Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Aasialaisen supersankarin aika – Marvel-maailmassa etnisyydellä on arvonsa, eikä se ole vain rahaa

Blogit Kuvien takaa 5.12.2018 02:55
Kalle Kinnunen
Kalle Kinnunen - avatar
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Raha on kieli, jolla moninaisuus ja inklusiivisuus menevät läpi Hollywoodissakin.

Marvelin kymmenvuotisen buumin ensimmäisestä afroamerikkalaisesta supersankarielokuvasta Black Pantherista tuli keväällä yllättävän suuri menestys – eikä vain Yhdysvalloissa, sillä seikkailun kansainvälinen lipunmyynti on noin 1,35 miljardia dollaria. Oli vain ajan kysymys, miten valkokankaan sankarijoukkoa laajennetaan etnisesti entisestään.

Nyt seuraava liike tiedetään: toissa päivänä tuli julki, että kehitteillä on Marvelin ensimmäinen aasialaisen supersankarin ympärille rakennettu elokuva. Hahmo on Shang-Chi, vielä Black Panther -hahmoakin vähemmän tunnettu, jo vuonna 1973 sarjakuvissa ensiesiintynyt kungfu-taituri.

Näyttelijää pääosaan ei ole vielä valittu. Shangi-Chi oli alkujaan hyvin suorasukaisesti ja luvattomasti Bruce Leen alter ego. Nuorena kuollut hurmuritaistelijanäyttelijä Lee on tietenkin uniikki ja korvaamaton hahmo, jota ei voi onnistuneesti imitoida. Mistä löytää kyllin karismaattinen tähti ja oikea brutalistis-oikeudenmukainen sävy? Voiko Lee-pohjaista hahmoa tehdä ilman, että pahisten luut konkreettisesti rutisevat?

Leen ainoaksi jäänyttä ohjaustyötä voi poikkeuksellisesti katsoa juuri nyt Suomessa valkokankailla, sillä aikanaan sensuurin runnoma The Way of The Dragon tuotiin meillä nyt ensimmäistä kertaa ehjänä levitykseen. 45-vuotias leffa elää omillaan, Marvelin hanke etenee täysillä.

Olisi naurettavaa väittää, ettei tekeillä olisi ehta ”miljardin dollarin leffa”, ja olisi myös kyynistä väittää, että elokuvaa tehdään ainoastaan siksi, että Disneyn omistama Marvel-elokuvafranchise pääsee Kiinan kasvaville markkinoille tehokkaimmin kiinalaistaustaisella hahmolla. Se on kiistatta yksi syy, mutta Black Pantherin ja muiden taannoisten menestyksen seurausten kautta voi ajatella asiaa laajemmin.

Marvel on nimittäin laajentanut elokuviensa tekijäjoukkoa tavalla, jonka inklusiivisuus on ratkaisevasti eri sarjaa kuin Hollywoodissa keskimäärin. Kehityskaari alkoi jo ennen kevään Black Panther-buumia, mutta tuolla elokuvalla ja toisaalta (kilpailevan DC-yhtiön) Wonder Womanin menestyksellä on keskeinen merkitys.

Tässä on nimittäin käynyt niin, että keski-ikää lähestyvät valkoiset miehet eivät todistettavasti ole ainoita, jotka osaavat kirjoittaa ja ohjata supersankarielokuvia. Yleisökään ei ole kiinnostunut ainoastaan niistä supersankareista, jotka ovat valkoisia nuoria miehiä.

Sen ei pitänyt mennä näin, huutavat miesasiahenkiset junttifanilaumat ja käyttäytyvät hullusti – mutta nämä tahot eivät ole kyllin laajoja vaikuttaakseen mihinkään. Muutos ei riitä, ilmoittavat toiset radikaaleiksi itsensä mieltävät tahot. Riitely on toki sallittua.

