Toivon ja pelkojen jatkumo

Rinnakkaiset äidit on Pedro Almodóvarin parhaita töitä.

elokuva
Teksti
Kalle Kinnunen

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Tarina on Pedro Almodóvar -asteikollakin levotonta melodraamaa. Vauvat vaihtuvat sairaalassa. On syöpäsairautta, kuolemaa, vanhempiensa hylkäämiä lapsia ja joukkohauta, josta tulee pakkomielle.

Saippuasarjamaisista käänteistä huolimatta teemat ovat järeitä: äitiys, historia, ajan virta, jolle ei voi mitään.

Rinnakkaiset äidit on tekijänsä elokuvaksi vakava: siinä ei ole ironista pilkettä silmäkulmassa. Almodóvar kuljettaa tunteita sokkelon läpi niin määrätietoisesti, ettei absurdiuteen ehdi kiinnittää huomiota. Kaikupohja löytyy katsojan alitajunnasta.

Penélope Cruz esittää valokuvaaja Janisia, joka tutustuu sairaalan synnytysosastolla teini-ikäiseen Anaan (Milena Smit). Kummastakin on tullut äiti ja samalla yksinhuoltaja.

Naiset kantavat myös sukupolvien taakkaa. Suvun kotikylän väitetty sisällissodan aikainen joukkohauta ei jätä Janisia rauhaan.

Hirveän rikoksen uhriksi joutuneen Anan äiti on narsistinen näyttelijä, joka kohtelee tytärtään törkeän välinpitämättömästi.

 

Almodóvarin elokuvissa ihmisiä, heidän tarpeitaan ja sitoumuksiaan ei voi kategorisoida.

Janisista tulee Analle melkein kuin äiti. Keskiluokkaisia heteroperhemalleja ei ainakaan kannata odottaa.

Parhaan naisnäyttelijän Oscar-ehdokkuuden roolistaan saanut Penélope Cruz on tehnyt Almodóvarille toistuvasti paljon monisyisempää ja mieleenpainuvampaa työtä kuin kenenkään muun ohjaajan elokuvissa. Kun sitä pysähtyy miettimään, huomaa, kuinka harvinaisia ovat tällaiset psykologisesti uskottavat ja samastuttavat melodraamaroolit. Onnistuminen edellyttää tietysti poikkeuksellista luottamussuhdetta elokuvantekijän ja näyttelijän välillä.

Cruz saa olla läsnä koko vartalollaan. Kohtausten lavasteet on värikoodattu, ja usein tuntuu siltä, että tilat on suunniteltu Janisin hahmon ympärille. Ruoanlaitto on ilmaisevaa toimintaa siinä missä Janisin työ valokuvaajana.

 

Maailma ja tapa, jolla se esitetään, ovat tuttuja.

Madridin aurinko on Rinnakkaisissa äideissä läpitunkevan kirkas, musiikki vuoroin kaunista ja jyrkkää. Elegantti kädenjälki on yhteistyön tulosta. Almodóvarin elokuvien ydinryhmä on säilynyt pitkälti samana yli neljännesvuosisadan ajan.

Kuvaaja José Luis Alcaine tuli mukaan Naisia hermoromahduksen partaalla -elokuvaan (1988) ja säveltäjä Alberto Iglesias Salaisuuteni kukka -elokuvaan (1995).

Paljon on myös muuttunut.

Almodóvarin erotiikka on yhä veistoksellisempaa. Tällä kertaa intohimot puhkeavat ikään kuin vääjäämättömästi: ne voidaan ainoastaan todeta. Rakastaminen on vaikeaa, mutta symbioosit välttämättömiä.

Vakavuus liittyy myös politiikkaan. Yhteiskunnallisuus on Rinnakkaisissa äideissä esillä selkeydellä, joka on Almodóvarille harvinaista.

Polarisoituvassa maailmassa tuntuu loogiselta, että loppu tarrautuu Espanjan lähihistorian taakkoihin, konkreettisiin kätkettyihin ruumiisiin.

 

Vaikka omaelämäkerrallisuus ei ole niin ilmeistä kuin ohjaajan edellisessä elokuvassa Kärsimys ja kunnia (2019), omakohtaisuus on juonen aikakerrostuman ytimessä.

Pedro Almodóvar aloitti uransa underground-taiteilijana 1970-luvun alussa, Francon diktatuurin aikana. Tilejä tehdään edelleen.

Kuolleet paljastuvat, mutta kamera on kohdistettu eläviin. Yksilöiden tragediat ja intohimot asettuvat merkillisellä tavalla samaan jatkumoon kansakunnan synkän menneisyyden kanssa.

Almodóvar on tehnyt julmiakin elokuvia, mutta nyt päätös on toiveikas. Ihmiset epävarmoine sydämineen sulautuvat yhteen tai yhteiseen.

Pedro Almodóvar: Rinnakkaiset äidit. Elokuvateattereissa. ★★★★★