Parnasso: Kai Nieminen on suomentanut japanilaista klassikkoromaania parin vuosikymmenen ajan – suurtyö alkaa viimein olla valmis

Genjin tari­naa pidetään maailmankirjallisuuden ensimmäisenä romaanina. Sen suomentaminen jäi kesken 1980-luvulla.

Japani
Teksti
Tero Tähtinen

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Runoilija ja suomentaja Kai Niemisen haastattelu on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 4/2021. Suomen Kuvalehti julkaisee Parnassossa ilmestyneitä tekstejä uudelleen verkossa.

 

Baggbölen vanha kyläkoulu seisoo pienen mäen päällä sympaattisena ja kutsuvana kuin ylikasvanut mummola. Ovella vilkuttaa parrakas hahmo, jonka lempeässä olemuksessa voi aistia pilkahduksen Hanshanin ja Bashoon hengestä. Hahmo viittoilee sisälle tupaan, kävelee suoraan keittiöön ja panee teevenden kiehumaan.

Täällä Pernajan metsien keskellä ja kymmenen kilo­metrin päässä Kotkan moottoritiestä talon isäntä, sensei Kai Nieminen on neljän vuosikymmen ajan kirjoittanut runoutta ja suomentanut japanilaista kirjallisuutta. Ja juonut loputtomasti teetä.

Tuvassa on miellyttävän viileää, seinäkellon raksutus kuulostaa jylinältä kaiken hiljaisuuden keskellä, tuuli huojuttaa lempeästi ikkunan takana seisovaa pihakoivua. Oviaukkoja kirjovat itämaiset verhot, hyllyillä pursuaa runsas kokoelma keramiikka-astioita. Osa niistä on tuotu Japanista, osa on Niemisen vuonna 2017 kuolleen Elina-vaimon tekemiä.

Kun päivän ties kuinka mones pannullinen yunnanilaista mustaa teetä on haudutettu, on hyvä hetki istahtaa alas ja antaa vahva-aromisen juoman viedä ajatukset itäaasialaisen kirjallisuuden maailmaan.

 

Niemisen suomennostöiden lista on komeaa luetta­vaa. Hän on kääntänyt muun muassa B­ashoon, Ryookanin ja Ikkyuun kaltaisia klassikkorunoilijoita, Natsume Soosekin, Yasunari Kawabatan ja Junichiroo Tanizakin kaltaisia modernisteja sekä Kenzaburoo Ooen ja Banana Yoshimoton kaltaisia nykykirjailijoita.

Parhaillaan hänellä on työn alla normaalia vaativampi urakka, jonka taustalla on aikoinaan kesken jäänyt projekti. Otava nimittäin julkaisi 1980-luvun mittaan neljä nidettä Murasaki Shikibun Genjin tari­naa, jota pidetään maailmankirjallisuuden ensimmäisenä romaanina. Japanissa sillä on nykyään jonkinlaisen kansallisaarteen asema.

Ensimmäiset kolme nidettä suomensi sittemmin japanilaiseksi poliitikoksi päätynyt Martti Turunen. Nieminen ehti tuolloin suomentaa vain neljännen niteen, joka ilmestyi vuonna 1990. Turusen ja Niemisen yhteinen suomennostyö kattoi kuitenkin vain puolet alkuperäisestä teoksesta. Genji on siis kummitellut Niemiselle jo melkein kolmenkymmenen vuoden ajan.

”Kustantaja otti uudelleen yhteyttä 1990-luvun loppu­puolella ja sanoi, että Genji pitäisi tehdä loppuu­n asti. Itselläkin oli toki ollut mielessä, että tämän kirjan haluaisin suomentaa kokonaisuudessaan”, Nieminen muistelee.

 

Päätös suomennostyön tekemisestä oli siis helppo. Siihen projektin helpot osiot sitten päättyivätkin.

