Kanava: Lauri Nurmen Jussi-Halla-aho -elämäkerta osoittaa, ettei mestarilla ole vaatteita

Arvio: Historian roskatynnyreistä löytyy lukuisia mestareita, joiden älyä oma aika ylisti, kirjoittaa Veli-Pekka Leppänen Kanava-lehdessä.

elämäkerrat
Teksti
Veli-Pekka Leppänen

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Veli-Pekka Leppäsen arvio Lauri Nurmen kirjasta Jussi Halla-aho. Epävirallinen elämäkerta (Into 2020) on ilmestynyt alun perin Kanava-lehden numerossa 1/2021. Suomen Kuvalehti julkaisee Kanavassa ilmestyneitä tekstejä verkossa.

 

Jussi Halla-aho (s. 1971) nauttii melkoista kansansuosiota ja sitäkin kummallisempaa kulttimainetta. Suomessahan on tuiki harvinaista, että fanit kutsuvat jotakuta kuolevaista ”Mestariksi”.

Ulkopuolista se lähinnä huvittaa – semminkin, kun kaveri muistuttaa verovirkamiestä 60-luvulta. Vaan ehkä siinä piileekin sitä ajatonta charmia, heijastumaa puhtaan menneisyyden Suomesta.

Lauri Nurmen kirjoittaman Epävirallisen elämäkerran jälkeen täytyy yhä syvemmin perustein oudoksua Halla-ahon asemaa. Kirja selvittää miehen taustan ja keskeiset toimet niin hyvin kuin nykylähteet sallivat. Osoittautuu, että yhteiskunta-ajattelijana Halla-aho on suppeakatseinen yhden asian mies ja kirjalliselta ilmaisultaan piirikunnallisen sarjan tyylitaituri. Puhujataidot voimme havaita tv:stä harva se päivä.

Näihin seikkoihin ei asema siis pelkästään perustu, on oltava muutakin. Nurmen kirja selittää asiaa, osin.

 

Perhetaustaa kirja vatvoo liikaa. Halla-ahon Ulla-äiti on Bergrothien pappissuvusta, mikä ansaitsee toki maininnan, muttei ole likikään niin predestinoivaa kuin Nurmi esittää.

Jos Jussi Halla-aho olisi syntynyt sukuun vuonna 1871, tausta olisi silloin turvannut hänelle vissejä etuoikeutettuja polkuja. Mutta yli satavuotinen kansansivistyksemme ja sosiaalinen kiertomme osoittaa, miten ratkaisevasti kevyemmin kyseiset taustat nykyään painavat. Filosofian tohtoriksi ja puoluejohtajaksi voi tulla kuka ja mistä tahansa.

Kovimmin Jussi-poikaan iski Yrjö-isän alkoholismi ja sen tuoma epävarmuus. Koulukiusaaminen ja puuttuvat ystävyyssuhteet rasittivat nekin.

Huomionarvoisia ovat Halla-ahon erään sukulaisen sanat: ”Kun Suomeen alkoi saapua pakolaisia silloin 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa, Jussilla oli asiasta voimakkaat mielipiteet. Oikein hätkähdin. En tiedä, mistä jyrkkyys oli tullut. Kenenkään muun en ollut kuullut perheessä ja suvussa sellaisia esittävän.”

Jyrkkyys oli siis sisäsyntyistä tai jengistä peräisin. Kun Halla-aho ei jengeissä roikkunut, eikä ksenofobia suvussakaan rehottanut, alkupiste lienee hänen omissa ajatuksissaan. Joka tapauksessa 30 vuotta sitten otettu ehdoton suunta pitää, Halla-ahohan toistaa avainkäsitteenään ”haittamaahanmuuttoa”.

Niin ikään silmäänpistäviä ovat varhain kuumana kuplivat tunnetilat, sanoisiko vihan ja halveksunnan luja kombinaatio.

Kirjassa siteerataan usein Halla-ahon Scripta-blogia, puheita ja haastatteluja, joista tihkuu peittelemätöntä alkuvoimaista vihaa. Ei mitään pikkuharmistusta vaan raakaa suonkylmää vihaa. Samankaltaista arkaaisen pyhää vihaa voi tunnistaa politiikan vastalaidalta, nuoresta Otto Wille Kuusisesta, yli vuosisata aikaisemmin.

