Säädytön näytelmä

Siinä on mies. Kaikkein suurin soturi aseinaan vain nyrkit. Katseessa kuolema.

Kuinka monta tavallista miestä hän pystyisi takomaan hengettömäksi? Viisikymmentä? Sata? Entä biisonin tai härän?

Häntä on kutsuttu ”Jättiläisten tappajaksi” ja ”Ruskeaksi pommittajaksi”. Hänellä on monta nimeä: Joe, Rocky, Muhammad, Sonny, Mike, Vladimir, Anthony.

Usein hän on musta.

Hän vuotaa verta, hän ilkkuu: ”Mitä suurempia he ovat, sitä kovemmin he kaatuvat.”

Hän rikkoo lihaa lukemattomin eri tavoin. Hän lyö vastustajan läpi. Hän tyrmää vastustajansa ulos ajasta. Hän on tyrmäävä!

Kuinka hän kehtaa? Keneltä hän sai luvan?

Onko hän ihminen lainkaan vai sittenkin eläin?

Hän on nyrkkeilyn raskaansarjan maailmanmestari.

Ensimmäiset nyrkkeilyottelut kestivät tuntikausia, katkeraan loppuun saakka. Ne käytiin paljain käsin ihmisten muodostamien rinkien sisällä. Siitä sana ring, kehä.

Toinen lähes tajuttomaksi möyhennetyistä, hämärän rajamailla hoipertelevista miehistä onnistui lopulta iskemään toisen maahan niin, ettei tämä pystynyt enää nousemaan.

Vähitellen brutaaleinta alettiin karsia. Kiellettiin pureminen, kuristaminen, potkiminen, puskeminen, iskut vyön alle. Kehätuomari astui rinkiin.

Niin sanotut Queensberryn markiisin säännöt laadittiin vuonna 1867 nykyaikaisen nyrkkeilyn syntykodissa Englannissa. Ne ovat pääpiirteissään yhä voimassa. Tämä artikkeli käsittelee vain ammattinyrkkeilyä: amatöörinyrkkeily erkaantui käytännössä omaksi lajikseen 1800-luvun lopulla.

1800-luvun tärkein uudistus muutti erät kolmen minuutin pituisiksi yhden minuutin tauoin. Nyrkkeilyhanskat otettiin käyttöön pakollisina. Mikäli maahan lyöty ottelija ei noussut ylös kymmenessä sekunnissa, hän oli hävinnyt.

Ottelun kesto ajettiin pikkuhiljaa alas: 45 erää, sitten 20, sitten enää 15. Nykyään miehet ottelevat enimmillään 12 kolmen minuutin erää ja naiset 10 kahden minuutin erää.

Amerikan mantereelle nyrkkeily levisi 1700-luvun lopussa brittisotilaiden myötä. Plantaasi-isännät huvittelivat tappeluttamalla vahvimpia orjia toisiaan vastaan.

Nyrkkeily ja mafia elivät 1940–1960-luvuilla symbioosissa.

Saamme tuskin koskaan tietää totuutta Muhammad Alin ja Sonny Listonin kamppailusta vuonna 1965. Historiaan on jäänyt maailman kuuluisin urheiluposeeraus: voitonriemuinen Ali virnuilemassa kehään isketyn Listonin ruhon yläpuolella.

Ehkä Alin haamuisku todella tyrmäsi vastustajan tai sitten Liston heittäytyi kanveesiin omasta tahdostaan. Nyrkkeilyssä teeskentely on helppoa. Liston saattoi huijata jostain seuraavista syistä:

Hän oli lyönyt vetoa itseään vastaan ja hävisi tahallaan, koska oli velkaa mafialle.

Mustien ihmisoikeusjärjestön Nation of Islamin jäsenet olivat uhanneet tappaa Listonin, jos hän voittaisi.

Liston pelkäsi, että joutuisi vahingossa tulilinjalle, jos kansalaisoikeustaistelija Malcom X:n seuraajat yrittäisivät ampua Alin kehään.

Ali, syntymänimeltään Cassius Clay, oli kääntynyt muslimiksi ja liittynyt Nation of Islamiin 1960-luvun alussa. Hän oli ensin ystävystynyt, sitten riitaantunut Malcom X:n kanssa.

Sonny Liston löydettiin kuolleena kotoaan Las Vegasissa vuonna 1970. Virallinen syy oli heroiinin yliannostus. Monet ovat epäilleet murhaa.

Hänen hautakiveensä on kirjoitettu: ”Charles Sonny Liston. 1932–1970. A Man.”

”Ave, Caesar, morituri te salutant!” Keisari, kuolemaan menevät tervehtivät sinua.