Genjin tarina on hovinainen Murasaki Shikibun Heian-kaudella, noin vuosien 1000–1008 aikana kirjoittama 54-lukuinen mammutti, jossa on kaikkiaan nelisensataa henkilöä. Teos on kirjoitettu arkaaisella hovikielellä, eikä nykypäivän japanilainenkaan kykene lukemaan sitä ilman tukevaa selitysapparaattia tai vuosikausien opiskelua.

Nieminen piipahtaa keittiön takana sijaitsevassa työhuoneessaan ja noutaa näytiksi yhden alkukielisen niteen. Teoksen taittoratkaisu on sekä kaunis että erikoinen. Leipäteksti kulkee paksuna palkkina koko aukeaman poikki, sen yläpuolella on pienemmällä fontilla selitykset ja alapuolella samalla lailla käännös nykyjapaniksi.

Myös Nieminen on työstänyt omaan suomennokseensa laveat selitykset, joiden lomittaminen kokonaisuuden osaksi ei ole aivan yksinkertaista. Suomalainen lukijakunta kiittää, joku kunnianhimoinen taittaja saa taas muutaman uuden harmaan hiuksen.

”Olen toisinaan miettinyt, että yksi vaihtoehto olisi panna leipäteksti yhdelle sivulle ja selitykset viereiselle. Niille aukeamille, joissa on vain vähän selityksiä, voisi panna vaikka Genjiin liittyviä japanilaisia piirustuksia. Mutta en ole vielä ihan varma tämän ratkaisun suhteen. Täytyy vielä keskustella asiasta kustantajan kanssa”, Nieminen kertoo ja siemaisee teekupistaan.

 

Genjin tarina on monipolvinen romanttinen saaga, joka kuvaa tavalliseksi kuolevaiseksi pudotetun keisarin pojan nousua yhteiskunnan kerroksissa ja sen jälkeistä pitkää ja hidasta resignaatiota. Ensimmäisessä jaksossa päähenkilö Hikaru Genji eli Sädehtivä Genji kiipeää jopa pääministeriksi saakka.

Toisessa jaksossa Genjin elämänilo alkaa haipua, hän vanhenee ja monet hänen rakastamansa ihmiset kuolevat pois. Hän haaveilee pitkään luostarielämästä mutta ei lukemattomien velvollisuuksiensa takia pyst­y toteuttamaan aiettaan.

”Voi sanoa, että hänen karmansa alkaa ottaa häntä kiinni”, Nieminen naurahtaa.

Todellakin. Nuorempana, elämänsä tunnossa ollessaan Genji on huikentelevainen naistenmies, jolla on suhde muun muassa oman äitipuolensa kanssa. Mutta myöhemmällä iällä nuoruuden seikkailut alkavat ikään kuin kostautua hänelle karmisena lastina.

”Genji haluaisi ryhtyä munkiksi mutta on lopulta kenties liian kiintynyt maailmaan ja sen iloihin, että se olisi hänen kohdallaan mahdollista. Toinen jakso kuvaileekin inhimillisiä syviä tunteita, syyllisyyttä, velvollisuudentuntoa, tyhjyyden tunnetta kaiken loiston keskellä, elämän hetkellisyyden ja katoavuuden käsittämistä.”

Teoksen kolmannessa jaksossa Genji on jo ”piiloutunut pilviin” eli kuollut. Sen jälkeen seurataan Genjin pojan tarinaa, ja luvassa on lisää poliittisia juonitteluj­a ja rakkaustarinoita. Samalla romaanin buddhalainen pohjavire alkaa vähitellen piirtyä näkyviin.

”Romaanin loppuosa näyttää, miten samsara jatkaa pyörimistään ihmisten pyristelyistä huolimatta ja jälki­polvet alkavat toistaa isiensä virheitä. Yksi naispäähenkilöistä ryhtyy nunnaksi ja onnistuu viimein löytämään luostarin keskeltä mielenrauhan. Mutta useimpien henkilöiden kohdalta tarina jää auki ja lukija joutuu itse kuvittelemaan niiden loput”, Nieminen toteaa.

