Kriittisyyttä kriittisesti

Totuuden jälkeen -kirja osoittaa, että yhteisen totuuden katoaminen ei ole vain populistien syytä.

tietokirja
Teksti
Aurora Rämö

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Totuudenjälkeinen aika on Sitran kaltaisten ajatushautojien muka itsensä selittävä muotisana. Koko ilmiön olemassaolo on ehditty kyseenalaistaa monta kertaa. Voiko olla olemassa totuudenjälkeistä aikaa, kun ei ole ollut totuuden aikaa? Valehtelu ja propaganda eivät ole uusia asioita.

Osuvampien määritelmien kehittelijät ovat puhuneet piittaamattomasta puheesta, vastuuttomasta puheesta ja ihan vain populismista.

Totuuden jälkeen -kirjan tutkijoista ja toimittajista koostuva kirjoittajanelikko lähestyy aihetta kansantajuisin termin: totuuden jälkeinen aika on paskapuheen aikaa.

Teos yhdistelee kirjallisuuskatsausta ja tieteellisin metodein tehtyä lähilukua. Johtoajatus on se, että yhtenäiskulttuuri – ja yhteinen julkisuus – on pirstoutunut, eikä perinteinen media pysy perässä murroksessa.

Paskapuheen valtakausi on tosiasia, mutta sen kehityskaari on paljon pidempi kuin Donald Trumpin presidenttikausi.

 

Huomiot eivät ole uusia, mutta Totuuden jälkeen perustelee, suhteuttaa ja palauttaa ne asiayhteyksiinsä.

Aiheesta kirjoitetut terävät populaariteokset on Suomessa sivuutettu satunnaisia kolumnimainintoja lukuun ottamatta. Jevgeni Morozovin, Mark Lillan ja Angela Naglen kirjoja ei ole käännetty eikä arvosteltu. Niiden ajatuksia kulkeutuu (netti)keskusteluun, mutta tuontipuhe Yhdysvalloista syyllistyy usein siihen, mitä se pyrkii vastustamaan: kontekstin hukkaamiseen.

Totuuden jälkeen sitoo pointit Suomeen ja todistaa, että niin kannattaa tehdä, oli totuudenjälkeisyys kuinka huono termi tahansa. Helppolukuisen ja selkeän teoriaosuuden jälkeen – joka ei syyllisty briljeeraamiseen tai pamflettimaisuuteen – median onnistumisia ja epäonnistumisia käydään läpi viiden tapaustutkimuksen kautta.

Toiset niistä ovat tarkkanäköisempiä kuin toiset.

Itämeren turvallisuustilannetta koskevan uutisoinnin analyysi on pitkälti ”tärkeä asia, raksi ruutuun” -meininkiä. Johtopäätöksissä päädytään peräänkuuluttamaan oikean kriittisen mielipiteen mukaisia yksinkertaisuuksia, mikä on harmi, sillä muualla kirjassa ote on erittelevämpi.

EU-lainsäädäntöä koskeva ”EU kieltää” -uutisointi on pitkän seurantajakson ansiosta erinomaisen karu esimerkki siitä, miten toimittajien vaihtuvuus ja ammattitaidon puute johtaa siihen, että media saattaa toistaa vuodesta toiseen samoja virheitä. Raflaavat otsikot ovat tärkeämpiä kuin direktiivien ymmärtäminen.

Muun muassa turveaiheinen uutisointi osoittaa, että median itsekritiikki on jos ei olematonta niin piilossa julkisuudelta. Maaseudun Tulevaisuus ei edes maininnut uutistensa yhteydessä, että turvemainoskampanjan maksaja ja lehden omistaja olivat käytännössä sama taho. Kirjan tekijät välttävät kritiikkinsä sudenkuopan analysoimalla myös omia lehtijuttujaan.

 

Teos toteaa, että mitä enemmän toimittaja aiheestaan tietää ja mitä syvemmin erikoistuu, sitä laadukkaampia uutiset ovat. Tämä saattaa kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta mediatalojen henkilöstöpolitiikka viime vuosina on ollut täysin päinvastaista.

Kaaoksesta, epäluottamuksesta ja hämmennyksestä on tapana syyttää populismia ja valtiojohtoisia häiriköintikampanjoita, usein perustelematta. Kehäpäätelmä selittää ilmiön lopputuloksilla. Totuuden jälkeen -kirja näyttää ansiokkaasti, miksi olisimme epäluottamuksen ja hämmennyksen tilassa ilman näitä nimettyjä syytettyjäkin.