Putoavat

Kuinka monta menetettyä lähiopetusvuotta vastaa yksi väistetty tartunta, kysyy Tuomas Kyrö.

Profiilikuva
Kolumni
Teksti
Tuomas Kyrö
Tuomas Kyrö on kirjailija.

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Pelasin lapsena ja teini-iässä jalkapalloa, jääkiekkoa, jääpalloa, tennistä, koripalloa. Harrastin yleisurheilua ja kamppailulajeja. Välillä urheilin seurassa, usein kaveriporukassa tai yksin.

Aktiivinen urheilemiseni päättyi tammikuisena perjantaina 1989 herttoniemeläisen taekwondosalin ulkopuolella. Olin kahdeksannella luokalla. Helmeilevä omenaviini rasahti auki. Elämä täyttyi muista tavoitteista kuin sinisestä vyöstä ja alle 44-kiloisten Suomen mestaruudesta, lukioon pääsystä ja valaistumisen tavoittelusta.

Oletin että taikajuoma oli oiva kulkuväline lapsuudesta suoraan aikuiseksi. Kasvuun kuuluu myös ankara auktoriteettien kyseenalaistaminen, heidän silmistään katoaminen.

 

Jälkikäteen katsottuna kaikenlainen hölmöily oli urheillessa minimissään. Ei ollut voimia näpistellä, varastaa polkupyöriä, kivittää postilaatikoita tai tapella nakkikioskilla, kun voimat olivat jääneet kentälle, salille tai tatamille. Kun urheilu poistui elämästä, tilalle tuli törttöilyä ja murheilua.

Kaksi vuosikymmentä omenaviinin korkkaamisen jälkeen otin taas pallon käteen ja vedin lenkkarit jalkaan. Vaikutukset ovat kiistattomat. Mieli virkeämpi, istumatyön rutistama selkäranka suorempi, uni parempaa.

Minulle kävi hyvin, löysin ammatin, josta nautin. Kirjoittaminen sisältää samaa leikkiä ja luovia ongelmaratkaisuja kuin mikä tahansa pallopeli. Mutta se, että kerran päästin irti yhteiskunnasta, olisi voinut johtaa jäteviemäriin.

Nyt keski-ikäisenä, perusterveenä, hyvätuloisena ukkona urheilemistani ei rajoiteta, ei edes keskellä pandemiaa. Voin pelata omilla rahoillani tennistä ja padelia kaltaisteni seassa. Voin matkustaa pohjoiseen hiihtämään ja vaeltamaan, voin mennä mökille tekemään metsähommia. Samalla lasten ja nuorten ilmaiset ja kunnalliset harrastusmahdollisuudet on minimoitu.

Pääkaupunkiseudun toisen asteen opiskelijat uppoavat etäopetuksen seurauksena yhä syvemmälle patjoihin ja hipaisupuhelimiin. Onneksi kaveripiiri on edes siellä.

 

Minä vaihdoin liikunnan laiskuuteen tyhmyyttäni. Nyt yhteiskunta tekee saman lapsille ja nuorille, koska keskuudessamme liikkuu virus. Rajoitukset ovat perusteluja niin kauan kuin huomio kiinnitetään tartunta- ja altistumislukuihin. Niissä Suomi on menestynyt loistavasti.

Kansalaiset luottavat esivaltaan ja tottelevat kehotuksia ja käskyjä. Tämä perustuu yhteiseen luottamukseen: yhteiskunta antaa yksilölle sen verran, että yksilö hyväksyy itseensä kohdistamat velvoitteet. Oli kyse verotuksesta tai etäopetuksesta.

Luottamus hiipuu kunnes murenee, mikäli 18-vuotias ei saa mennä aamulla kouluun, mutta hän saa mennä kello yhdeksän jälkeen kapakkaan. Hän ei saa mennä tanssiharjoituksiin eikä lentopalloharjoituksiin, mutta hän saa pelata edelleen kapakassa biljardia.

 

Tämä pandemia meni näin. Seuraavaan varautuessa miettisin asioiden suhteita. Kuinka monta menetettyä lähiopetusvuotta vastaa yksi väistetty tartunta. Onko pientä virusta pakko ampua valtavalla tykillä? Voidaanko keinoälyn ja seurantatietojen, tilastotieteen ja maalaisjärjen avulla kehittää porrastuksia ja nopeampia reagointeja vaihtuviin tilanteisiin.

Lukemattomat lapset eivät enää palaa kentille, radoille tai pulpetteihin. En pidä ajatuksesta, että oma sukupolveni petti lapsensa.