Vanha jätkä
Taiteilija Teemu Mäki ottaa muotokuvia ihmisistä, jotka käyvät ikuista kamppailua sukupuolestaan: miten olla mies tai nainen tai joku muu.
Mikä mies tämä on? Vai onko hän nainen? Homo, hetero, mikä?
Vaihtoehtoisen taiteen museossa Pietarissa pidettiin keskustelutilaisuus. Lasse Svartströmin muotokuva oli esillä, koko neljän kappaleen sarja.
Svartström lyhyessä farkkuhameessa, pinkissä neuleessa ja punaisissa sukkahousuissa. Tai taivaansinisessä neuleessa ja raidallisissa sukkahousuissa. Vahvassa meikissä ja ilman.
Taiteilija Teemu Mäelle sanottiin: Teosta ei voi ymmärtää, elleivät sukupuoli ja seksuaalisuus ole selvillä. Teoksesta ei voi keskustella ilman näitä faktoja.
Miksei voi? Mäki selitti, että hänestä teoksessa – ja Lasse Svartströmissä – oli rohkaisevaa juuri se, että hän sekoitti sukupuolen ja seksuaalisuuden ilmaisutapoja miten halusi. Kyse oli katsojan epävarmuudesta, ei Svartströmin.
Svartström kyllä tiesi, mikä oli. Stadilainen heteromies, joka ei ollut vuosikymmeniin vetänyt housuja jalkaansa. Työväenopiston vahtimestari, nykyinen eläkeläinen, joka piti saunomisesta ja šakista. ”Vanha jätkä”, kuten hän oli sanonut Mäelle, kun tämä oli pyytänyt hänet studioonsa.
Svartströmille tämä oli ainoa tapa olla olemassa. Sivullisissa hän näytti aiheuttavan epäselvää hätäännystä, ja tiesi sen itsekin.
”Lasse on omasta mielestään kaunis – oli väestön oletettu enemmistö siitä mitä mieltä tahansa”, Teemu Mäki kirjoitti valokuvakirjaansa, joka ilmestyi tammikuussa 2021. Kirjan kannessa on Lasse Svartströmin muotokuva. Miten olla mies tai nainen tai jotain muuta?
Mäenkin mielestä Svartström on kaunis. Mutta myös pelokas ja epävarma, väsynyt taisteluun, Mäki kirjoittaa.
”Älkää aina jaksako provosoitua, älkää katsoko minua vappupilana.”
Mäki kuvasi Svartströmin maaliskuussa 2011.
Hän kertoi tekevänsä valokuvamuotokuvien sarjaa, jossa tutkitaan sukupuolta. Mäki kävi usein samassa helsinkiläisessä saunassa kuin Svartström ja tiesi tämän sieltä. Se erikoinen heppu, joka haastaa ihmisiä šakkiotteluun pukuhuoneessa.
Mäki antaa kohteilleen veto-oikeuden. Kuvataan, ja jos kohde sitten sanoo, ettei kuvia saa käyttää, niitä ei käytetä.
Mäki oli aloittanut sarjan kuvaamisen jo vuonna 2003, vähän sattumalta. Hän oli suunnitellut nuorten taidetyöpajan Kiasma-teatteriin ja päättänyt, että nuoret voisivat ottaa muotokuvia itsestään. Kuvista tuli niin hienoja, että Mäki ”löysi valokuvarealismin uudelleen”.
Hän kuvasi muutaman teinitytön ja ”vastapainoksi” pari keski-ikäistä miestä. Hän käytti palkkikameraa, mikä merkitsi sitä, että kohteiden oli ”poseerattava muinaiseen tyyliin”. Palkkikamera on perinteinen filmikamera, jossa valotusaika on pitkä. Jos kohde liikkuu, kuvasta tulee epätarkka.
Tekniikka johti kiinnostavaan havaintoon. Vaikka kohteet saattoivat vain seistä paikallaan kuin patsaat, kävi selväksi, että heidän ”miehenä ja naisena olemisen strategiansa” olivat erilaiset. Huvittavan jyrkästi erilaiset.
Kehonkieli, asu ja ilmeet olivat kuin itsestään ”voimakkaan maskuliinisiksi tai feminiinisiksi polttomerkityt”, kuten Mäki sanoo.
”Silloin ajattelin, että jos otan lisää näitä muotokuvia, yksi pääteema on sukupuoli.”
Mäki on ottanut muotokuvia nyt kahdeksantoista vuotta.
”Sukupuoli on minulle tärkeä henkilökohtainen ja poliittinen kysymys”, Mäki kirjoittaa kirjassaan.
Puhelimessa hän sanoo:
”Olen itsekin yrittänyt elämässäni toteuttaa miesihannetta. Jotain mielikuvaa siitä, millainen mun pitäisi olla, jotta olisin ylpeästi mies.”
