Hämmentäviä yhtäläisyyksiä suosikkikirjailijoiden sanavalinnoissa – Katja Kettu: En muista lukeneeni kirjaa
”Olisi ihan reilua, että sitaatit tai tyylilainat mainittaisiin”, sanoo runoilija Helena Sinervo.
”Tahdon Tsuhnalaisen ymmärtävän, ettei tämä noin vain huoletonna, mielin makein mehileilit täynnään voi tulla ja tanssittaa lempilastani tikahduksiin”, kirjoittaa Katja Kettu vuonna 2015 ilmestyneessä romaanissaan Yöperhonen (WSOY).
Helena Sinervon runokokoelmassa Avaruusruusuja (WSOY 2013) on kohta: ”ja sie mielin makein mehileilit täys voit illan tullen takaisin pesälles lentää”.
Toisaalla Kettu kirjoittaa: ”Vieressäni kyyhöttävä alaston nainen on myös niitä, jotka kadehtivat muissa naaraissa sitä tiettyä solisluun kulumaa, sen ylepää, äitiyden taakasta kertovaa epäsymmetriaa.”
Sinervolla taas on kohta: ”Solisluusi kuluma, sen epäsymmetria. Syntynyt lapsen kantamisesta – –”
Suomen Kuvalehden lukija kiinnitti huomiota erikoisiin samankaltaisuuksiin vajaan kahden vuoden välein ilmestyneiden teosten välillä. Yhtäläisyyksiä tuntui löytyvän solkenaan.
Kettu: ”pontikassa maistuu hevosennahka, tammenterhot, kuivattu karpalo. Meillä on puolitäydet lasit, kynttilät ikkunalla puoliksi palamatta.”
Sinervo: ”Viinissä maistuu hevostalli ja tammenterhot, ripaus aprikoosihilloa ja luumusosetta, kuivattu mango.”
Kettu: ”Alta paljastuneet siirat pakenevat sinne tänne kauhuissaan.”
Sinervo: ”kuin rappukiven alta paljastuvat siirat, pakenevat sinne tänne?”
Kumpikin kirjoittaja näkyy käyttävän samankaltaisia sanoja, joita ei yleiskielessä tapaa: hiljaisuusväki, syväloukkaantua, tuhkamieli, kevätimmyt, sydänrihma.
Esimerkiksi kevätimmyt-taivutusmuoto ei tuota Googlella yhtään osumaa. Mehileili-sanan monikkomuodosta hakukoneen yksi osuma vie Sinervon tuotantoa esittelevälle sivulle, toinen Ketun romaaniin.
Kohtien samankaltaisuus herättää kysymyksiä, onhan Kettu saanut kehuja juuri omaperäisestä kielestään. Yöperhosen alussa ei mainita Sinervo-lainoista tai viitteistä.
Toimitukseen yhteyttä ottanut lukija kertoo kiinnittäneensä myös huomiota WSOY:n verkkosivujen kirjailijaesittelyyn, jossa lukee:
”Ketun tekstissä vuorottelevat kaunis ja ruma, ylevä ja alhainen. Hänen omintakeisessa tavassaan käyttää kieltä on pohjoisen groteskia perinnettä mutta myös ripaus maagista realismia. ’On kuitenkin parempi tehdä jotakin omaa kuin kopioida muita’, Kettu sanoo.”
Katja Kettu, onko tämä jokin sinun ja Helena Sinervon keskinäinen läppä?
”Ei. En edes muista, että olisin lukenut tätä kyseistä Helenan kirjaa. Toki kunnioitan häntä kirjailijana.”
Mistä tässä on kyse?
”Varastamisesta tai plagiaatista ei ole kyse. Luen paljon rikasta kieltä ja kun luen, aina jotain syöpyy. Luin Yöperhosta kirjoittaessani hirvittävästi tekstiä, muun muassa Sakari Pälsiä. Noissa sanoissa on samanlaista sadunomaisuutta kuin Pälsillä.”
”Keksin sanoja itse. Kieli kerrostuu koko ajan. Kirjailijat käyttävät, luovat ja muokkaavat kieltä. Kieli on orgaaninen työväline. Eihän sanoja kukaan omista.”
Sinervo kertoo kuulleensa runokokoelmansa ja Katja Ketun romaanin välisistä yhteyksistä mutta ei ole vielä lukenut Yöperhosta kokonaan.
”Se, että toisen kieli inspiroi toista, on minulle ihan tuttu ilmiö. Jos sitä on paljon, on kohteliasta laittaa viitteet tai kiitos.”
Hän arvioi, että lainojen tai vaikutteiden ilmituleminen on kirjoittajan kannalta noloa. Hän kuitenkin muistuttaa, että hänen kirjansa maailmat ja Katja Ketun kirjan maailmat sekä se, mitä he kirjoillaan sanovat, ovat erilaiset.
”Kirjailijan työ on varastamista, kukaan ei omista ensimmäistäkään ajatusta. Laahuksiin tarttuu sitä ja tätä”, Sinervo sanoo. ”Kieli runoudessa on kuitenkin aina enemmän kuin sen sisältämä tiedollinen viesti. Runo ei palaudu parafraasiin.”
Sinervo ei ole vielä muodostanut kantaansa asiaan.
”Suhtaudun tähän siinä mielessä vakavuudella, että äänikirjana Katja Ketun kirja menee vielä varmasti vuosikausia. Käsitän asian niin, että olisi ihan reilua, että sitaatit tai tyylilainat mainittaisiin.”
Kirjallisuudessa niin kuin muissakin taiteenlajeissa lainaaminen on yleistä. Viitteitä toisiin teksteihin kutsutaan intertekstuaalisuudeksi, tekstienvälisyydeksi, ja se on osa kirjallisuuden vakiintunutta käytäntöä.
Esimerkiksi Väinö Linna käytti paljon Raamattu-viittauksia, joilla hän asetti Raamattua ja uskontoa ironiseen valoon. Vastaavasti Linnan romaaneista on tullut suomalaisen kirjallisuuden toistuva viittauskohde.
Ketun ja Sinervon tapaus poikkeaa tästä kuitenkin siinä, että lukijan ei ehkä voi olettaa tuntevan Sinervon teosta toisin kuin Raamatun – tai Tuntemattoman sotilaan.