Joyce Carol Oates toteaa On Boxing -esseekirjassaan, että nyrkkeily-yleisö elää uudelleen ihmisrodun murhanhimoista varhaislapsuutta. Se valpastuu, innostuu ja kiihottuu nähdessään verta.

Yleisö saattaa vaikuttaa raakalaismaiselta, ja hetkittäin onkin sitä, mutta niin olemme me kaikki.

”Nyrkkeilyottelu on ihmissuvun yhteisen aggression perikuva.”

Gladiaattorit ottelivat Roomassa noin vuodesta 265 eaa. vuoteen 500. Kuolema kantoi kansanhuvina vuosisatojen, ei vuosien tai vuosikymmenien ajan.

Kun siis nyrkkeilyfani vaatii katsomosta suosikkiaan tappamaan vastustajan, hän vain paljastaa, että verenhimo piileskelee yhä pintakerroksemme alla.

Tuomari antaa ottelun jatkua täydet kahdeksan erää. Vastustaja yrittää takoa haavakohtaa. Ei armoa.

Nyt veri virtaa toden teolla.

Olen tehnyt kardinaalivirheen –herpaantunut hetkeksi, katsonut muualle kuin kehään. Siitä rangaistaan, sillä missään muussa urheilussa kuin nyrkkeilyssä ei voi tapahtua jotain todella dramaattista yhtä nopeasti.

Salo Knockout Night, Salon tyrmäysilta, on täydessä vauhdissa. Satu Lehtonen ja 47-vuotias ukrainalainen Oksana Romanova ottelevat kolmatta erää.

Tämä on Lehtosen debyytti ammattilaisnyrkkeilijänä.

Äsken Romanova oli puhdas, nyt hän on yltä päältä veressä. Mistä kaikki veri tuli, ihmettelen.

Satu Lehtonenkin näkee punaista. Hän tietää menneensä turhan innokkaasti lähelle vastustajaa, päiden kolahtaneen vahingossa yhteen.

Lehtonen olettaa, että Romanova on loukannut tällissä itsensä. Vasta kun kongi kumahtaa ja Lehtonen kävelee kulmaansa, hän tajuaa mistä on kyse. Kulmassa ei odotakaan valmentaja, vaan haavamies, jonka tehtävä on paikata ottelija minuutin aikana parhaan kykynsä mukaan.

Veri vuotaa Lehtosen omasta silmäkulmasta.

Kaikki nyrkkeilijät toimivat kehässä ihmisen normaalin itsesuojeluvietin vastaisesti. He juoksevat kipua kohti, sen sijaan, että pakenisivat sitä. Siksi Lehtonen pelkää nyt, mutta ei suinkaan loukkaantumistaan. Hän pelkää, että tuomari keskeyttää ottelun.

Hän on treenannut ensimmäistä ammattilaisotteluaan varten kuin hullu. Kiertänyt Mäntsälästä käsin Etelä-Suomen nyrkkeilysalit. Löytänyt sparrikavereiksi teini-ikäiset pojat, joilla on niin kova kilpailuvietti, etteivät he säästä naistakaan.

Hän on jo 33-vuotias, hänen on menestyttävä nopeasti.

Tuomari antaa ottelun jatkua täydet kahdeksan erää. Vastustaja yrittää takoa haavakohtaa. Niin se vain menee, koettakaa kestää. Jos Romanova olisi saanut haavan, Lehtonen olisi tehnyt hänelle saman.

Ei armoa.

Lehtonen voittaa ottelun pisteillä. Seuraavana maanantaina häntä odottaa työvuoro lääkintävahtimestarina. Hän näyttää enemmän potilaalta kuin monet ensiapuun saapuvat.

Minua ei ole koskaan lyöty. Minut on tyrmätty muutaman kerran, mutta vain sanan abstraktissa merkityksessä.

Olen nähnyt kohtuullisen määrän katutappeluita. Inhottavin oli kahden teinitytön kahakka Itä-Helsingissä, kun olin itsekin nuori. Vahvempi hakkasi maassa makaavan silmää. ”Lyö takaisin”, yritin kannustaa, vaikka olin lähes lamaantunut inhosta.

Olin joskus kova urheilufani. Rakastin talvilajeja, yleisurheilua, tennistä. Sitten tajusin, ettei urheilun vaatima emotionaalinen panos ole koskaan balanssissa sen tuottamien loputtomien pettymysten kanssa. Hylkäsin koko touhun.

Nyrkkeilyä en seurannut, mutta se on ollut läsnä elämässäni vuosikymmenien ajan. Elokuvissa, kirjoissa, hurjissa vanhoissa maalauksissa.

Nykyään nyrkkeily on ainoa urheilulaji, joka minua kiinnostaa. Lähdin ammattilaisiltaan ensimmäisen kerran skeptisenä, mutta uteliaana. Kai tätäkin voi kerran kokeilla. Seurasin otteluita aivan kehän tuntumassa. Mitä pidemmälle ilta eteni, sitä enemmän innostuin. Vain paikan päällä kuulee, millainen ääni hanskasta lähtee, kun se läjähtää palleaan.

Jos nyrkkeilylle antautuu, se vie väistämättä mukanaan, vaikka samaan aikaan tunteekin tirkistelevänsä intiimiä ja säädytöntä näytelmää.

Tehdään selväksi yksi asia: huono nyrkkeilyottelu on kuin aloittelijakitaristin rämpytystä. Huippukamppailu on sen sijaan kuin Bachin Jouluoratorio, šakkiottelu tai intensiivinen väittely.

Nyrkkeilyä kutsutaan lempinimellä ”sweet science”. Se tarkoittaa, että mestareilta vaaditaan voiman lisäksi teknistä taituruutta, strategista älyä ja nyrkkeilijän sydäntä.

Rumble in the Jungle. Kaikkien aikojen kuuluisin, yksi parhaista.

Ottelu käytiin vuonna 1974 Zairen pääkaupungissa Kinshasassa hallitsevan raskaansarjan mestarin George Foremanin ja haastaja Muhammad Alin välillä. Nimen keksi promoottori Don King, murhamies.

Foreman ja Ali saivat molemmat palkkioksi tuolloin käsittämättömät viisi miljoonaa dollaria. Zairen korruptoitunut diktaattori Mobutu Sese Seko kaivoi rahat kansansa kassasta.

Viikko ennen h-hetkeä Foreman loukkasi treeneissä silmäkulmansa. Ottelu siirtyi yli kuukaudella. Alin seurueeseen kuulunut Norman Mailer kertoo The Fight -kirjassaan kuulleensa kuiskailuja, ettei ottelijoiden annettu poistua maasta.

Ali käytti ylimääräisen ajan hurmaamalla zairelaiset ja haukkumalla medialle lähes maanisesti Foremania.

Yleensä nyrkkeilijät käyttäytyvät kunnioittavasti toisiaan kohtaan, puhuvat herrasmiesten lajista. Ei Ali. Hän herjasi ennen ottelua, sen aikana ja sen jälkeen. Hän tiesi kuitenkin tekevänsä itsestään narrin ja oli siksi niin viihdyttävä.

Mitä lujempaa Foreman löi, sitä kovemmin hän kuuli Alin pilkan: Lyöt kuin tyttö.

Rumble in the Jungle käynnistyi puoli viideltä aamuyöllä. Yleisöä oli paikalla 60 000, tv-vastaanottimien äärellä väitettiin olleen jopa miljardi katsojaa. Stadionilla kiiri rytmikäs huuto: ”Ali, bomaye!” Ali, tapa hänet.

Mutta Ali, miehistä vanhempi, lähti otteluun altavastaajana, monet pelkäsivät hänen henkensä puolesta. Hänen ainoa toivonsa oli pysyä jatkuvassa liikkeessä ja välttää köysiin joutuminen, uskoivat asiantuntijat.

Mailer kuvaa tunnelmia Alin pukuhuoneessa ennen ottelua hautajaismaisiksi. Synkkyys oli vallannut kaikki muut paitsi yhden. Ali oli ihmeissään: ”Mikä teitä vaivaa? Tänään tanssitaan!”

Ja juuri niin hän aloitti ottelun, ”tanssien kuin perhonen, pistäen kuin ampiainen”. Mutta Foreman hyökkäsi omaan tahtiinsa, ei Alin pillin mukaan, eivätkä iskut satuttaneet häntä riittävästi. Oli keksittävä jotain muuta.

Ali lopetti toisessa erässä aktiivisen liikkumisen ja alkoi nojata köysiin. Hän liukui köysiä pitkin, käytti nopeutensa vastaiskuihin ja väistöihin. Taktiikka sai myöhemmin oman nimen: rope-a-dope.

Foremanin voimat olivat mahtavat. Hän takoi Alia erä erältä. Päähän, vartaloon, päähän, vartaloon. Nyrkkeilykielellä sanotaan, että rankaisun määrä, jonka Ali otti Kinshasan yössä, oli valtava.

Mutta mitä lujempaa Foreman löi, sitä kovemmin hänen korvissaan soi Alin tauton pilkka: Etkö parempaan pysty, mammanpoika? Tuossako kaikki? Lyöt kuin tyttö.

Tyttö! Foremanin voimat hiipuivat. Viidennen erän jälkeen iskuilta alkoi kadota osoite, eikä mikään väsytä nyrkkeilijää niin pahasti kuin ohilyönti.

Ali ratkaisi ottelun kahdeksannen erän lopussa mottaamalla sarjan iskuja uupuneen vastustajan kasvoihin. Viimeinen lyönti leukaan tyrmäsi Foremanin. Hän oli pudonnut konkarin asettamaan ansaan.

 

Nykyään ammattinyrkkeilyn maailmanmestareita on laskutavasta riippuen 50–70. He ottelevat seitsemässätoista painoluokassa.

Lajia hallitsee neljä liittoa: WBA, WBC, IBF ja WBO. Liitot nimeävät useita yhtäaikaisia mestareita eivätkä parhaat välttämättä kohtaa toisiaan.

Nyrkkeilyn lumosta kirjoittanut Janne Romppainen vertaa tilannetta siihen, että samana vuonna järjestettäisiin neljät jalkapallon MM-kisat eikä yksissä kisoissa pelaavaa maata huolittaisi mukaan muihin turnauksiin.

Nyrkkeilyn suosio onkin täysin persoonien varassa. Katsoja valitsee suosikkinsa ja kannustaa häntä liitoista piittaamatta.

Viimeisin kiistaton raskaansarjan maailmanmestari on vuonna 2004 uransa lopettanut Lennox Lewis. Kolmen kärki on myös nykyään suhteellisen selvä. Ykköspaikasta kamppailevat britit Anthony Joshua ja Tyson Fury sekä yhdysvaltalainen Deontay Wilder.

Maailman parhaiten ansaitseva nyrkkeilijä on meksikolainen ylemmän välisarjan Canelo Álvarez. Nyrkkeilyfanit arvioivat taidoiltaan maailman parhaaksi ukrainalaisen ylemmän höyhensarjan Vasyl Lomatšenkon.

Mutta eivät nämä miehet ole useimmille tuttuja. Kuka on viimeinen suuri nimi, jonka jokainen muistaa?

Syntyy rumaa jälkeä, kun ”planeetan pahin mies” menettää kontrollin. Siksi ihmiset eivät ole unohtaneet Mike Tysonia.

Kysymys siitä, onko nyrkkeilijä ihminen vai eläin, kulkee läpi Tysonin omaelämäkerran Tyly totuus.

Kirja on yhdistelmä korostettua miehisyyttä, suuruudenhulluutta ja häpeää.

Tyson ylpeilee lemmikkitiikerillään Kenyalla, joka repi hänen Maseratistaan katon irti. Tyson omisti kuusikymmentäkaksi autoa ja neljä tiikeriä. Toisaalla hän toteaa: elämässäni ei ollut mitään kaunista.

Hän nimittelee itseään elukaksi. Mutta hän väittää myös, ehkä vakavissaan, kyenneensä erkaantumaan kehään noustessaan ruumiistaan. Yläilmoissa lepattelevana henkenä hän näki, miten vastustajan energia valui jo ennen ottelua pois.

Tyson saavutti raskaansarjan maailmanmestaruuden kaikkien aikojen nuorimpana. Hän hallitsi kehiä vuosia. Mutta hänet muistetaan miehenä, joka puri tappiolla ollessaan vastustajaansa korvasta.

Suuri yleisö muistaa myös Evander Holyfieldin lasvegasilaisella nyrkkeilyareenalla vuonna 1997. Miten hän pompahtelikaan raivoissaan, ravisti verta valuvaa päätään! Tyson oli purrut häntä ottelun aikana kahdesti.

Vastustajan pureminen on primitiivireaktioista primitiivisin. Se jos mikä todistaa nyrkkeilyn vastustajille, että kyse on eläimellisestä puuhastelusta, joka pysyy hädin tuskin kontrollissa sääntöjen ja kehätuomarin avulla.

Tyson ei ole huolissaan nyrkkeilyn imagosta, ainoastaan omastaan. Vastustajan pureminen ei johtunut tappion pelosta, hän yrittää kirjassaan todistella. Vaikka hän hävisi ottelun, kukaan ei voi väittää häntä ”neidiksi”. Neitiyden tahra olisi kauhistus myös uudelle ja pehmeämmälle stand up -koomikko Tysonille.

Parhaiten Tysonin psyykettä ymmärtää lukemalla ammattinyrkkeilijänkin uraa kokeillutta Tony Halmetta. Hän kirjoittaa Tuomiopäivä-kirjassaan, että tappio on nyrkkeilijälle syvästi henkilökohtainen ja sietämätön:

”Sut on nöyryytetty ja häväisty miehenä.”

 

Tai sitten ei ole.

Jos nyrkkeily olisi vain kuolemanvakavaa machoilua, se saisi puolestani mennä. Onneksi se on paljon muutakin.

Olli Mäki pääsi ottelemaan ensimmäisenä suomalaisena ammattilaisten MM-tittelistä vuonna 1962. Kaikkien tietävien tahojen mukaan Mäki oli erinomainen urheilija.

Mutta niin vain saivat apujoukot etsiä häntä turhaan viikkoa ennen ottelua, kesken intensiivisimmän treenijakson.

Missä oli Mäki? Karannut Mossellaan, umpirakastuneena, tapaamaan Raija-kihlattuaan Perhoon. Ottelussa hänellä ei ollut mahdollisuuksia. Yhdysvaltalainen Davey Moore tyrmäsi hänet olympiastadionilla toisessa erässä, 24 000 katsojan edessä.

Juho Kuosmasen mustavalkoelokuva Hymyilevä mies kuvaa tapahtumia ihanasti.

”Stadin malli” Timo Laine todella työskentelee mallina. Nenä murtui teininä. Usein halutaan juuri profiilikuvaa.

Helsinkiläisessä Apollo-yökerhossa järjestetään ammattinyrkkeilyilta joulukuussa 2019. Pääottelu on kuusieräiseksi suunniteltu ylemmän keskisarjan kamppailu ”Helsingin herruudesta”.

Mittaa ottavat Timo Laine ja Dimitri Faltin.

Kongi kumahtaa toiseen erään. Laine käy päälle ja onnistuu lyömään vastustajansa maahan. Faltin rikkoo rytäkässä jalkansa.

Laine kiristää tahtia, Faltin ei siihen loukkaantumisen takia kykene. Yleisö elää mukana:

”Lyö sitä, ei se ole sun kaveri!”

Laine ottelee luonteensa mukaisesti, hyväntuulisena. Hän on joskus erehtynyt kehässä aggressiiviseen huitomiseen. Silloin mistään ei tule mitään. Vaimon vetämä joogatreeni on opettanut rauhallisuutta ja malttia.

Mallu Laine opettaa joogaa samalla töölöläisellä kuntosalilla, jossa Timo Laine on töissä. Suhteen alussa hänen oli vaikea ymmärtää, että hän oli rakastunut ammattinyrkkeilijään. Mitä kummaa meteliä kiltistä miehestä lähti, kun tämä hakkasi nyrkkeilysäkkiä?

Kun muu ei auttanut, Mallu Laine alkoi pikkuhiljaa opiskella lajia, miettiä, olisiko joogaopeista hyötyä myös nyrkkeilijälle. Ottelun aikana hän auttaa kulmassa. Parempi olla siellä kuin pelätä yksin kotona.

Kipu pahenee Faltinin jalassa. Viidenteen erään tultaessa hän luovuttaa. Laine tuulettaa huojentuneena.

36-vuotias Laine tietää, että hänen on voitettava tällaiset taistot, mikäli aikoo vielä toteuttaa unelmansa: ison ottelun Amerikassa. Toistaiseksi uran suurimmat saavutukset ovat kaksi SM-vyötä, yksi keskisarjassa, toinen raskaassa keskisarjassa.

”Stadin Malli” -lempinimellä nyrkkeilevä Laine todella työskentelee myös mallina. Mallitoimistot hakevat persoonallisuuksia. Laineen nenä murtui teini-iän treeneissä, monesti häneltä halutaan juuri profiilikuvaa murtuneen nenän takia.

Apollo-illan jälkeen tulee tieto, että Laine saa vihdoin ison tilaisuutensa. Hän kohtaa Quebecissä helmikuussa 2020 tappiottoman 24-vuotiaan kanadalaislupauksen Erik Bazinyanin. Laine uskoo lujasti omiin mahdollisuuksiinsa, juuri kukaan muu ei.

Heikolla tai keskitasoisella nyrkkeilijällä on monta haukkumanimeä: lasileuka, tomaattikannu, matkamies, pummi.

Matkamiehet ottelevat harvoin kotikehässään ja ennakkosuosikkeina. He reissaavat tarjousten perässä maailmalle, missä kohtaavat itseään nuorempia, lupaavampia ja nimekkäämpiä nyrkkeilijöitä. He eivät häviä aina, mutta häviämään heidät tilataan.

Matkamiestä surkeampia tapauksia ovat pummit ja tomaattikannut. He voittavat tuskin koskaan, ovat taidoiltaan heikkoja, toimivat pikkurahasta toisten miesten nyrkkeilysäkkeinä.

Jack London kuvaa vanhenevan nyrkkeilijän osaa novellissaan Pihvi. Köyhyyden ja nälän heikentämä Tom King nousee kehään nuorukaista vastaan. King ei enää ottele maineesta, ainoastaan rahasta. Hän sinnittelee yksitoista erää, hetken jo suloista voittoa hamuten, mutta joutuu lähtemään kotiin entistä nälkäisempänä ja nujerrettuna.

Koko ajan mielessä kummittelee pihvi, jota teurastaja ei suostunut myymään luotolla. Se olisi voinut kääntää ottelun hänen voitokseen, pelastaa perheen tuholta.

John Houstonin elokuva Fat City on nyrkkeilykuvauksista lohduttomin. Miehet, jotka eivät saa elämästä minkäänlaista otetta eivätkä opi sitä koskaan ymmärtämään, ottelevat kalifornialaisissa röttelöissä toisia epäkelpoja vastaan.

Houston ja alkuperäisen Fat City -romaanin kirjoittanut Leonard Gardner nyrkkeilivät molemmat vaatimattomin taidoin nuoruudessaan. He ymmärtävät pummin kohtaloa.

”Ennen kuin edes ehdit ulos lastenhuoneesta, elämäsi on löytänyt oikopolun suoraan viemäriin.”

Fat Cityn jälkeen on mahdotonta katsoa Hollywoodin tyypillistä, eskapistista nyrkkeilyelokuvaa. Rocky tuli teattereihin vuonna 1976, neljä vuotta Fat Cityn jälkeen. Irvileukojen mukaan Sylvester Stallone ei osannut edes tavata sanaa ”nyrkkeilysali”.

 

Sali alkaa täyttyä viiden jälkeen illalla. Nyrkkeilyn kilpailuryhmä kokoontuu Ringside Gymillä Helsingin Pitäjänmäessä.

Seitsemänsataa neliötä, kirkkaat valot. Jo ovelta haistaa, että ankara treenihiki on valutettu salin huokosiin.

Rakkaus nyrkkeilyyn siirtyy sukupolvelta toiselle. Olli Mäen poika Pekka Mäki on antanut elämänsä nyrkkeilylle. Hänen kädenjälkensä on näkynyt kaikkialla, valmentajana, managerina, promoottorina. Pienen maan pienissä piireissä se on mahdollista.

Mäki valmentaa Ringside Gymillä. Kun tupa on täynnä, hän käskee nyrkkeilijät riviin ja määrää sparriparit. Verryttelyyn on varattu vartti: juoksua, hyppimistä, käsien lämmittelyä. Säkki ja päärynäpallo saavat kyytiä. Sitten parit nousevat vuorollaan kehään.

Mukana on yksi tyttö, huivipäinen Doha. Hänen perheensä on tullut Suomeen Irakista. Kantasuomalaisia nyrkkeilijöitä näkyy kymmenien sparraajien joukossa vain muutama. Kiivas pulputus kiirii ympäriinsä: englantia, ruotsia, venäjää, espanjaa, arabiaa.

 

Nyrkkeily on aina ollut köyhien laji.

Tyson varttui Brooklynin slummikortteleissa, Foreman vähävaraisessa suurperheessä. Liston sai syödä kyllikseen ensimmäistä kertaa vankilassa. Raskaansarjan maailmanmestari Larry Holmes sanoi vuonna 1987 The Spectator -lehden haastattelussa:

”Oletko sinä koskaan ollut musta? Minä olin kerran – silloin kun olin köyhä.”

Valkoisesta keski- ja yläluokasta tulee suuria nyrkkeilijöitä ani harvoin. Yltäkylläisyydessä elävän kannattaa miettiä tarkkaan, ennen kuin tuomitsee ”alkukantaisen” aggression, joka ajaa huono-osaiset nyrkkeilemään. Usein aggressio on löytänyt turvallisen purkautumiskanavan juuri kehässä.

Myös Suomessa nyrkkeilysalit vetävät puoleensa maahanmuuttaja- ja duunariperheiden sekä rikkinäisten kotien lapsia. Miksi he pelaisivat tennistä?

Helsingin Atleettiklubin valmentaja Keijo Saarinen etsi lupaavia nuorukaisia 1970- ja 1980-luvulla koulukodeista. Saarinen uskoi, että he menestyivät nyrkkeilyssä hyväosaisia paremmin. Valmentaja korvasi heille isän ja nyrkkeily auttoi rakentamaan haurasta identiteettiä.

Moni on yrittänyt päihittää kovan kohtalonsa kehässä. Niissä maissa, joissa nyrkkeilyssä liikkuvat isot rahat, huippulahjakkaat voivat nousta ryysyistä rikkauksiin. Monet heistä ovat palanneet uran jälkeen takaisin ryysyihin.

Suomessa raha on harvoin motiivi, niin vähän sitä on tarjolla. Kaksi hyvin menestynyttä nyrkkeilijäämme, Eva Wahlström ja Robert Helenius, ovat suomenruotsalaisia. Keskiluokkaisessa kodissa kasvanut, akateemisesti koulutettu Wahlström on vihaisen väliinputoajan vastakohta.

Mutta hän on poikkeus, joka vahvistaa säännön.

Nyrkkeilevä nainen herättää levottomuutta. Hän on vääränlainen, väärässä paikassa, julkea.

Nainen on taistellut itsensä nyrkkeilysaleille. Takavuosina häneen suhtauduttiin kuin spitaaliseen, ”sinua ei tänne kaivata!”. Kiivaimmassa kuorossa huusivat valmentajat.

Nyrkkeilysali oli miehen viimeinen suojattu tila. Nainen pilasi senkin rintaliiveillään, hiussoljillaan ja terveyssiteillään.

Nainen on yritetty sulkea nyrkkeilystä ulos monin argumentein. Hyvällä: olet niin arvokas, ettei sinua saa lyödä kukaan, edes toinen nainen. Ja pahalla: etkö näe, miten epäesteettinen olet, tukka sekaisin, nenä poskella?

Ei hän kelpaa muille naisillekaan. Maailmassa on jo tarpeeksi väkivaltaa, he protestoivat. Miesten pitäisi muuttua meidän kaltaiseksemme, ei toisin päin. Mikä on ”naisen kaltainen”, kysyy nainen, joka nyrkkeilee.

Lempeä ameba?

 

Miljonääri Eddie Hearn omistaa nyrkkeilytapahtumia järjestävän jättiyrityksen Matchroom Sportin mutta muistuttaa enemmän liukaskielistä autokauppiasta. Hearn markkinoi nuorta lupaustaan Terri Harperia kuin Lamborghinia.

”Hän saattaa olla maailman paras naisnyrkkeilijä. Vain taivas on hänen rajanaan.”

Muutaman metrin päässä Eva Wahlström kuuntelee kohteliaan ilmeettömänä. Hearn kehuu valtavalle toimittajajoukolle vastustajaa, joka Wahlströmin on määrä kohdata kahden päivän kuluttua, kun hän puolustaa WBC-liiton ylemmän höyhensarjan mestaruusvyötään.

Ottelu käydään Sheffieldissä Pohjois-Englannissa. 23-vuotiaalla Harperilla on valttina nuoruus ja kotikenttäetu. Hän on kuudes haastaja, joka yrittää viedä 39-vuotiaalta Wahlströmiltä maailmanmestaruusvyön.

Wahlström on ottanut ison riskin lähtiessään Sheffieldiin. Täällä kaikki haluavat hänen häviävän.

 

Nyrkkeilijät punnitaan päivää ennen ottelua. Punnitus on meluisa yleisötilaisuus, joka järjestetään sheffieldiläisessä kauppakeskuksessa. Heti sen jälkeen he hajaantuvat varisparven tavoin lähistön ravintoloihin syömään, paremmalla tuulella kuin pitkään aikaan.

He ovat laihduttaneet kuukausikaupalla, valvoneet nälissään ja uupuneina. Nyt rääkki on ohi.

Vaaka näytti Wahlströmille juuri sen verran kuin pitikin: 58,9 kiloa. Tämän jälkeen hänen ei tarvitse enää koskaan painaa niin vähän.

Wahlström nauttii italialaisessa ravintolassa alkupalaksi valtavan kermavaahtocappuccinon. Pääruoaksi hän tilaa kanaa pestokastikkeella, mutta hotkii myös seuralaisten lautasilta lasagnea ja risottoa. Mustat, eloisat silmät muuttuvat vähitellen sameiksi.

Wahlströmin aviomies Niklas Räsänen syö pizzaa. Hän miettii, myydäänkö ottelupaikalla lauantaina olutta.

”Oon kateellinen”, Wahlström nauraa.

”Mieluummin mä ottelisin kuin joisin kaljaa”, vastaa Räsänen, joka on itsekin nyrkkeilijä.

”Kohta se on toisin päin, minä juon kaljaa ja sinä ottelet”, vastaa Wahlström.

Paras voittakoon, mitä lässytystä. ”Kuole”, nousee kielen päähän kuin varkain.

Maamme-laulu soi. Sheffield Arenan yleisö ulvoo ja buuaa. Se on herännyt eloon illan kahdeksanteen otteluun, ainoaan, jossa on panoksena maailmanmestaruusvyö. Terri Harperin kannattajia on kaikkialla.

Istun lehdistökatsomossa, hyvin lähellä kehää. Stressi on aktivoinut sympaattisen hermostoni: syke nousee, verenpaine kohoaa, keuhkot ja pupillit laajenevat, kädet hikoavat.

Olen adrenaliinihumalassa.

”Itketkö sinä”, kysyy vierustoveri, sheffieldiläinen toimittaja.

”Vähän.”

”Katso, miten rauhalliselta ja itsevarmalta hän näyttää”, mies osoittaa kehään, missä Wahlström odottaa ottelun alkua.

Kun kello lyö puoli kymmenen, kehätuomari komentaa: Box! Ottelu on alkanut.

Harper aloittaa terävämmin, mutta ensimmäiset erät etenevät mielestäni tasaisina. Vierustoveri, jonka ottelusilmä on aivan toista luokkaa, kertoo kuitenkin, että Harper johtaa pisteissä.

Muutaman erän jälkeen Wahlström parantaa, kulma kannustaa: Hyökkää vaan! Katson aktiivirannekettani: syke hakkaa 130:tä.

Seitsemännessä erässä Harper painaa kovaa päälle. Kiroan hänen pitkät kätensä, joilla hän iskee osumiaan.

Wahlström käy maassa, englantilainen kehätuomari laskee hänelle lukua kahdeksaan. ”Ei ollut osuma”, Wahlström protestoi kulmassa.

Kun tullaan viimeiseen erään, tajuan, että Wahlström voittaa ottelun vain tyrmäämällä Harperin. Tai jos Harper loukkaantuu niin pahasti, että joutuu luovuttamaan. Moukan tuurikin kelpaisi nyt. En perusta siitä, miten paljon Harperiin sattuu tai onko hän parempi. Paras voittakoon, mitä lässytystä!

”Kuole”, nousee kielen päähän kuin varkain.

Sekunnit kuluvat kuitenkin loppuun eikä tyrmäystä tule.

Harper voittaa kaikilla tuomariäänillä. Hän halaa valmentajaansa, tärisee onnesta ja liikutuksesta. Wahlström ja tiimi poistuvat takavasemmalle.

Areenan yleisö riehaantuu tanssimaan; istun penkilläni ja toljotan kaukaisuuteen. Muistan taas liian hyvin, miksi urheilusta innostuminen on huono idea.

Jonkin ajan kuluttua pressivastaava hakee minut haastattelemaan Wahlströmiä. Matkalla pukuhuoneeseen tajuan, ettei minulla ole yhtään järkevää kysymystä. ”Miltä nyt tuntuu? Miten tästä eteenpäin?” Lupaan, etten enää koskaan pilkkaa urheilutoimittajia.

Pukuhuoneessa selviää nopeasti, ettei Wahlström ole juttelutuulella. Huokaan helpotuksesta ja kävelen ulos.

Nyrkkeilyottelu on tarina, ja minä olen kynä, joka sitä kirjoittaa, Eva Wahlström sanoi kerran.

Kuukausi Sheffieldin jälkeen hän ilmoittaa, että tarina on päättynyt. Hän on keskustellut uran jatkosta valmentajansa kanssa ja kuullut sen, minkä itsekin varmasti tiesi: ykkösluokan juna meni jo.

Vastustajia löytyisi vielä, nälkäisiä nuoria nousijoita, mutta miksi ryhtyä heidän ponnahduslaudakseen. Hänellä on muutakin: taideopinnot, perhe, terveyden rippeet.

Toiset tarinat jatkuvat.

Timo Laine häviää Quebecissä, kun kehätuomari keskeyttää ottelun kuudennen erän alussa. Hän jatkaa nyrkkeilyuraansa lannistumattoman hyväntuulisena.

Kehäraakiksi jo tuomittu Robert Helenius yllättää kaikki ja tyrmää New Yorkissa tasokkaan puolalaisvastustajan.

Satu Lehtonen odottaa koronakriisin päättymistä ja seuraavaa otteluaan.

Turvallisia näistä tarinoista ei tule koskaan. Nyrkkeily saataisiin vaarattomaksi vain kieltämällä iskut päähän. Mutta se olisi sama kuin formulakuljettajat määrättäisiin ajamaan kisoissa 50 kilometrin tuntinopeudella. Kuka edes haluaa täysin turvallisen maailman?

Parhaissa tarinoissa vuorottelevat kaunis ja brutaali.

 

Juttua varten on haastateltu mm. Suomen Ammattinyrkkeilyliiton pääsihteeriä Pertti Augustinia, haavamies Jaakko Dahlbackaa, valmentaja Risto Juvosta, lääkäri Carl Lybäckiä, entistä valmentajaa Risto Merosta ja matchmaker Petri Paimanderia. Kirjallisuutta: Nat Fleischer ja Sam Andre: An Illustrated History of Boxing; A.J. Liebling: The Sweet Science; Ilmo Lounasheimo: Kehän sankarit; Simo Rantalainen: Tare, mestarinyrkkeilijän muotokuva; Janne Romppainen: Mikä nyrkkeilyssä viehättää; F. X. Toole: Miljoonan taalan tyttö; Eva Wahlström: Homma hanskassa ja Rajoilla.

Tämä oli ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Tilaa Suomen Kuvalehti ja hanki luettavaksi koko sisältö ja arkisto

Tilaa

Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään.