Yksinäinen kyylän työ

Olli Jalonen kuvaa urkkijan vaiheita.

romaani
Teksti
Silvia Hosseini

Tampereen yliopistossa opiskeleva nuorukainen värvätään vuonna 1974 salaiseen projektiin. Tehtävänä on tutustua vanhoihin luokkatovereihin ja raportoida heidän asenteistaan kohorttitutkimukseksi kutsutulle hankkeelle.

Erityisen kiinnostuneita ollaan ”hyväksyttyä linjaa” epäilevistä ja arvostelevista, räkyttäjistä ja laivankeikuttajista.

Kohteita on tarkasteltava kylmän objektiivisesti, kuin väli­matkan päästä, kuin vankilan vartiotornista pihalla liikkuvia”, koulutuksessa neuvotaan.

Olli Jalosen Stalker-vuodet leikittelee siis ajatuksella, että Suomessa olisi toiminut Stasin kaltainen, kansalaisten tietoja urkkiva organisaatio.

Ajatusleikin avulla kuvataan 1970-luvun asenneilmastoa. Romaanissa pankkiherrat jakavat toimittajille tiedotteita, ”joista ei heidän puheidensa mukaan tarvinnut lehdissä muuttaa edes pilkkua”. Valtaapitäviä ei lehdistössä avoimesti kritisoida. ”Arvo­vallasta, ja ihan pelkästä vallasta, sanomalaiset pitävät kuin mesikämmen hunajasta”, sanoo joku ohimennen.

Onko mikään muuttunut? Yhteiskunta on avoimempi, ja erilaisia näkemyksiä saa ilmaista. Jalosen romaania lukiessa tulee silti mieleen, että Suomi on yhä masentavan konsensushenkinen maa.

Olli Jalonen. © Pekka Nieminen

Kertomuksen aikajänne ulottuu 1990-luvulle, mutta pisimpään ollaan viiden vuosi­kymmenen takana. Miljöö on juuri sellainen, millaiseksi kasarilla syntynyt 1970-luvun kuvittelee. On maksamakkaraleipiä, Ruska-astioita ja ympyrään aseteltuja voileipäkeksejä. Työhaastattelussa kysytään puolue­kantaa.

Parisuhdeuskollisuutta pidetään vanhoina hapantuneina sääntöinä, mutta seksin harrastaminen kasvokkain on liian intiimiä. Valju tunnelma luodaan kielen keinoin niin taidokkaasti, että se tarttuu lukijaankin.

Lähihistorian poliittisen ilma­piirin lisäksi Stalker-vuodet pureutuu yksilön mieleen. Mitä pidempään seuranta jatkuu, sitä syvemmäksi käy eettinen stressi: ”Kyylän työ on hirvittävää. Vaikka kerää tietoja sisäänsä tyhjenee itse kuoreksi.

Vakoilu päättyy aikanaan, mutta ikävä olo näivertää edelleen. Päähenkilöä leimaa pitkään kyvyttömyys vaikuttaa olosuhteisiin, edes omaan elämäänsä: ”Kun kaikki jatkuu niin kaikki jatkuu. Niin on helpointa.

Pohjimmiltaan Stalker-­vuodet onkin Jaloselle tyypillinen nuoren miehen sivullisuuden kuvaus. Seurattavat menestyvät elämässään, mutta päähenkilön ura ei ota edetäkseen eivätkä romanttiset suhteet syvene. Tuttavien häitä ja luokkakokoustakin hän seuraa parkkipaikalta tarkkaillen.

Jalosen romaaneissa on usein tummia sävyjä, mutta Stalker-vuodet on hänen viime vuosien teoksiaan synkempi. Äidin syöpä ja isän vanheneminen varjostavat nuorukaisen elämää. Sivuhenkilöiden kautta käsitellään mielenterveysongelmia, parisuhteen vallankäyttöä ja lama-ajan tragedioita.

Yllättäen tarina sivuaa myös Indonesian lähihistoriaa.­ Yliopistosta valmistuttuaan päähenkilö päätyy nimittäin Indonesian suurlähetystön tiedottajaksi – peittelemään epäkohtia ja poliittista väki­valtaa. Salaisissa dokumenteissa kuvataan kaameaa julmuutta, josta ei suomalaisissa lehdissä kirjoiteta riviäkään.

Valheita ja paskapuhetta suolletaan yhtä lailla Suomen liike-elämässä ja it-alalla, joiden piirissä mies työskentelee myöhem­min taloustoimittajana.

Yksi ympyrä sulkeutuu, kun tarinassa lähestytään nyky­aikaa: internet mahdollistaa urkin­nan, jollaisesta Stasissa olisi voitu vain haaveilla. Tässä teos notkahtaa osoittelevaksi. Eri maiden ja aikakausien propaganda- ja valvontakoneistojen yhteyksiä alleviivataan suotta minäkertojan pohdinnassa, eikä lukijalle jätetä oivaltamisen iloa.

Ajat eivät juuri muutu, mutta päähenkilön oma paikka löytyy viimein sieltä, missä on koko ajan ollutkin: ulkokehältä, tarkkailijana. Ensin on kuitenkin ryhdyttävä puhumaan totta. 

Olli Jalonen: Stalker-vuodet. 509 s. Otava, 2022.