”Simppelimmin sanottuna: nuorena taiteilijana olin machoileva öykkäri, mikä on yksi radikaalin miestaiteilijan tavallinen rooli.”
Poliittisesti sukupuoli on ”jopa ratkaiseva asia”, hän sanoo. Ei totaalinen selitys kaikelle, mutta isompi tekijä kuin yleisesti ajatellaan.
Ihmiset tekevät valintojaan sukupuolen perusteella. He kuluttavat, äänestävät ja hakeutuvat ammatteihin niin, että toteuttaisivat oikeaa miehen tai naisen mallia. Useimmiten tiedostamatta tätä itsekään.
Oikea malli on joko se, jota he pitävät pakollisena, näin kuuluu olla, tai se, joka on erilainen mutta itselle oikea.
Valintoihin vaikuttavat muutkin seikat, ”kuten vaikka ahneus tai mukavuudenhalu tai jokin pelokas patrioottisuus”.
”Mutta vähintään yhtä tärkeä ja kaikkialla läsnä oleva on kysymys siitä, millainen mies tai nainen tai jotain muuta minä nyt olen, kun teen näitä asioita.”
Roolit eivät ole biologian sanelemia, vaan opittuja, Mäki sanoo. Siksi niitä voi vapaasti muokata.
Jos haluaa, osaa ja uskaltaa.
Näyttelyissä Mäeltä on kysytty: Ketä taviksia nää on? Miten nää eroaa passikuvista?
Voi kai sanoa, että Maija Sorvettula ja Ritva Liljendahl ovat tavallisen oloisia ihmisiä. Harmaat tukat, paljaat kasvot, metallisankaiset silmälasit. Mäen muotokuvassa molemmilla valkoinen pusero.
Suurin osa Mäen muotokuvista on tällaisia, ”lakonisia inventaarioita aika tavallisen näköisistä ihmisistä”.
Näyttelyissä Mäeltä on kysytty: Ketä taviksia nää on? Miten nää eroaa passikuvista?
Miksi näyttää kuvaa, jossa ei ole mitään katsottavaa?
Nämä ovat Mäelle vaikeita kysymyksiä. Vastatessa tulee änkytettyä.
Sillä hänestä henkilöt ovat vaikuttavia. Kameran edessä vilpittömiä, suojamuurinsa pudottaneita. Heissä näkyy asioita, joita ”kaikissa muissakin on, mutta jotka muut osaavat tai tahtovat peittää”. Siksi kuvaa voi olla hankala katsoa, tulee vaivaantunut olo.
Kiillotettu fasadi on helpompi, ja koko ajan yleisempi. Profiilikuvat somessa ja firmojen kotisivuilla ovat ammattilaisten ottamia tai itse filtteröityjä, hyvin valaistuja. Yleensä hymyileviä.
”Me on totuttu siihen, että siltä ihmisen kuuluu näyttää”, Mäki sanoo.
”Ja samalla ehkä pieneen itsepetokseen, että tällaisiahan me niin kuin oikeasti ollaan.”
Mutta kun ei olla. Jos tämän hyväksyisi, katsoisi reippaasti kohti, voisi itsekin vapautua, Mäki sanoo. Voisi päästä ulkonäköpaineista ja ennakkoluuloista.
”Edes jossain määrin.”
Teemu Mäen maailmankuva on kuolemakeskeinen. Hän itse sanoo niin.
Mäki ei ajattele kuten kristityt tai monoteistiset uskontokunnat ylipäänsä. Että kuolema olisi vapahdus tai että siltä pitäisi sellaista anoa.
Hän kirjoittaa:
”Monet, ehkä jopa useimmat ihmiset vieläkin toivovat, että Jeesus Nasaretilainen (4 eKr. – 33 jKr.) tai Allah tai joku muu Superhessu (Super Goof, 1965–) joskus vielä tempaisee meidät kaikki – tai ainakin paremmat tai hyväonnisimmat meistä – ikuiseen paratiisiin, missä kuolemaa ei enää ole.”
”Siellä ei ole myöskään epävarmuutta, kipua, häpeää, nöyryytyksiä, pitkästymistä tai muita kuoleman kalsareita ja etiäisiä.”
Mäen ajatus on yksinkertainen: kuolema ei ole elämän vastakohta vaan sen ääriviiva. Jos hyväksyy kuolevaisuutensa ja sen, että lopulta katoaa, elämäntunne voimistuu. Tulee onnellisemmaksi.
Hyväksymistä on esimerkiksi se, että katsoo kuvia, joissa kuolevaisuus on läsnä. Rypyt ja uurteet ja silmien sameus.
Tämä oli ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä
Tilaa Suomen Kuvalehti ja hanki luettavaksi koko sisältö ja arkisto
Tilaa