Aktiivinen viha ja viholliskuva ovat kelvoton motiivipohja politiikkaan, ja siitä varoittavia tapauksia on poliittisesti Halla-ahon läheltäkin.

 

Halla-ahon tutkijauran tussahdus oli virhe, sekä häneltä itseltään että yliopistolta.

Yliopistolla hän meritoitui pian rasistisilla asiattomuuksillaan ja ajautui siksi sivuun myös slavistiikan laitoksella. Toisaalta yliopistolta olisi ollut vain pieni uhraus tarjota tutkijankammio, jossa Halla-aho olisi pöyhinyt kirkkoslaavin muinaisia ongelmia – ja pysynyt siten ehkä erossa yhteiskunnasta ja politiikasta.

Vuosina 2007–08 Halla-aho vastaanotti 35 000 euroa verotonta apurahaa Kulttuurirahastolta. Hänen ukraina–suomi-sanakirjansa ei valmistunut bloginpidon viedessä työajan.

Blogissa ilmestyi noina vuosina 125 tekstiä, joihin hän suolsi 135 000 sanaa eli 1,2 miljoonaa merkkiä, parin paksun kirjan verran. Palauttaneekohan kellarikirjoittaja joskus stipendin, olisi kyllä syytä – poliitikolla, joka toistamiseen paheksuu rahan turhaa sinne tänne ”lapioimista”.

 

Halla-ahon julkinen politiikanpolku tunnetaan. Helsingin valtuustossa hän istui mykkänä, mutta veti 2011 jytkyvaaleissa 15 000 ääntä–ja kasvatti 2019 potin 30 600:aan. EU-vaaleissa 2014 hän keräsi koko maassa yli 80 000 ääntä. Kesästä 2017 perussuomalaisia luotsannut Halla-aho johtaa tätä nykyä oppositiota.

Ei-julkisia pyrintöjä Nurmi valottaa hyvin. Vuonna 2000 Halla-aho assosioitui sulavasti Suomen Sisuun, samoin kuin Pikku-Roballa Burning Books -kaupassa kokoontuvaan rotuteoreetikkoryhmään. Lukulistat tulvivat valkoista valtaa ja kovaa rasismia.

Vaikka Halla-aho koettaakin, hänen on toivotonta kiistää aatteellisia herätteitään. Sen verran vahvoja rätinkejä Nurmi lyö eteen. Kirjassa muuan sukulainen arvioi, että vaikka Halla-aho nykyisin esittelee linjaansa pehmennetymmin, hän ei sisimmältään ole muuttunut mitenkään. Lähitodistajan lausunto on syytä pitää mielessä.

Populistin toimintakaavaa Halla-aho toteuttaa täysin: poimi aina kokonaisuudesta yksityiskohta, paisuttele sitä, ja kysy sitten onko tämä oikein. Hän sulautuu virheettömästi maailmanlaajuiseen äärioikeistoon.

Toimittajakunnasta kuuluu usein, että kyllä se Halla-aho sittenkin sanailee vietävän älykkäästi. Ensiksi, enemmän kuin älykkyystestistä politiikassa on kyse yhteiskunnallisten tavoitteiden artikuloinnista ja läpiajosta. Toiseksi, oikeaan briljanttiin ajatteluun kuuluu aina älyllinen rehellisyys ja tasapuolinen argumentaatio – ja tätä välttämätöntä ehtoa Halla-aho ei likimainkaan täytä.

Historian roskatynnyreistä löytyy lukuisia mestareita, joiden älyä oma aika ylisti. Lauri Nurmen skarppi teos osoittaa, ettei tämän kaksoisroolin vaara ole maailmasta mihinkään hävinnyt. Samalla saamme tosia välähdyksiä siitä, millaista maailmassa on perussilmällä nähtynä.

 

Kirjoittaja Veli-Pekka Leppänen on valtiotieteiden tohtori, historiantutukija ja toimittaja.

Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 1/2021. Kanavan voit tilata täältäSuomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan mediaperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.