Mutta näin se menee: Patty Jenkinsin ohjaama Wonder Woman rikkoi ennätyksiä. Afroamerikkalaisen Ryan Cooglerin ohjaama Black Panther rikkoi ennätyksiä. Maoritaustainen Taika Waititi ohjasi Marvelille Thor: Ragnarokin, joka nousi aivan ylivoimaisesti menestyneimmäksi Thor-hahmon leffaksi.

Wonder Womanin jatko-osaa jo kirjoittanut aasialaistaustainen David Callaham on värvätty laatimaan Shang-Chin käsikirjoitus, ja elokuvalle halutaan aasialaistaustainen ohjaaja.

Seuraava valkokankaille ehtivä Marvel-leffa on Captain Marvel, ja ao. kapteeni on Brie Larsenin esittämä nainen. Elokuvaa tekevät joukon indie-leffoja yhdessä ohjanneet Anna Boden ja Ryan Fleck. Australialainen indie- ellei jopa avantgardeohjaaja Cate Shortland ohjaa Scarlett Johanssonia Marvel-elokuvassa, joka keskittyy Black Widow-hahmoon. Jopa paraikaa Suomen teattereissa pyörivän The Riderin – joka on seesteisine semidokumentaarisine sävyineen niin kaukana supersankareista kuin amerikkalainen elokuva voi olla – ohjaaja Chloé Zhao on palkattu ohjaamaan Marvelille supersankarielokuva Eternals-hahmoista.

Listassa toistuu indie-tekijän määre. Miksi? Koska nämä tyypit, etenkin nämä naiset, eivät ole päässeet tai päätyneet aiemmin tekemään ison rahan Hollywoodia. Heille ovet on avannut Marvel, ja oletettavasti siis tarjoamalla projekteja, jotka ovat tekijöitä itseään kiinnostaneet.

Tässä välissä on tarpeen mainita, että jo Blade -elokuvat (1998-2004) olivat ehtaa afroamerikkalaista Marvel-pohjaista Hollywood-rytinää Wesley Snipesin vetäminä. Niistä ei ollut nostamaan genreä jaloilleen. Uuden supersankarikulttuurin kiito alkoi asteittain X-Menistä (2000) ja Spider-Manista (2002) jatko-osineen sekä etenkin Iron Manista (2008), jossa itseironian, pokan ja digiefektien liitto solmittiin ilmeisesti iäisyyksiin tuottavaksi koneeksi.

Toki asiassa on kaksi puolta. Monet ohjaajat, joiden tyyppiset särmikkäät tekijät vielä 10-20 vuotta sitten tekivät Hollywoodin rahoilla draamaa aikuisille, tarttuvat nyt supersankarijuttuihin, koska Hollywood ei tuota aikuisten draamaa. Toisaalta trikoofantasioissa tavoitellaan jatkuvasti entistä monipuolisempia sävyjä. Shortland ja Zhao eivät totisesti ei ole tyypillisiä Hollywood-ohjaajia millään kaavalla – eikä Shang-Chin hahmokaan toisaalta lupaile toistaiseksi muuta kuin kevyttä kungfu-turpasaunaa vailla isällistä länsimaista filtteriä.

Ennen kaikkea toivon, että näistä tulevista supersankarileffoista tulee aiempia parempia. Ehkä joistain niistä tulee vielä oikeasti todella hyviä elokuvia.

Kirjoitan tätä semivälinpitämättömän trikooboikotin rajalta ja myönnän franchise-uupumuksen varjossa tajunneeni vasta nyt, että Avengers: Infinity War toden totta tulikin jo keväällä ensi-iltaan. Olin kai ajatellut, että se on ikuisesti ensi vuoden heiniä. Se kertoo minusta ja myös franchisen momentumin ongelmista. Missä vaiheessa pitää innostua? Kysymys ei ole retorinen.

Siis ne paremmat, syvemmät, mieleenpainuvammat supersankarielokuvat! Ainakaan tekijöiden osaamisesta sen ei nyt pitäisi olla kiinni.