Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Bodom: vaatii pokkaa tehdä tarpeeksi mieletön kauhuelokuva

Blogit Kuvien takaa 16.8.2016 09:25
Kalle Kinnunen
Kalle Kinnunen - avatar
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Olisi mieletöntä kritisoida Bodomin tarinaa, koska sen tarina on mieletön. Se onkin elokuvan clou. Tarina saa olla mieletön, mutta juoni toimii.

Bodom on lajityyppitietoinen slasher-kauhuelokuva. Tarkemmin sanottuna se on euroslasher, ja tämä ei ole vain maantieteellinen määritelmä, vaan kertoo asenteesta ja postmodernista tulokulmasta. Etenkin Ranskassa on tehty tarinaltaan hämmentäviä ja elokuvallisesti (osin juuri siksi) kiinnostavia eli amerikkalaisista kaavoista poikkeavia slashereita, joissa ammennetaan Brian de Palman, Dario Argenton ja muiden valkokangasväkivallan formalistien kuvakielestä sekä tietenkin uranuurtajien, kuten John Carpenterin, Wes Cravenin ja Tobe Hooperin ideoista.

Tekijöitä yhdistää rakkaus genreen.

Ilmeisin vertauskohta Bodomille on Alexandre Ajan suurenmoinen trippislasher Haute Tension (joissain maissa englanniksi Switchblade Romance). Ei Bodom sentään niin hyvä ole, mutta asenne on sama: nyt mennään, tulet mukaan tai et. Ja se on mahtavaa, sillä ennen Bodomia mitään tällaista ei oltu tehty Suomessa.

Haute Tension on luettu myös ”vakavan taiteen” ja kauhugenren rajat unohtavan ranskalaisen uuden ekstremismin piiriin, koska se on sekä kokeileva että poskettoman raaka. Myös Bodom on julma ja verinen, eikä pyytele anteeksi tai selitä mitään parhain päin.

En tiedä, onko yhteys Haute Tensioniin tietoinen, tiedostamaton tai sattumaa, mutta sen mainitseminen on juonen kannalta mahdollinen spoilerikin, joten anteeksi siitä. Tarina-aineksia saattaa olla yhtä lailla lainassa eräästä Scream-elokuvasta, mutta näin intertekstuaalisessa genressä yhteyksistä ei voi esittää syytöksiä. Bodom toimii parhaiten jos tarinasta ei tiedä mitään etukäteen.

Tarinaa tärkeämpää on etenkin tässä genressä kuitenkin se, miten elokuvaa kerrotaan.

No miten? Hetkittäin todella korkealla jännitteellä. Bodom on hillittömyyksien elokuvaa. Tätä ajatusta vastaan on hauska verrata sitä ohjaaja Taneli Mustosen edelliseen elokuvaan, joka oli mauton menestyskomedia Luokkakokous. En pitänyt siitä. Elokuvia kuitenkin yhdistävät harkittu välinpitämättömyys hyvää makua kohtaan sekä vilpitön halu lajityypille ominaisten keinojen haltuunottamiseen. Luokkakokouksessa kolme näyttelijää veivät komediaa (taloudellisesti poikkeukselliseen lopputulokseen) ja juonenkuljetuksella ei ollut niin väliä, Bodomissa ohjaaja taas tekee ehtaa kauhuelokuvaa, joka oli Suomen elokuvakentässä pitkään genre non grata.

Bodomissa on ennen kaikkea teknistä osaamista ja kuvailmaisua, jollaisista hutaistun oloinen Luokkakokous ei tarjonnut aavistustakaan.

Keskustelin taannoin ohjaaja Atro Lahtelan kanssa. Lahtelan vuonna 1999 valmistunut Silmä silmästä on harvoja suomalaisia kauhuelokuvia. Se sai huonon vastaanoton kriitikoilta ja yleisö oli välinpitämätön. Nyt Lahtela totesi kokemuksen olleen traumaattinen osin siksi, että hän oppi kantapään kautta, kuinka mahdotonta (kauhu)elokuvanteko on mikäli työryhmästä suunnilleen vain ohjaaja on sisäistänyt, mitä lajityyppiä ollaan tekemässä.

Bodomissa esimerkiksi kuvaaja ja leikkaaja ovat todellakin tienneet, mitä tehdään. Se on aitoa kauhuelokuvaa, jossa genren ekspressionistinen ja tarvittaessa epälineaarinen luonne hyväksytään. Kauhuelokuva on lajityypeistä ronskeimpia ja fyysisimpiä. Kaikki elokuvan lajit houkuttelevat katsojaa sisään taianomaiseen illuusioon ja jättämään epäuskonsa ovelle. Bodomin kaltaiset elokuvat menevät pidemmälle: ne ovat kuin unia, joissa katsojaa ykskantaan vaaditaan hylkäämään päivänvalon logiikka. (Fantasiasävy teki elokuvasta myös mielestäni ongelmattoman sen suhteessa tosielämän Bodom-murhiin. Vaikka järven rannalla ollaan ja alussa mainitaan tositapaus, nimi on vain nimi: jotain, mihin ripustaa slasher-tappotarina. Tämä on elokuvaa ilman sidettä tosimaailmaan.)

Bodomin myyminen maailmalle ei voi olla hirveän vaikeaa, sillä tälle hyvin toteutettuna tälle genrelle on kielirajat ylittävää tilausta. On mielenkiintoista nähdä, vetääkö se Suomessa teiniyleisöä. Siinä on Mikael Gabrielin läsnäolon myötä meillä enemmän kuin hitunen sysihuonojen, mutta menestyneiden Nightmare-Salkkari-elokuvien kaltaista ajankohtaista markkinavetovoimaa.

Bodom on ehdottomasti ja ennen kaikkea genren tuntevan yleisön elokuva, ja se voisi olla parempi. Siinä on tyhjäkäyntiä ja pari turhaa kovalla äänellä säikäyttämistä – koko ensimmäinen näytös on murhien alkamiseen asti aika tylsä. Kliimaksiakin venytetään. Mutta tarinan sisäinen logiikka pitää siitä asti, kun se katsojalle valkenee, ja se on tärkeintä.

Näyttelijöistä suurimman taakan kantaa Mimosa Willamo, joka on roolissaan aivan erinomainen. Gabriel oli kelvollisempi kuin (hyvin) ennakkoluuloisena odotin (tosin näyttelemistä rooli vaati aika vähän). Nelly Hirst-Geen päätyö on cheerleaderius, enkä tämän sinänsä sujuvan roolin perusteella osaa oikein kuvitella hänelle tätä vakavampia elokuvarooleja.

Mainittakoon, että Bodom on parempi elokuva kuin norjalainen ja siellä myös erittäin ison yleisön vetänyt Jäätävä ansa (Cold Prey / Fritt Vilt). Vertaus on mielekäs sikäli, että kummassakin tapauksessa kyse on täysipainoisesta slasher-genren päänavauksesta maassa, jossa kauhuelokuvia on tehty aiemmin hyvin vähän.

Itse olen ennen kaikkea todella iloinen, että Bodom vastaa kysymykseen, miten tehdä postmoderni slasher maassa, jossa ei ole tehty juuri lainkaan kauhuelokuvia.

Jos tuo vastaus yhtään kiinnostaa, elokuva kannattaa katsoa.

Bodom ensi-illassa perjantaina 19.8.