Ja sen pituinen se

Nainen lähestyi miestä, koska tunnisti tämän kameran salaman. Se oli filmikameran salama, samanlainen kuin naisella itsellään.

Nainen oli 22-vuotias ei-julkkis Golden Globe -juhlien jatkoilla, mies tunnettu näyttelijä-koomikko Aziz Ansari.

He flirttailivat vähän. Ottivat kuvia toisistaan. Nainen antoi puhelinnumeron. Sovittiin treffit.

Sitten – käänne, minkä takia tarina levisi: treffit eivät sujuneet suunnitellusti.

Yli kymmenen vuotta vanhempi näyttelijä oli painostanut naisen harrastamaan seksiä. Oli harrastettukin, mutta se oli muuttunut epämiellyttäväksi.

Naisesta tuntui, että Ansari oli kuin kiimainen, karkea 18-vuotias. Näyttelijä ei ollut lopettanut lähentely-yrityksiä naisen vetäytymisestä huolimatta

Ilta päättyi itkuiseen Uber-kyytiin. Nainen viesti kavereilleen siitä, miten huonosti Ansari oli käyttäytynyt. Tämä ei ollut lainkaan sellainen kuin oli tv-ohjelmassaan antanut ymmärtää olevansa.

 

Nuorten naisten nettisivusto Babe julkaisi tammikuussa Grace-nimimerkillä esiintyneen naisen tarinan deitti-illasta.

Intiimiä käytöstä kuvattiin yksityiskohtaisesti.

Gracen mukaan kyse ei ollut pelkästä huonosta kokemuksesta vaan päällekarkauksesta.

Tarina levisi suurimpiin medioihin, The New York Timesiin ja The Guardianiin. Se tulkittiin jatkoksi #metoo-kampanjalle, täydelliseksi esimerkiksi siitä, miten naiset ovat alakynnessä silloinkin, kun kyse on yhteistuumaisista treffeistä, ei härskistä kourinnasta.

Gracen tarinan seurauksena iskulause ”ei tarkoittaa ei” taipui muotoon ”kyllä tarkoittaa kyllä”. Seksiin tarvitaan kummankin osapuolen ilmeinen suostumus.

Tällaisia tarinoita kannattaa nykyään kertoa. Niillä on valtava voima. Yhden ihmisen yksipuolisilla kokemuksilla henkilökohtaisesta aiheesta.

 

Presidenttiehdokkaiden tammikuisissa tenteissä tv-studion kommentaattorit toistelivat jatkuvasti yhtä asiaa.

Ohjeet puheeseen Nils Torvaldsille: muista draaman kaari. Sauli Niinistölle: mainitse lapsuuden- tai nuoruudenkokemus. Tuula Haataiselle: asiaan tarinoiden ja kokemusten kautta. Pekka Haavistolle: kerro todella hyvä tarina.

Ja poliitikothan kertovat – myös monet muut kuin presidenttiehdokkaat.

Tuula Haatainen on muistellut usein, miten oppi kantamaan vastuuta 5-vuotiaana, kun äiti sairastui tuberkuloosiin.

Antti Rinne tarinoi demareiden puheenjohtajakisassa poimineensa Hurstin leipäjonosta ruokaa vaille jääneen asunnottoman ja vieneensä tämän kiinalaiseen ravintolaan.

Vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto on puhunut punaiseen tiiliseinään nojaavasta koulukiusatusta lapsi-Toukosta niin usein, että aikuis-Touko on alkanut säälittää enemmän.

Nyyhkytarinoilla viestitään omaa yhteiskunnallista näkemystä tavalla, jonka on tarkoitus koskettaa. Jyrki Kataisen ja Alexander Stubbin viljelemästä tsemppipuheesta on siirrytty henkilökohtaisemmalle tasolle.

Ei siis ihme, että Stubbista ilmestyi viime syksynä elämäkerta, jossa hän kertoo pääministeriaikojensa unettomista öistä.

Liike-elämässä sisäiset sankarit ovat loistaneet jo pidempään. Yrittäjä-juontaja Jari Sarasvuo on tehnyt julkisia katumusharjoituksia jo vuosia. Fitness-valmentaja Jutta Gustafsberg on noussut ternimaitovaikeuksista lempeäksi 3,4 miljoonan euron hyvinvointiyrittäjäksi.

