Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Digitaalisessa maailmassa ostamasi elokuva ei sittenkään ole sinun

Blogit Kuvien takaa 29.10.2020 09:48
Kalle Kinnunen
Kalle Kinnunen - avatar
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Joskus yli kymmenen vuotta sitten päätin, etten enää luovu dvd-levyistä. Olin jo karsinut kokoelmaani tilan säästämiseksi. Luopuminen alkoi tuntua turhalta, etenkin kun levyistä ei saanut oikein rahaakaan.

Pakkasin elokuvat ja sarjat mielummin kerroksittain työhuoneen hyllyille kuin luovuin juuri mistään.

Muutama vuosi myöhemmin kiusaus iski taas, kun suoratoistopalvelut alkoivat parantaa valikoimaansa. Kannattaako mitään omistaa fyysisesti, kun periaatteessa kaikki olisi pian tarjolla ainakin jossain palvelussa, ja ainahan elokuvia voi myös ostaa digitaalisesti omaksi?

Niin, onko digitaalinen kopio ”oma”, etenkään jos sitä ei voi ladata? Kuinka pitkään se säilyy katsottavana?

Yhdysvalloissa digitaalisen kopion omistajuus on taas tapetilla.

Amazon on sitä mieltä, ettei Amazon Primestä ”omaksi” ostettu elokuva oikeastaan olekaan kuluttajan oma.

Eikä se ole vain mielipide. Käyttäjäehdoissa se todetaan. Ostaja saa elokuvan ennalta määrittelemättömäksi ajaksi, ja joskus tuo aika päättyy. Piste.

Asiaa puidaan ennakoivasti oikeudessa.

Amazonin haastanut Amanda Caudel tuskin saa ”oikeutta”. Keissi kuitenkin muistuttaa siitä, että digitaalinen ”kopio” on sopimuksenvarainen ja abstrakti käsite – etenkin, jos kuluttaja ei voi edes tallentaa sitä omalle laitteelleen, vaan se katsotaan striimauksena eli pilvestä. Ostat unelmaa, pilvenhattaraa, vähän kuin lomaosakkeen.

Tämä keskustelu on tavallaan saivartelua, koska olemme median kuluttajina jo niin riippuvaisia digitaalisesta teknologiasta – mikään ei ole enää ”pysyvää” vaan riippuu standardeista.

Silti: mikäli todella haluaa omistaa ikuisesti, tai nyt edes oman elinikänsä ajan jotain, ei ehkä kannata maksaa ”digitaalisesta sisällöstä”.

Totta kai tilanne on ristiriitainen. Tallenteiden jälleenmyyntiarvot ovat erityisiä harvinaisuuksia lukuunottamatta alentuneet niin, että dvd- ja bluray-levyjen keräily on lähinnä omakohtainen, sinänsä merkittävä kokemus. Samaan vyyhtiin kuuluu, että allekirjoittaneellekin on kertynyt tärkeistä elokuvista aivan naurettava pino erilaisia julkaisuja – esimerkiksi Ilmestyskirja nyt kolmena eri dvd- ja kahtena eri bluray-painoksena, vaikka se uusin leikkausversio (oli muuten hyvä!) on vielä hankkimatta. ”Jokunen” erehdyksessä ostettu tuplakappalekin aivan samasta julkaisusta löytyy hyllystä.

Tämän inhimillisen pähkäilyn ja epärationaalisuuden päälle tulee alati muuttuva teknologia.

Blurayta korvaamaan ei sentään ole tullut kokonaan uutta formaattia. Ehkä turvallisinta olisi palata vhs-aikaan ja hankkia varastoon kasa traktorimaisen kestäviä 1980-luvun varhaisvuosien nauhureita. Tai keräillä olennaisin taide filmikopioina. Helpompaa on tietysti vain striimata ja unohtaa.