevä riisiviski olueen.

Mies tapaa thaimaalaisen, ehkä kuusivuotiaan poikansa, kenties viimeistä kertaa. Mutta muuttuuko elämä Suomessa yhtään paremmaksi, ja jos muuttuisi, miksi?

Pääasiassa pelastajien yhdellä neljän päivän Thaimaan-reissulla kuvattu dokumentti on kiinnostava, muttei vailla ongelmia.

Mietin, miksi Heikki Häkkisen ohjaama Hymyjen maa on sosiaalipornon rajalla. Ehkä tunteellisuutta häpeilemättä alleviivaavan musiikin vuoksi: surulliset kohtalot alistuvat viihteeksi. Tupen fyysinen kuntokin muuttuu shokkielementiksi ja fetissiksi. Reindeerspotting teki näkyväksi yleensä näkymättömän alakulttuurin ja ongelman, kun Hymyjen maa taas jumittaa yhdessä asiassa, valttinaan se että se on kiistatta totta. Tupen hyytävä luurankomaisuus ja riutunut olemus on ikään kuin loistava todiste.

Eräs syy, miksi dokumentti veti puoleensa, lienee tarinan klassisuudessa. Tässä haetaan mies Haadeksesta, kuoleman rajan tuolta puolen. Paikka nyt vain sattuu olemaan Thaimaa ja jatkuva humalatila.

Se ei perustele dokumentin nimeä, sillä Thaimaahan ei tarina sinänsä liity, se on vain kehys. Myös lopun melkein absurdilta kuulostava temppu pukea Tupe pukuun ja kravattiin jotta hänet saataisiin lennolle voi olla sinänsä täyttä totta ja tarpeellinen, mutta siinä maistuu outo, esityksellinen huumori.

Hymyjen maasta puuttuu tarinan vaatima kolmas näytös: se loppuu kesken. Tarinan kliimaksi on naamioituminen ja lento. Sen jälkeen on vain väitteitä siitä, mitä kotimaassa tapahtui. Nyt jää vaikutelma, että jossain päin Suomea asustava ja omien viimeisten repliikkiensä mukaan yhä ryyppäävä Tupe on kerta kaikkiaan elävä kuollut.

Onko Hymyjen maa vain tarina yhden miehen kotimatkasta? Se typistäisi dokumentin universaalista yksityiseen. Onko dokumentin nimi vain halpaa ironiaa?

Yhtäkkiä huomasin pohtivani, poikkeaako Hymyjen maa YouTuben tuhansista Thaimaa-sekoiluvideoista ja -”dokumenteista” muuten kuin sikäli, että se on moraalinen ja moralistinen.

Hymyjen maa saa miettimään, miksi dokumenttielokuvia tehdään, ja mikä on ammattimaisen tekemisen ero siihen, että kerrotaan kohdalle sattunut tarina.

Hymyjen maa esitetään DocPoint-festivaaleilla vielä lauantaina 31.1. klo 20.30 Maxim 2:ssa ja sunnuntaina 1.2. klo 18.30 Maxim 2:ssa.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu