Kyllä naiset hoitaa

Suomalainen yhteiskunta perustuu oletukselle, että naiset tekevät hoitoalan työt, vaikka vähän huonommallakin palkalla.

tasa-arvo
Teksti
Virpi Salmi

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Kätilö on Suomen neljänneksi arvostetuin ammatti, kertoo Suomen Kuvalehden ammattien arvostuskysely vuodelta 2018. Edelle kiilaavat vain kolme erikoislääkäriä. Sairaanhoitaja (sijalla 19) on arvostetumpi ammatti kuin professori tai korkeimman oikeuden presidentti.

Ilta-Sanomien kyselyssä vuodelta 2017 Suomen 25 arvostetuimman ammatin joukossa on 16 hoiva-alan ammattia: sairaanhoitajat, mielenterveyshoitajat, lastenhoitajat, kehitysvammaisten hoitajat, terveydenhoitajat, kotipalvelutyöntekijät, sairaala-apulaiset muun muassa.

Korona-aikana hoitoalan työntekijöiden jaksamista on kiitelty mielipidekirjoituksissa ja juhlapuheissa. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö lainasi Winston Churchilliä kertoessaan, että myöhemmin peruttujen Linnan juhlien teemana olisi ollut kiitollisuus terveydenhoitohenkilöstölle.

”Harvoin on niin moni ollut kiitollisuuden velassa niin harvoille”, presidentti tviittasi.

 

Juhlavasta arvostuksestaan huolimatta ala on myös Suomen tunnetuin palkkakuoppa. Hoitoalan palkat ovat alle suomalaisen keskipalkan. Näiden alojen naisvaltaisuus on suurin syypää siihen, että ”naisen euro” on yhä vain 84 senttiä.

Viruspandemiassa hoitoalan työntekijät ovat painaneet pitkää päiviä, raskaita tehtäviä ja ylitöitä pian kaksi vuotta. Työoloista ei kerrota mediassa maireita. Työntekijäpula uhkaa, terveydenhoidon lisäksi myös varhaiskasvatusta ja vanhuspalveluita.

Yleensä työelämässä tällaisessa tilanteessa olisi palkankorotusten ja bonuksien paikka.

Sen sijaan Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (14.11.) on jo huolestuttu hoitoalan kevään palkkavaatimuksista ja varoitellen muisteltu, kuinka ”kokoomuksen vuonna 2007 käymä Sari Sairaanhoitaja -kampanja ei ole unohtunut. Sitä pidetään yhtenä syynä palkkakehitykseen, joka heikensi Suomen kilpailukykyä ja näivetti talouskasvua vuosikausiksi”.

Suomessa on maan tapa, että naiset kyllä tekevät hoitoalan työt pienemmälläkin palkalla. Historian saatossa naisvaltaisten alojen palkkakuopasta on kaivettu laaja ja syvä.

Sairaanhoitaja työssään 1920-luvulla, ilmeisesti Tehtaankadun lastensairaalassa Helsingissä. © ATELIER PARIS/HELSINGIN KAUPUNGINMUSEO

Naiset alkoivat päästä mukaan moderniin työelämään 1800–1900-lukujen taitteessa. Esimerkiksi Finlaysonin puuvillatehdas Tampereella tarjosi nuorille naisille mahdollisuuden muihinkin kuin piikomishommiin.

Töitä oli toki tehty aiemminkin, sillä 1880-luvulle asti Suomessa oli voimassa laki, että kaikilla 16–60-vuotiailla, joilla ei ollut omaisuutta, piti olla ”palveluspaikka”, siis työ omistavan luokan palveluksessa. Sillä torjuttiin potentiaalista kerjäläisongelmaa.

Ylemmissä yhteiskuntaluokissa oltiin monella tavalla huolissaan tehtaissa työskentelevien naisten moraalista. Nuoret naiset saivat rahaa ja ostivat itselleen muotivaatteita, joissa saattoivat näyttää kadulla käyskennellessään prostituoiduilta – tai herrasväeltä, mikä oli yhtä paheksuttavaa. Rajoja ei sopinut ylittää. Ja entä kodin hoitaminen, kuinka se mahtoi onnistua työssäkäynnin ohella? Naisia ei pitänyt myöskään palkata liikaa, etteivät miehet jääneet ilman töitä.

Suomessa vaikuttivat sivistäjä J. V. Snellmanin 1800-luvun puolivälissä muotoilemat kansainväliset ajatukset sukupuolista ja niiden erilaisista ominaisuuksista.

Snellmanin mukaan Jumala oli luonut miehet ja naiset erilaisiksi. Hän kirjoitti, että ”naisilla tuskin on kykyä uurtaa tieteelle uusia uria tai luoda mitään omaperäistä kaunista taidetta”, joten koulutukseksi riitti ”naissivistys”. Sen tarkoitus ei ollut ohjata naisia ammatteihin tai yhteiskunnallisiksi toimijoiksi.

Naisen osana oli tehdä kodista ihana paikka, jossa mies sai levätä yhteiskunnallisten ponnistelujensa jälkeen. Maaseudulla roolit olivat käytännön syistä joustavammat: naiset tekivät tarvittaessa myös miesten töitä. Miehet eivät naisten töihin koskeneet.

”Hoivan ja kasvatuksen kenttä alkoi kehittyä 1800-luvun lopussa. Kun ryhdyttiin tarvitsemaan sairaanhoitajia, diakonissoja ja kansakoulunopettajia, näihin tehtäviin naiset kelpasivat”, kertoo akatemiatutkija, yhteiskuntahistorian dosentti Johanna Annola.

”Ajateltiin, että yhteiskunta on kuin suuri koti, jossa naisella on äidin tehtävät.”

 

Yhteiskunnallinen äitiys oli naisasianaistenkin mielestä hieno asia. Siinä nimittäin myös lapsettomiksi jääneet naiset pääsivät toteuttamaan äidinvaistoaan hoitaessaan naisellisia töitä.

Niistä ei maksettu palkkaa yhtä paljon kuin miesten töistä, koska ajateltiin, että naisia motivoi töihin kutsumus ja ”luonto” eikä palkan pyytäminen ja rahan perässä juokseminen olleet naisellisia vaan miehisiä ominaisuuksia.

Annola on väitöskirjassaan tutkinut 1800–1900-lukujen vaihteen vaivaistalojen johtajattaria. He olivat poikkeuksellisesti johtoasemaan päässeitä naisia. Valtion virkamies, vaivaishoidon tarkastaja Gustaf Adolf Helsingius keksi, että vaivaistalo on itse asiassa koti ja siksi sen johtajaksi sopi nainen, joka tietää kotiasioista parhaiten. Kunnanisät innostuivat ajatuksesta, maksettiinhan naisille pienempää palkkaa.

Johtajatarnaisen tuli mieluiten olla naimaton, sillä muuten naista olisi pomottanut virallisesti oma aviomies.

150 vuoden takaiset perinteet sukupuolien tarkkaan jakautuneista kyvyistä voivat käytännön elämässä yhä paksusti. Suomessa on vuodelta 2018 olevan tilaston mukaan EU:n viidenneksi segregoituneimmat eli sukupuolen mukaan jakautuneimmat työmarkkinat.

Hyvinvointi- ja terveysalan opiskelijoista yli 80 prosenttia on naisia.

Lastenhoitajia ja hoitolapsia 1800-luvun loppupuolen Helsingissä. © HELSINGIN KAUPUNGINMUSEO

Sen sijaan, että hoitoalan palkkakuoppaa pyrittäisiin tasoittamaan, naisia kehotetaan kiertämään kuoppa kaukaa.

Nykyään on suosittua ajatella, että ammatti on jokaisen vapaa ja henkilökohtainen valinta ja nuori tekee valinnan punniten rationaalisesti eri vaihtoehtoja sekä omia kykyjään ja arvojaan.

Siispä matalapalkka-ala on itse valittu.

Naisten kannattaisi mennä ennemmin vienti- ja teknologiateollisuuteen, mutta koska he eivät mene, on turha itkeä palkan perään. Segregaatiota puretaan hankkeilla, joissa rohkaistaan tyttöjä valitsemaan matemaattisia aloja.

Sillä ei tosin ratkaista hoitoalan työvoima- ja palkkaongelmia.

”Kukaan ei puhu siitä, että rohkaistaisiin poikia opiskelemaan hoitoalaa tai kannustettaisiin miehiä vaihtamaan sille. Työvoimapulaan esitetään esimerkiksi ratkaisua, että tuodaan muista maista naisia tekemään näitä töitä”, sanoo sukupuolentutkimuksen tutkijatohtori Sanna Karhu Helsingin yliopistosta.

Nuoret eivät myöskään valitse ammattejaan niin ihanteellisesti kuin luullaan. Nuorisotutkimuksissa Suomessa on huomattu, että nuoret saavat sukupuolensa mukaan värittynyttä tietoa ammateista niin läheisiltään kuin opinto-ohjaajiltakin. Tytöt tutustuvat naisvaltaisiin ammatteihin ja pojat miesvaltaisiin, ja opiskelemaan mennään sinne, minne kaveritkin menevät.

Lisäksi naisten työt ovat juhlapuheista ja ylevistä gallupvastauksista huolimatta vähemmän arvostettuja kuin miesten työt. Sen näkee palkkauksesta, mutta Karhun mukaan myös siitä, että jos nainen valitsee miesvaltaisen alan, hän nousee yhteiskunnallisessa hierarkiassa korkeammalle. Miehiä ei kannusteta hoitoalalle, koska hoivatyötä pidetään tunnetyönä ja hoivaan liittyviä tunteita feminiinisinä.

”Ihan kuin niitä ei olisi kaikilla ihmisillä”, Karhu sanoo.

 

Hoitotöissä havaitaan usein kaikenlaisia muita, tärkeämpiä ongelmia kuin huonot palkat. 400 000 ihmistä työllistävällä alalla nähdään surkeaa johtamista, kiirettä, huonoa työilmapiiriä, keskinäisiä arvovaltakiistoja ja tehottomuutta.

”Palkankorotus auttaa hoiva-alan ongelmiin yhtä paljon kuin buranan määrääminen kipuun sen syitä tutkimatta”, tietää Kainuun Sanomien kolumniotsikko. ”Liittojen vaatimukset näyttävät nyt vain pahasti siltä, että näitä ongelmia käytetään ahneuden keppihevosina”, toimittaja kirjoittaa tammikuussa 2020 ilmestyneessä tekstissä.

”Asenne ja työolot on saatava ensin kuntoon, vasta sitten voidaan keskustella palkan riittävyydestä”, päättää ”kolmen lapsen isä” varhaiskasvatuksen työvoimapulaa käsittelevän mielipidekirjoituksensa Helsingin Sanomissa (6.11.).

Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntapolitiikan professori Eeva Jokinen sanoo, että elämme tehostamistaloudessa. Käytännössä kaikki kannattavat tehostamista, puoluetaustasta riippumatta. Etenkin julkisen sektorin tehostamista.

”Eihän kukaan kiistä, etteikö siinä ole myös järkeä, mutta tehostamis- ja tuloksellisuusajattelu on ihan eri tavalla ongelmallista terveys- ja sosiaalipalveluissa, jossa tulokset voivat olla nähtävissä 30 vuoden päästä.”

Jokisen kokemuksen mukaan sosiaali- ja terveysalalle saadaan lisää resursseja lähinnä hankkeisiin, joissa alaa ”kehitetään” eli suomeksi otetaan löysät pois.

”Naisten työmarkkina-asemaa tällaiset hankkeet eivät paranna. Hankkeet ovat määräaikaisia, ja niissä mukana olevat kommentoivat, että taas saa innovoida samaa perustyötä uudelleen.”

Jalkinetehdas Oy Nahka Ab:n työntekijöitä ompelutöissä 1910-luvulla. © HELSINGIN KAUPUNGINMUSEO

Palkankorotusten sijaan ratkaisua työvoimapulaan etsitään mieluusti koulutuspaikkojen lisäämisestä. Samalla kun yhteiskunnan oikea käsi kehottaa naisia valitsemaan muita kuin julkisen sektorin matalapalkkaisia hoitoaloja, vasen käsi hamuaa alalle lisää koulutettua työvoimaa.

”Nyt jo suuri osa lähihoitajista ja sosiaalityöntekijöistä työskentelee ihan muissa ammateissa. Koulutuspolitiikkaan on kuitenkin Suomessa helpompi vaikuttaa kuin työmarkkinapolitiikkaan”, Jokinen sanoo.

1990-luvun alun laman jälkeen Suomen työmarkkinoilla on toimittu osittain Ruotsista kopioidun vientiteollisuuspalkkamallin mukaan. Se tarkoittaa, että vientiteollisuus määrittää palkankorotusten ylärajan.

”Ruotsissa työntekijäjärjestöt enemmän diskuteeraavat näistä, kun Suomessa mennään suoraviivaisemmalla sanelulinjalla”, Jokinen sanoo.

Joka tapauksessa malli tarkoittaa sitä, että hoitoalan on ihan turha kuvitella saavansa isompia palkankorotuksia kuin teollisuuden. Kun palkat nousevat tässä marssijärjestyksessä, hoitoalan palkkakuoppa ei tasoitu vaan pysyy ennallaan.

Arvojärjestys määräytyy sen ajatuksen pohjalta, että käytäntö on taannut hyvinvointivaltion on rakentamisen.

”Tosin mehän emme tiedä, onko hyvinvointivaltio rakentunut tämän mallin ansiosta vai siitä huolimatta”, Jokinen sanoo.

Kolmikantaperinne on aiheuttanut myös sen, että ammattiliitot ovat suosineet ja suojelleet miesvaltaisia aloja naisvaltaisten kustannuksella. Se ei ole ollut välttämättä tahallista, mutta on aiheuttanut sen, että naisvaltaisilla hoitoaloilla on heikommat sopimusehdot.

Vielä sotien jälkeen 1945 säädettiin laki, jonka mukaan naisen palkka oli enimmillään 80 prosenttia saman vaatimustason työtä tekevän miehen palkasta. Kun laki samapalkkaisuudesta säädettiin 1960-luvulla ja tehtiin yhtenäiset palkkataulukot, naisvaltaiset ammatit sijoitettiin palkkataulukon alaosaan.

”Vaikka palkoista sopimista on yritetty viedä siihen, että palkat perustuisivat työn vaativuuteen, näyttää edelleen siltä, että vaativuusarvioinneista huolimatta hoitotyötä aliarvioidaan”, sanoo yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtori Helena Hirvonen Itä-Suomen yliopistosta.

Hän muistuttaa myös, että pohjoismaisiin naapurimaihin verrattuna suomalainen hyvinvointivaltio on halpa.

”Hoitoalan huonot palkat on suomalainen ilmiö. Suomi on ainoa Pohjoismaa, joissa sairaanhoitajien peruspalkat ovat selvästi keskipalkkaa alemmat. Ero ei ole selitettävissä bruttokansantuotteiden erolla”, Hirvonen sanoo.

Marian sairaalan osaston kanslia Helsingissä 1963. © GRÜNBERG CONSTANTIN/HELSINGIN KAUPUNGINMUSEO

Hoitotyö ei ole investointi ihmisten hyvinvointiin vaan menoerä kuntien ja valtion budjeteissa. Näin ajatellaan suomalaisessa yhteiskunnassa ja talouspolitiikan valtavirrassa.

”Ajatus hoivasta investointina ei taivu kvartaaliajatteluun. Sen hyödyt menevät niin monen vaalikauden päähän, ettei pikavoittoja ole odotettavissa”, sanoo yhteiskuntapolitiikan tutkijatohtori Tiina Sihto Jyväskylän yliopistosta.

Hän jatkaa, että 1990-luvun laman jäljiltä on puhuttu jatkuvasti siitä, että hyvinvointivaltio on liian kallis ja kunnat ovat sen ylläpitämiseen liian köyhiä, on sitten nousukausi tai taantuma.

Taloudessa ja politiikassa on vaikeaa myöntää, että yhteiskunta on todellisuudessa riippuvaisempi hoivasta kuin vientiteollisuuden kilpailukyvystä.

Talouskriisien yhteydessä viljellään retoriikkaa, jonka mukaan miesten yksityisen sektorin vientityöt tuovat talouteen rahat, jotka naisten julkisen sektorin hoitoalat tuhlaavat. Sairaanhoitajien vuoden 2007 palkankorotusta muistellaan kernaasti pääsyyllisenä ”Suomen kilpailukyvyn romuttumiseen vuosiksi eteenpäin”, vaikka seuraavana vuonna alkoi globaali finanssikriisi.

Vaikka väite sairaanhoitajien tuhoamasta Suomen taloudesta ei pitäisikään paikkaansa, monet uskovat siihen.

”Kun joku väite on hegemonisessa asemassa, se tuottaa todellisuutta, vaikkei se olisikaan totta. Vallitsevaa hegemoniaa vastaan asettuessaan pitää olla julkea, ja kuka jaksaa koko ajan olla julkea”, Eeva Jokinen sanoo.

Tammikuussa Suomessa käydään aluevaalit, joiden jälkeen pohditaan, miten hoitoalojen palkat harmonisoidaan uusilla hyvinvointialueilla.

Jos ne harmonisoidaan korkeimpien palkkojen mukaan, hoitoalalla saattaa olla mahdollisuus palkankorotuksiin.

Jos ne harmonisoidaan jollakin toisella tavalla, niin, no, kyllä naiset hoitavat.