 

Yritysvalmentaja Katja Alajan titteli on tarinankertoja. Hän työskentelee firmassa, joka auttaa muita yrityksiä tekemään video- ja sometarinoita tavoitteistaan.

”Ihmiset hakevat merkityksiä. Siksi tunteet ovat suuressa osassa. Täytyy kysyä, miten ihmiset voivat samastua yritykseen.”

Nyt Alaja pitää yksityisen pikakoulutuksen.

Hän näyttää kaaviota. Sen nimi on tarinapyörä. Pallon sisällä lukee aihe, tunteet, haaste, toiminta, toimijat, aika ja paikka, ratkaisu. Ulkopuolella vaikutus, vuorovaikutus, käyttötilanne, toiminnan tavoitteet ja keitä me olemme.

”Nämä kaikki ovat olennaisia elementtejä.”

Yksi Alajan lempitarinoista kertoo Teemu Selänteestä. Selänne on sanonut analysoineensa uransa aikana joka ikisen maalitilanteen, jossa on ollut mukana.

”Sitten hän käyttää tämän viisauden hyödykseen pelatessaan. Hän tietää pureskellun kokemuksen pohjalta, miten maali syntyy. Siten hän kehittyi maailman parhaaksi”, Alaja sanoo.

”Hyvin yksinkertainen tarina, jonka pystyy kertomaan nopeasti. Niin kuin pitääkin.”

Seuraavaksi käydään läpi tarinatyyppejä. Firma voi kertoa esimerkiksi ammattilaistarinan – miten työntekijä on kehittynyt työssään. Tai vaikka kokemustarinan – millaisia tuntemuksia asiakkailla on herännyt yrityksestä. Tai sitten sankaritarinan

”Sehän on hirveän klassinen. Haaste kaikissa on, että miten maalaat tilanteen ihmisten eteen. Pitää kertoa, että hikoilutti, olit ypöyksin, samalla tavalla kuin kuvailisit elokuvan toimintaa.”

”Voihan tarina olla kauhean myönteinenkin. Motivoiva. Mutta silloin voi perustellusti kysyä, että kuinka paljon se koskettaa. Onko se aito?”

Näennäisen aidoilla tarinoilla myydään yritysten lisäksi ihan perustuotteita.

Lambin vessapaperiarkkeihin on printattu suomalaisten kirjoittamia rakkausrunoja. Valion hedelmämehu ei ole mitään ihan tavallista tiivistettä, vaan tulee ”Pitäjänmäen mehutehtaalta”.

Pienpanimot nimittävät juomiaan käsityöläisoluiksi, vaikka suurin osa valmistusprosessista ei ole käsityötä. Termi viittaa enemmän asenteeseen ja haluun erottautua massatuotteista. Silti uudessa alkoholilaissakin puhutaan käsityöläisoluesta.

Ravintolat ovat ymmärtäneet markkinan erityisen hyvin. Esimerkiksi lohjalaisessa ravintola Mikko Utterissa on tarjoiltu havusuolana ”Utterin perheen joulukuusta”.

Helsingissä Juuri-ravintolasta ja Savoysta on saanut tilata ”villiporoa”. Eksoottinen laji on oikeasti Maltiolan jalosteen tuotemerkki.

Ravintola Chapterissa menu on jaettu lukuihin. Alkuruoan nimi on ”Tervetuloa kotiin”, seuraavan ”Välitön lohtu”. Ennen epilogia tarjoillaan vielä ”Juurien jäljillä” ja ”Lapsuuden peili”. Tarjoilija kertoo seljankukkajuomakuppien olevan isoäitinsä perintökalleuksia. Ruokalautaset on tehty ”käsinkaivetusta savesta”.

Jotta oppisi, miten mainospuhe rakennetaan, kannattaa katsoa oikeasti hyvien tarinankertojien videoita, Katja Alaja suosittelee. Heidän, jotka ovat puhuneet TED Talkeissa.

Elizabeth Holmes ei ehtinyt hyvästellä isoisäänsä. Keksinnöllään hän halusi varmistaa, ettei muille käy samoin. Siitä tuli sensaatio.

Elizabeth Holmes osaa painottaa lauseensa huomiota herättävästi.

”Minä uskon, että yksilö. On vastaus. Terveydenhuollon haasteisiin.”

Holmes puhui teknologiakonferenssi TEDin lääketieteeseen keskittyneessä sivutapahtumassa San Franciscossa vuonna 2014.

Hän puhui isoisästään. Tämä oli sairastanut ihosyöpää, sitten aivosyöpää. Holmes ei koskaan ehtinyt hyvästellä. Keksinnöllään hän halusi varmistaa, ettei muille käy samoin.

Lähes jokainen startup-yritys hehkuttaa parantavansa maailmaa. Esimerkiksi Wolt paitsi toimittaa ruokaa myös ”tekee kaupungistasi paremman” – mutta Holmesin tuote pelasti henkiä.

Forbes teki kansijutun, Time nosti nuoren naisen sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen vuosilistalle.

Holmesin Theranos-yritys väitti pystyvänsä seulomaan satoja sairauksia pisarasta verta. Pikkupisto sormenpäähän, siinä kaikki. Verta ei tarvinnut vuodattaa koeputkikaupalla, mikä oli henkilökohtainen voitto neulakammoiselle Holmesille.

Elizabeth Holmes ja monet muut teknologialähettiläät varmasti tiesivät, mitä tutkimuksissa sanotaan: Kun ihmiselle tarjotaan palveluita tarinan avulla, he tarttuvat niihin todennäköisemmin. Vielä todennäköisemmin, jos tarina on kerrottu ensimmäisessä persoonassa.

Leedsin yliopiston tutkijat selvittivät asiaa vuonna 2008, nimenomaan terveyspalveluiden osalta.

Tarinat eivät välttämättä ohjaa parempaan päätökseen. Se johtuu niin sanotusta narratiivisesta vinoumasta. Vaikka asioiden yhteys olisi sattumanvarainen, ihmismieli yhdistää ne loogiseksi jatkumoksi.

”Jos kaksi viikkoa jatkunut flunssa lähtee pakuriteekupin jälkeen, ihminen ajattelee helposti, että se johtui pakuriteestä eikä siitä, että flunssa oli kestänyt jo kaksi viikkoa”, psykologian tohtori Tapani Riekki yksinkertaistaa.

Riekki on tutkinut arkiajattelua Helsingin yliopistossa.

Millaiset tarinat tarkalleen toimivat ja miksi, on kognitiivisille psykologeille epäselvää. Ihmismieli on täynnä erilaisia vinoumia. Yksi on se, että kiinnitämme huomiota jo valmiiksi tuttuihin asioihin.

”Toimimme päinvastoin kuin Sherlock Holmes”, Riekki sanoo.

”Sherlock toimii sulkemalla kaikki vaihtoehdot pois, minkä jälkeen totuus jää jäljelle. Meidän päämme toimii niin, että etsimme kaiken, mikä tukee meidän näkökulmaamme ja menemme sillä.”

Paljastusjutun kirjoittanut The Wall Street Journalin toimittaja ei ollut ensimmäinen, joka epäili Elizabeth Holmesin puheita. Monet tutkijat pitivät mahdottomana, että keksintö toimisi – he eivät vain saaneet riittävästi huomiota.

Myös Yhdysvaltain terveysviranomainen päätyi samaan. Holmes kaatui jalat suorana syytemereen ja sai kahden vuoden liiketoimintakiellon.

Siitä vasta hyvä tarina syntyikin.

Mies katsoo kelloaan, tähtiä, näkee Otavan koko komeudessaan – tai sitten ei. Mahdoton sanoa, sillä hän oli kuollut puoli vuotta aiemmin Syyriassa.

Pulitzer-palkittu toimittaja Tracy Kidder kirjoittaa, että vaarallisia eivät ole ne, jotka vaativat medialta objektiivisuutta. Sitä ei ole olemassa.

Vaarallisia ovat ne, joiden mielestä kaikki on subjektiivista. Subjektiivisuus vapauttaa vastuusta. Siitä on lyhyt matka ajatukseen, että kaikki tarinat olisivat samanarvoisia.

Asiantuntijoiden rinnalle – toisinaan tilalle – ovat nousseet kokemusasiantuntijat. Naistenlehtien lisäksi myös sanomalehdissä käsitellään isoja asioita yhden ihmisen tuntemusten kautta.

Pitkäaikaistyötön Ossi Nyman kirjoitti romaanin ideologisesti työttömästä miehestä, minkä jälkeen Helsingin Sanomat kysyi häneltä toimivaa vaihtoehtoa nykyjärjestelmälle.

Jos aineksia tarinaan ei ole, ne voi keksiä.

Lännen media kertoi vuosi sitten Isisiin liittyneestä turkkilaisopiskelijasta. Juttu alkaa seesteisellä kohtauksella, jossa mies vaappuu vitivalkoisessa lumessa. Hän katselee kelloaan, tähtiä, näkee Otavan koko komeudessaan. Häärii kameran ympärillä, yrittää säätää valotusaikaa pidemmäksi saadakseen kuvan.

Toimittaja ei mitenkään voinut tietää tällaisia asioita. Turkkilaismiestä ei ollut edes haastateltu. Hän oli kuollut Syyriassa puoli vuotta aiemmin.

Lännen median päätoimittaja kommentoi Journalisti-lehdelle, että tarinallisessa journalismissa miljöön kuvailun pohjaksi riittävät faktat siitä, millaista paikoissa yleensä on.

Olennaista on, että lukija pystyy erottamaan, mikä on faktaa ja mikä dramatisointia.

Mutta eihän se ole mahdollista.

Maria Mäkelä puhuu paljon Jeesuksesta.

”Tulen oikeasti kohta uskoon! Alan seurata Jeesuksen oppeja! Se oli niin hyvä tarinankertoja nykyisiin verrattuna.”

Mäkelä on kirjallisuudentutkija, joka selvittää viiden muun tutkijan kanssa kertomusten vaaroja Tampereen yliopiston tutkimusprojektissa.

Hän kieltäytyi lähtemästä kouluttajaksi yritysvalmentaja Katja Alajan järjestämään tarinaseminaariin Helsingin yliopiston täydennyskoulutuskeskukseen. Pseudotieteellistä huttua, Mäkelä sanoo.

Hänen tutkimusryhmänsä ylläpitää Facebook-sivua, jonne voi ”ilmiantaa” epämääräisiä lehtijuttuja tai laajalle levinneitä sosiaalisen median päivityksiä. Tutkijat perkaavat ne – ja varoittelevat.

Ettei kävisi niin kuin Enkeli-Elisan kanssa. Tiedotusvälineet siteerasivat kritiikittä tarinaa koulukiusatusta, itsemurhan tehneestä 15-vuotiaasta Elisasta, kunnes Helsingin Sanomien Kuukausiliite selvitti heinäkuussa 2012, että se oli keksitty.

Tutkimusmateriaalista ei ole pulaa. Esimerkiksi viime vuoden toukokuussa bloggarinimimerkki Mommy be Good kirjoitti Facebookiin tarinan.

Se kertoi pienestä tytöstä, jolla oli niin nälkä, että mahaan sattui. Seuraavana päivänä piti mennä Lintsille, mutta sossurahat valuivat äidin kurkusta alas. Mitä tyttö nyt kirjoittaisi kesälomasta kouluaineeseen? Tekstin lopussa oli vetoomus. ”Tiedätkö sä jonkun perheen, jolla on talous tiukalla? Muksut himoitsee Linnanmäelle? Haluutko olla arjen enkeli? Lahjoita ranneke.”

Kirjoitus jaettiin yli 2 000 kertaa. Siitä tykättiin yli 10 000 kertaa. Kommenteissa moni kertoi lahjoittavansa.

Tutkimusprojektissa tarinaa kutsutaan viraaliksi eksemplumksi. Yksittäisestä kokemuksesta tulee esimerkillinen ja edustuksellinen, jonka jälkeen se muuttuu normatiiviseksi: sen takia täytyy ryhtyä toimeen.