 

Kun klassista kirjallisuutta siirtoistutetaan yhdestä aikakaudesta ja kulttuuripiiristä kokonaan toisenlaiseen epookkiin ja henkiseen miljööseen, suomentajan ratkottavaksi koituu lukemattomia pulmakohtia. Nykypäivän konsulttikielessä niitä on tapana kutsua ”haasteiksi”.

Genjin kohdalla ensimmäisen haasteen tarjoaa jo henkilöhahmojen nimet. Heian-kaudella henkilöiden nimien suoraa käyttämistä pidettiin julkeana, minkä vuoksi romaanissa mieshahmoihin viitataan usein vain arvonimen tai aseman mukaan. Naisiin taas viitataan monasti lähimmän miessukulaisen statuksen kautta.

Nieminen kaataa lisää teetä ja selittää Genjin erikoista nimigalleriaa:

”Vuosisatojen saatossa lukuisat teoksen lukijat ja selittäjät ovat antaneet henkilöille nimiä, jotka ovat sittemmin vakiintuneet. Nimi on saattanut tulla esimerkiksi henkilön kirjoittaman runon kautta. Useimmat länsimaiset kääntäjät ovat sitten käyttäneet näitä myöhemmin keksittyjä nimiä omissa versioissaan.”

Ratkaisu on ymmärrettävä selvyyden ja luetta­vuuden vuoksi, mutta Nieminen itse kokee sen monella tavoin ongelmalliseksi. Hän mainitsee esimerkiksi Genjin pojan Yuugirin, jonka nimi tarkoittaa ”iltausvaa”. Nimi juontuu Yuugirin kirjoittamasta runosta, jossa puhutaan iltausvasta.

”Mutta tuntuisi yksinkertaisesti hassulta käyttää hänestä tuota nimeä jo kaksikymmentä vuotta ennen kyseisen runon kirjoittamista. Itse käytän hänestä virka­nimitystä kulloisenkin tilanteen mukaan. Alkuun hän on kapteeni ja kamariherra, sitten saa ylennyksen everstiksi ja lisäksi nimityksen keisarin neuvonantajaksi ja ylenee kenraaliksi vielä ennen kuin saa ministerin viran. Selityksissä sitten kerron, että kyseessä on sama henkilö, jolloin lukijan on helpompi pysyä kärryillä.”

 

Toinen hyvä esimerkki nimien kääntämisen hankaluudesta on nainen, joka tunnetaan romaaniss­a nimellä Utsusemi, suomeksi ”Kaskaanvaippa”. Nimitys tulee kohtauksesta, jossa nainen pakenee liian innokasta rakastajaa jättämällä jälkeensä vain tyhjän viitan – kuin kaskas, joka kasvaessaan irtautuu vanhasta kuorestaan.

”Jos kutsuisin häntä suomennoksessani vain Utsusemiksi, tämä nimen runollinen merkitysulottovuus jäisi suomalaiselta lukijalta tyystin pois. Siksi käytän hänestä nimitystä Kaskaanvaippa.”

Oma lukunsa on myös Genjin isän, keisari Kiritsubon nimi. Kiritsubo tarkoittaa ”Keisaripuun paviljonkia”, ja romaanissa se on erään sivuvaimon asuinpaikka, jossa keisari käy häntä tapaamassa. Keisarin todellista nimeä ei siis mainita teoksessa kertaakaan.

”Niin, onhan se tietty vähän hankalaa, kun nämä japanilaiset nimet eivät siis oikeastaan ole mitään nimiä”, Nieminen huokaa ja siemaisee kupistaan.

Vielä yhden lisäkerroksen Genjin mysteerisyyteen tuo se, että tarkalleen ottaen edes romaanin kirjoittajan todellista nimeä ei tiedetä. Itse asiassa teoksen kirjoittajan nimi on aikalaislukijoiden antama.

Sukunimi Murasaki on Genjin suurimman rakkauden nimi ja tarkoittaa värjäämisessä käytettyä rusojuuri-nimistä kasvia. Rusojuuresta saadaan sinipunaista väriä, joka on romaanissa keskeisessä roolissa. Shibiku puolestaan ei ole oikea etunimi vaan tarkoittaa seremonia- tai kenties nykyaikaisemmin kulttuuriministeriötä, jossa teoksen kirjoittajan isä, puolis­o tai veli on aikoinaan työskennellyt.

Kaiken tämän lisäksi Genjin suomentamista hankaloittaa myös se, että japanin kielessä virkkeen subjektia ei usein selkeästi mainita. Valistunut lukija ymmärtää verbimuodoista, kuka hahmoista milloinkin tekee mitäkin.

”Japanin kieli on siinä mielessä erilainen kuin länsi­maiset kielet, että subjekti ei siinä ole niin keskeisessä roolissa. Japaniksi itse tapahtuminen ja tekeminen ovat olennaisempia kuin se, kuka mitäkin viime kädessä teki”, Nieminen kertoo.

Lisäksi teoksessa on valtava määrä tapakulttuuriin liittyviä käytäntöjä, joita länsimainen lukija ei ilman selityksiä kykene tavoittamaan.

”Esimerkiksi erilaiset suitsukkeet ovat teoksessa tärkeässä asemassa. Niiden tuoksua kuvataan usein tarkasti.”

Syynä on suitsukkeiden moninaiset käyttötavat. Esimerkiksi vaatteet hajustettiin niillä hyväntuoksuisiksi, sillä moniosaista kaapusysteemiä ei pesty joka päivä. Toisenlaisia suitsukkeita taas käytettiin kotona viihtymistarkoituksessa. Lisäksi temppeleissä käytettiin omanlaisia suitsukkeita sere­monioissa.

Myös erilaisten vaatteita kuvaavien sanojen suomentaminen on vähintäänkin haasteellista.

”En käytä suomennoksessani esimerkiksi lainkaan sanaa ’kimono’, koska se tarkoittaa yksinkertaisesti ’vaatetta’ tai ’pukua’. Sanaa ei Genjin aikana käytetty eivätkä sen ajan ihmisten vaatteet mitään nykyaikaisia kimonoita olleetkaan.”

Teoksen kirjoittamisajankohdan yläluokkaiset ihmi­set käyttivät moniosaisia ja -kerroksisia vaate­kokonaisuuksia, joiden koostumus vaihteli kulloisenkin vuodenajan ja tilaisuuden mukaan. Suomen kielen sanat eivät yksinkertaisesti riitä niiden täsmälliseen kuvaamiseen.

”Niinpä käytän esimerkiksi sellaisia sanoja kuten takki, aluskaapu, kiinalaistakki ja niin edelleen. Sitten on vielä sellaisiakin vaatteita kuin vaikka hosonaga, joka tarkoittaa kirjaimellisesti ’kapea-pitkä’. Päädyin kutsumaan sitä yksinkertaisesti päällystakiksi.”

Murasakin ajan hovietiketissä vaatteiden värit ovat myös tärkeitä.

”Ensinnäkin oli värejä, jotka oli varattu vain tietyill­e yhteiskuntaluokille ja joita muilla ei ollut lupa käyttää. Lisäksi vaatteiden värejä vaihdettiin vuodenaikojen mukaan, kesäisin käytettiin raikkaita ja kuultavia värejä ja talvisin taas tummempia.”

 

Kiinnostava osa Genjin suomennosta on kuvailevan sanaston niukkuus alkutekstissä, mikä niin ikään tuottaa suomentajalle päänvaivaa.

”Murasakin ajan japanin kirjakieli on paljon suppeampaa kuin nykyjapani. Esimerkiksi adjektiiveilla voi olla kuusi tai seitsemänkin erilaista merkitystä, joiden opetteleminen on ajoittain ollut aika työlästä. Sama koskee myös tunteita kuvaavia sanontoja. Esimerkiksi ilmaus ’vaikea seistä rinnalla’ voi kontekstista riippuen tarkoittaa hyvin erilaisia asioista: tilanne voi olla kiusallinen, koominen tai suorastaan tuskallinen. Tai sitten ihminen haluaisi mennä pois, koska ei yksinkertaisesti halua nolata jotakuta toista.”

