Kauhukertomus

Loistavassa romaanissa rikotaan ihminen ja kertomisen rakenne.

romaani
Teksti
Herman Raivio

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Édouard kävelee joulupäivän aamuna kotiin Pariisissa 2012. Hän on väsynyt. Seuraan lyöttäytyy Redaksi esittäytyvä mies.

Muukalainen on niin sinnikäs ja komea, että Édouard vie hänet kotiinsa. He rakastelevat monta kertaa. Reda kertoo algerialaisista vanhemmistaan, pää lepää Édouardin rinnalla.

Kun Édouard palaa suihkusta, hän huomaa, että tabletti ja puhelin on varastettu. Tilanne eskaloituu. Reda haukkuu Édouardia homoksi, kuristaa huivilla, uhkaa aseella ja lopulta raiskaa.

 

Édouard Louisin autofiktiivisen Väkivallan historia -romaanin keskeinen tapahtuma on mestarillisesti kuvattu, mukaan lukien piinaavat tunnelmat ennen raiskausta.

Tuollaisina hetkinä aika ei noudata arkielämän sääntöjä. Asiat ja tilanteet seurasivat toinen toistaan sakeassa sumussa, ikään kuin olisimme molemmat olleet humalassa.

Väkivallan jälkeen Édouard yrittää pestä Redaa pois itsestään. ”Hänen hajunsa oli kuin imeytynyt sisälleni, lihan ja nahan väliin, ja kynsin itseäni joka paikasta, hinkkasin rajusti, kiivaasti päästäkseni ihon sisäkerroksiin, päästäkseni eroon hajusta, kiroilin.”

Reda on kuitenkin miehittänyt Édouardin tajunnan. Hän rekisteröi itsessään muun muassa inhoamiaan rasistisia asenteita. Jollain tavalla Édouard silti ymmärtää raiskaajaansa, toisen polven maahanmuuttajaa.

 

Ranskalaiskirjailija käsitteli kärsimystään jo esikoisromaanissaan Ei enää Eddy. Se kertoi pikkukylässä asuvasta Eddysta, jolla ei ollut lapsuudesta mitään hyvää sanottavaa. ”Tyttömäistä” poikaa piestiin koulussa. Kotona isä piti homoja samana roskasakkina kuin arabeja ja algerialaisia. Perhe oli köyhä. Nuoren miehen pelasti vasta yliopisto. Teos oli Ranskassa tapaus ja teki Louisista yhteiskunnallisen keskustelijan. Kirja noteerattiin kunnolla Suomessakin.

Miehen raiskausta on esitetty fiktiossa harvoin. Mieleen tulee lähinnä John Boormanin elokuva Syvä joki, jossa raiskattu ei puhu kokemastaan. Édouard taas ei voi lakata puhumasta, kenelle tahansa: ”Kaikissa keskusteluissa käänsin puheen Redaan.” Toisaalta hän ärsyyntyy, jos muut osoittavat liikaa myötätuntoa tai tarjoavat tapahtuneesta omaa analyysiaan.

Väkivallan historia käsittelee pohjimmiltaan sitä, miten traumaattisesta tapahtumasta voi kertoa. Ranskankielinen nimi, Histoire de la violence, viittaa tähän. Histoire tarkoittaa menneisyyden vaiheiden ja tutkimuksen lisäksi kertomusta, tarinaa, juttua.

Kertomiseen tulee lisää kierrettä, kun Édouard avautuu asiasta siskolleen Claralle. Clara puolestaan kertoo kaiken aviomiehelleen Édouardin kuunnellessa salaa oven takana. Kun Clara puhuu, Édouard oikaisee tätä mielessään. Sisko on esimerkiksi sitä mieltä, että Reda suunnitteli kaiken, hänen olisi pitänyt nähdä heti mikä Reda on miehiään ja niin edelleen.

Clara kirjoittaa tavallaan veljensä omaelämäkertaa. Hänen kauttaan avautuu myös uusi näkökulma pikkuveljen lapsuuteen ja nuoruuteen. Tapahtumaan tulee ristivalotusta, kun kaksi erilaista tarinaa limittyy.

Édouard haluaa hallita tarinaansa, mutta hänestä tuntuu, että se varastetaan häneltä. Poliisitkin sanovat, ettei raiskaus ole enää hänen vaan oikeuslaitoksen asia.

Minut oli sekä suljettu oman tarinani ulkopuolelle että väkisin otettu siihen mukaan, koska minut pakotettiin puhumaan siitä jatkuvasti.

Suurenmoisinta on juuri Édouardin voimattomuuden kuvaus. Väkivallan historia ei ole selviytymistarina vaan kauhukertomus. Se on erinomaista proosaa, jonka Lotta Toivanen on suomentanut tyylitajulla.

 

Édouard Louis: Väkivallan historia. Suom. Lotta Toivanen. 202 s. Tammi, 2020.
Édouard Louis: Väkivallan historia. Suom. Lotta Toivanen. 202 s. Tammi, 2020.