Kahden kätilön tarina oli sellainen. Pääministeri Juha Sipilä perääntyi sunnuntai- ja iltalisäleikkauksista syyskuussa 2015, kun kuuli A-studiosta, miten leikkaukset vaikuttaisivat kätilöiden palkkaan.

”Sosiaalisen median logiikka tekee tarinoista yksinkertaisia”, Mäkelä sanoo.

”On sosiaalinen riski jakaa monitulkintaista elämäntarinaa, jossa ei ole moraalista opetusta. Siksi jeesustelevat viktoriaaniset hyväntekijätarinat ovat yleistyneet.”

”Varoittavia urbaanitarinoita on kiertänyt varmaan aina, mutta nyt ne saavat enemmän näkyvyyttä”, toinen tutkimusryhmän jäsen Tytti Rantanen sanoo. ”Kertomuksellinen auktoriteetti on levähtänyt vähän joka suuntaan.”

Tai ehkä jeesustelu on väärä termi.

”Jeesuksen tarinat ovat todella ambivalentteja verrattuna näihin mitä nykyään kerrotaan. Niissä on paljon tulkinnallista ilmaa.”

”Tarinan kuulijat kysyvät usein Jeesukselta tarkentavia kysymyksiä, eikä se Jeesus mitään tarkenna.”

Nyt on tärkeintä saavuttaa reaktio.

”Nimenomaan oikeamielinen reaktio. Ihan uskonnollisessa mielessä oikeamielinen. Tällä luodaan niitä kuplia.”

Tarinoilla kuitenkin tarkoitetaan usein hyvää. Kertovat kai reaktiot jostain?

”Ymmärrän logiikan, että lapset saavat lahjoja, totta kai”, kolmas jäsen Matias Nurminen sanoo.

”Mutta on siinä jotain perverssiä, että kaupataan tunnetta siitä, että saa olla hyväntekijä.”

Mäkelä jatkaa: ”On todella vaikeaa selittää ihmisille, että tällaiset itkettävät hyväntekijäjutut syövät pohjaa siltä, että meidän pitää auttaa myös niitä juoppoja ja narkkareita.”

”Jos antaa tietyn mekanismin levitä, se levittää tietynlaista politiikkaa.”

 

Kritisointi on helppoa silloin, kun se ei kohdistu omaan sosiaaliseen piiriin.

On hyväksyttävää osoittaa, jos lehteen painetulla tarinalla pyritään myymään jotain tai jos tarina on selvästi valheellista politikointia, kuten vaikka brexitin yhteydessä. Brittien ero EU:sta ei tarkoittanutkaan, että jäsenmaksuista säästyvä raha sijoitettaisiin terveydenhuoltoon.

Baben julkaiseman Gracen ja Aziz Ansarin treffistoorin kanssa on hankalampaa. Se on selvä viraali eksemplum, mutta eikö se kerrokin miesten vallasta ja vääristyneestä sänkykulttuurista?

Tarinaan kohdistuva kritiikki voidaan helposti kääntää muidenkin ahdistelun uhrien kyseenalaistamiseksi ja vähättelyksi.

Mäkelä ei ole lukenut tarinaa, joten hän pyytää jakamaan sen projektinsa Facebook-sivuille.

Sinne hän kommentoi: ”Raportti on ihmeellinen sekamelska huonon novellin ja vakuuttelevan paljastusjutun aineksia.”

Hän jatkaa siteeraamalla markiisi de Saden Justinen esipuhetta. Siinä kirjan kerrotaan käyttävän ”julkeimpia kohtauksia, erikoisimpia tilanteita, kauhistavimpia periaatteita” päästäkseen maaliinsa: jaloon moraaliseen oppituntiin. Missä menee Markiisi de Saden ja samastuttavuuden välinen raja?

Mäkelän mielestä tarina vaikuttaa onnenpotkulta #metoo-kriitikoille, jotka ovat arvostelleet liikettä siitä, että se perustuu pelkkiin yksilötarinoihin. #Metoo on kuitenkin valtava massa. Sen poliittinen voima ei riipu yksittäisestä kertomuksesta.

Kertomuksen vaarojen päivitykset keräävät yleensä helposti yli sata tykkäystä.

Tämä saa yksitoista. Kolme niistä on tutkimusryhmän jäseniltä.