Sattuman yhteiskunta

Kari Hotakaisen uudessa uljaassa maailmassa parhaat kertojat eivät joudu parakkiin.

romaani
Teksti
Outi Hytönen

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Kari Hotakainen on kirjoittanut täysin omanlaisensa dystopian. Tarina ei kerro ympäristöuhista, diktatuurista, tekoälystä eikä ydinonnettomuudesta. Tarina ei sijoitu kovin kauas tulevaisuuteen vaan vain parin vuoden päähän. Tarinassa dystooppinen tulevaisuus syntyy pakkomuutosta maalta kaupunkiin ja pinnallisesta elämästä, jossa menestys perustuu tarinankerrontataitoihin ja sattumaan.

Tarinassa eletään tilanteessa, jossa maaseutuun ei kannata enää panostaa muuten kuin Virkistysalueena. Monista paikoista katkaistaan sähkötkin.

Kaupungissa ei kuitenkaan riitä asuntoja kaikille. Ilona Kuusilehto tulee sattumalta valituksi työryhmän johtoon. Tehtävänä on kerätä kerrostalon asukkaiden elämäntarinat kaavakkeen avulla. Parhaiden tarinoiden kertojat pääsevät asumaan Hyvälle Alueelle, loput lähetetään parakkiin.

Tarina on terävimmillään alussa, uuden maailmantilanteen kuvauksessa. Mullistus on niin suuri ja ihminen pieni, että tyylissä on paikoin raamatullista pontta. Erityyppisistä henkilöhahmoista ja vauhdikkaista elämäntarinoista huolimatta kerronta ei pysy yhtä terävänä koko matkaa, välillä käydään puuduttavankin puolella.

Dystopian luomiseksi Hotakaisen ei ole tarvinnut keksiä, kärjistää vain. Romaani ironisoi sitä, miten pinnallisia, typeriä ja merkityksettömiä asioita pidetään tärkeinä hyvinvoinnin ja menestyksen tai ylipäätään elämän kannalta. Samassa keskusteluohjelmassa voidaan puhua saumattomista vapaa-ajan jalkineista, suvaitsevaisuudesta elämäntapana, vihannesten määrästä ruokavaliossa ja itsen havainnoinnista.

Ironia konkretisoituu työelämän muutoksena. ”Ihminen ei itse välttämättä tiennyt hengittävänsä väärin, mutta kun se hänelle uskottavasti kerrottiin, hän maksoi mielellään hengitysviikonlopusta 400 euroa.” Viaksi saatetaan todeta myös se, ettei hikeä erity.

Hien ympärille nousi teollisuus, jonka keskiössä toimivat personal trainerit, ihmisten henkilökohtaiset valmentajat, jotka laativat työpaikkansa mullistusten keskellä säilyttäneille toimistotyöntekijöille ohjelmia, joiden avulla nämä oppivat nostamaan jalkaa, kättä, painoja ja raskaita palloja.”

Oikea mielenlaatukin voi taata työpaikan, jos sattuu omana itsenään olemaan ”juuri se, mitä haettiin”.

Kuulostaa vakavalta, mutta hotakaismaiseen tapaan Tarinassa on tietysti hulvatonta menoa ja hassuja juonenkäänteitä. Suomen kieli kukkii runsaana ja värikkäänä. Voimme nauraa itsellemme, laittaa asioita tärkeysjärjestykseen ja olla iloisia, että ammattinsa voi nykyään luoda itse. Mutta hotakaislaiseen tyyliin kuuluu myös surullinen pohjavire. Jos kaikki Tarinassa ironisoitu poistettaisiin naurettavana ja merkityksettömänä, mitä nykyisestä elämäntavasta jää jäljelle?

 

Hotakainen käsitteli romaaneissaan Ihmisen osa (2009), Jumalan sana (2011) ja Luonnon laki (2013) kapitalismia, hyvinvointivaltiota, veroja ja yrittäjyyttä. Tarina jatkaa samoista aiheista, mutta tutut syiden ja seurausten suhteet eivät enää toimi. Uutta järjestelmää voisi kutsua sattuman yhteiskunnaksi.

Omaan tulevaisuutensa on Tarinan maailmassa vaikea vaikuttaa. Hyvät kertojantaidot auttavat. Hotakainen olisi voinut kirjoittaa kirjailijat uusiksi maailmanvaltiaiksi, mutta toisin käy: kirjamyynti romahtaa äänikirjojen suosion myötä, uusiksi kirjailijoiksi nousevat elämäntarinoitaan kirjoittavat julkkikset ja vanhat kirjailijat hylätään toivottomina brändättävinä.

 

Kari Hotakainen: Tarina. 268 s. Siltala, 2020.