Samoin yksi ja sama adjektiivi voi tilanteen mukaan tarkoittaa liikuttavaa, kaunista, haikeaa tai surullista.

”Kyseessä on syvä ja sydäntä kouraiseva tunne, jolla on monenlaisia puolia. Sanotaanhan suomeksikin, että voi kuinka kaunista ja voi kuinka kauheaa. Tuo voi-huudahdus yhdistää niitä kumpaakin.”

 

Nykylukijasta erikoiselta tuntuvia ratkaisuja ja käytäntöjä selittää osittain teoksen syntyhistoria.

”Murasaki tarkoitti teoksensa alun perin vain muiden hovinaisten, siis kollegojensa, luettavaksi. Aluksi sillä oli vain kenties parinkymmenen sisäpiiriläisen lukijakunta, jotka kaikki ymmärsivät pienistä vihjeistä, mitä kirjailija tarkoittaa. Sitten osa lukijoista arvatenkin ihastui teokseen ja alkoi kopioida sitä. Sitä kautta teos alkoi levitä laajempien piirien keskuuteen ja asioita piti alkaa selittää hovietikettiä tuntemattomille.”

Murasaki oli siinäkin mielessä poikkeuksellinen oman aikansa nainen, että hän osasi kiinaa ja klassisia kiinalaisia runoja, mikä myös näkyy hänen suurteoksessaan. Esimerkiksi Tang-kauden runoilijan Bai J­uyin (772–846) runoihin viitataan ja niitä siteerataan teoksessa ainakin viidessäkymmenessä kohdassa, joten hän on ilmeisesti ollut Murasakin suuri suosikki.

”Bai oli hyvin tunnettu ja suosittu runoilija Japanissa. Murasakin oli tavallaan helppo ripotella hänen runojaan romaaninsa, koska suurin osa lukijoista tunnisti ne helposti.”

Bai tunnettiin elinaikanaan erityisesti eeppisestä ja tragedian elein kehkeytyvästä runostaan ”Laulu p­äättymättömästä surusta”. Se kuvaa keisari Xuanzongin riipaisevaa surua sen jälkeen, kun hänen suosikki­jalkavaimonsa Yang Guifei on teloitettu poliittisten juonittelujen seurauksena.

”Erään teorian mukaan Genjin tarina on itse asiassa japanilaiseen kontekstiin kirjoitettu proosaversio kyseisestä runosta”, Nieminen kertoo.

 

Vaikka Genjin suomentaminen on ollut poikkeuksellisen työläs ja vaativa urakka, suomentajan usko ei ole matkan aikana horjunut. Nieminen hauduttaa uuden pannun yunnanilaista ja kertoo maratonistaan romaanin kanssa.

”Suomennostyö itsessään ei ole koskaan tuntunut mahdottomalta. Ainoastaan olen välillä miettinyt, pääsenkö koskaan loppuun saakka”, Nieminen naurahtaa.

Hän kokee, että aiemmat suomennostyönsä ovat synnyttäneet ammatillisen taitoreservin, jota ilman Genjin suomantamisen kaltainen työ ei olisi aiemmin ollut mahdollista.

”En olisi kyennyt tekemään tällaista suurtyötä vielä vähän aikaa sitten. Kaikki aiemmat suomennostyöt ovat ehdottomasti auttaneet Genjin suomentamista.”

Loputtomalta vaikuttanut urakka alkaa kääntyä jo loppusuoralle, mutta sekään ei saa Niemistä haaveilemaan joutilaaksi heittäytymisestä. Mielessä on jo uusia kirjoja, joiden suomentaminen kutkuttaisi.

”Onhan noita kiinnostavia teoksia useampiakin, esimerkiksi Sei Shonagonin Päänaluskirja. Myös I­ssan ja Saigyoon runoja haluaisin suomentaa.”

 

Kirjoittaja Tero Tähtinen on Parnasson Itä-Aasian-kirjeenvaihtaja.

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 4/2021. Suomen Kuvalehti ja Parnasso kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja. Parnasson voit tilata täältä.