Mitä teet kesäisin, Riitta-Liisa Roponen?
Maaliskuussa 2021 Riitta-Liisa Roposesta tuli hiihdon kaikkien aikojen vanhin MM-mitalisti. Kun hän aloitti uransa, lajia häpesi koko Suomi.
Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Kun nilkka oli teipattu, Riitta-Liisa Roponen katsoi jakson Diiliä. Suoratoistopalvelun sai näkymään Oberstdorfissa. Ohjelmassa Jaajo Linnonmaa ”testasi kilpailijoiden luovuutta” ja pani joukkueet tekemään rahaa tyhjästä.
Roponen kuljeskeli hotellihuoneessaan, järjesteli reppua, vilkuili kelloa. Teki kaikkea, mutta ei kuitenkaan mitään. Syke oli koholla, kroppaa kihelmöi.
Oli tiistai 2. maaliskuuta 2021, ja parin tunnin kuluttua alkaisi naisten 10 kilometrin kilpailu, vapaa hiihtotyyli. Roponen hiihtäisi numerolla 19. Kahdeksannet maailmanmestaruuskisat.
Roponen ihmetteli jännitystä, sillä mitään paineita ei ollut. Alun perin hänen ei pitänyt edes olla täällä, mutta sitten yksi asia oli johtanut toiseen, hän oli hiihtänyt SM-kisoissa ja voittanut kympin. Urheilutoimittajat olivat kirjoittaneet, että Roponen ”näytti kuuluvansa MM-kisoihin”.
Aiemmin aamulla hän oli kävellyt termoskahvin kanssa läheiselle niitylle, kuunnellut kerta toisensa jälkeen Samu Haberin Enkelten kaupunkia ja lähettänyt tyttärelle videon.
”Tänään on se päivä jonka ei ees pitäny tulla enää koskaan”, hän oli sanonut videolla.
”Mutta mää lähen nauttimaan, mää teen sen minkä mää osaan ja pystyn ja se riittää.”
Sitten hän oli mennyt aamiaiselle. Puuroa, hilloa, siemeniä, jogurttia ja kananmunan valkuaista. Hän oli tehnyt mukaan eväsleivän, kuten aina.
Puoli kahdentoista jälkeen oli aika lähteä. Hiihtoliiton autot tulivat hotelli Sonnenbichlin pihaan ja suomalaiset kuljetettiin kisapaikalle.
30-vuotias Krista Pärmäkoski, 33-vuotias Anne Kyllönen, 36-vuotias Laura Mononen ja 42-vuotias Riitta-Liisa Roponen.
Edellisenä keväänä Roponen oli päättänyt, ettei enää hiihdä arvokisoissa. Ei tavoittele edustuspaikkaa. Hiihtää kyllä kilpaa mutta vain silloin, kun se sopii hänen suojattiensa aikatauluihin.
Ida Roposen ja Eveliina Piipon. Hän ryhtyisi heidän mentorikseen.
Ida Roponen on Riitta-Liisa Roposen ja valmentaja Toni Roposen 17-vuotias tytär. Hän hiihtää Visa Ski Team Kemissä, kuten äitinsä. Heitä valmentaa Toni Roponen.
Eveliina Piippo on 22-vuotias tamperelainen hiihtäjä, joka edustaa Vuokatti Ski Teamia.
Keväällä 2020 he kaikki asuivat Yhdysvalloissa. Toni Roponen oli Denverin yliopiston hiihtojoukkueen päävalmentaja. Eveliina Piippo tuli yliopistoon opiskelemaan.
Riitta-Liisa Roponen harjoitteli Denverissä ja julkaisi kuulumisia Instagramissa. Joka kuvassa paistoi aurinko. Hän juoksemassa topissa ja sortseissa näköalareittiä, nousemassa rullasuksilla yhtä vuoristotietä ja pyörällä toista.
”There are definitely reasons why I love Colorado weather.”
Hän julkaisi videon, jossa rullasuksille oli pantu Toni. ”Vaihettiin päiväksi hommia.” Videolla Riitta-Liisa ajoi autoa aurinkolasit päässä ja tytär kuvasi ikkunasta. Toni huohotti tien varressa ja sanoi että mahaan sattui. Syke 181.
”Piti puoli minuuttia vielä painaa!” Riitta-Liisa huusi ratin takaa. ”Ei se oo syy lopettaa treeniä kesken, jos sattuu mahaan.”
”On se kaikkensa antaneen näkönen”, Ida sanoi lopulta.
”On. Kyllä hyvin veti.”
Kauden aikana Roponen hiihti Yhdysvaltojen mestaruuskisoissa Houhgtonissa ja suomenmestaruuskisoissa Vöyrillä. Houhgtonin kympillä hän oli ensimmäinen, Vöyrin kympillä viides.
Ja kun kausi päättyi, he pitivät perhepalaverin seuraavasta kaudesta: ei henkilökohtaisia tavoitteita.
Silti Roponen harjoitteli kesällä yhtä paljon kuin ennenkin. Huhti, touko, kesä, heinä, lähes sata tuntia kuussa. Joskus alkuaikoina joku oli kysynyt, mitä hän tekee kesäisin. Talvella toki hiihtelee, mutta entä sitten?
Pandemia paheni syksyllä, eivätkä Riitta-Liisa, Ida ja koira päässeet palaamaan Denveriin. Oli jäätävä Haukiputaalle.
Nyt kun tilanne oli siis tämä, saattoi yhtä hyvin kilpailla. Ei ollut oikein muutakaan.
Roponen seisoi lähtöviivalla panta päässä ja hihat käärittyinä. Oberstdorfissa oli 13 lämpöastetta ja häikäisevä paiste.
”Riitta-Liisa Roponen on lähtöpaikalla, tässä näin”, Jussi Eskola sanoi selostamossa.
Yle lähetti MM-kisat suorana. Naisten kymppiä katsoi yli 700 000 ihmistä.
Eskola kertasi tv-katsojille Roposen uran saavutuksia: kuusi MM-mitalia ja yksi olympiamitali, kaikki viesteistä. MM-mitaleista kolme oli kultaa.
”Edelleen taso on sellainen, että ilman muuta mukaan arvokisoihin. Jos Suomen mestaruudenkin nappasi Pyhäjärvellä.”
”Kyllä”, lajiasiantuntija Sami Jauhojärvi säesti vieressä.
”Kyllähän se selkeä viesti nuorille on, että jotakin tarttis tehdä toisin että pystyis haastamaan rouva Roposta.”
Roponen lykki jo lähtösuoralla.
Hän ei ollut asettanut itselleen sijoitustavoitetta, mutta kun toimittajat olivat sitä tinganneet, hän oli sanonut: kolmastoista. Ehkä nostalgiasyistä. Hän oli ollut kolmastoista tällä samalla ladulla kuusitoista vuotta aiemmin, Oberstdorfin MM-kisoissa 2005. Silloin hän oli 26-vuotias hiihtäjä ja pienen lapsen äiti. Ida Roponen oli vuoden ikäinen – ja mukana.
Nyt sama sijoitus tosin vaatisi ”ihan valtavaa onnistumista”. Tämän kauden paras kansainvälinen sijoitus oli maailmancupin kisasta Falunista: 23.
Ladun varressa ei ollut yleisöä, tietenkään. Oberstdorfissa oli tiukka koronasulku. Mutta huoltomiehet oli värvätty kannustamaan. Edellisillan palaverissa oli toivottu, että he huutaisivat ”ihan maan perkeleesti”, vaikka suomalaiset hiihtäisivät sijasta 50.
He huusivat. Kun Roponen tuli 1,2 kilometrin kohdalle, huoltomies karjui niin, että Roponen mietti, pitäisikö sittenkin mennä kovempaa.
Eieiei, nyt pitää mennä omalla taktiikalla, alku rauhallisesti.
Hän oli suunnitellut hiihtävänsä ”nousujohteisesti”. Pahin nousu oli lopussa, ja siihen hän säästi voimia.
Huoltomiehet antoivat väliaikoja, ja hiihto tuntui juuri siltä kuin sen pitää: oikealla tavalla pahalta. Lihaksia kivisti ja kun kilometrejä kertyi, niitä jo särki. Huohotus kävi kovemmaksi. Mutta hiihtäjä tietää että se, joka kestää kivun rajalla pisimpään, menestyy.
Kaksi viiden kilometrin lenkkiä. Roponen tuli maaliin, sulki rannekellonsa ajanoton, kaatui maahan ja itki vähän.
24 minuuttia ja 53 sekuntia.
Omasta mielestä meni tosi hyvin.
Maalialueella joku huusi johtajantuolista. Roponen ei tiennyt, että MM-kisoissa on sellainen: mahtipontinen, valkoinen valtaistuin, jolla kisaa johtava saa istua.
Mene sinne, sä johdat!
Roponen juoksi tuolille. Hän tiesi, että aikaa oli vähän. Norjan Ragnhild Haga oli aivan perässä ja voittaisi hänet. Ja Hagan jälkeen tulisi vielä monta kymmentä hiihtäjää.
Maalialueen vaatteidenvaihtopisteellä Roponen kuuli, että oli sijalla seitsemäntoista. Näin kertoivat väliaikatiedot.
Ei vitsi, että meni hyvin, hän ajatteli. Kauden paras suoritus.
Hän antoi toimittajille lausuntoja: Siis mä oon niin onnellinen!
Kun tulokset alkoivat varmistua, Hiihtoliiton viestintäpäällikkö Soili Hirvonen tavoitti Roposen: Ritu, sä olit kymmenes!
Onks varma? Eikö sieltä muka tuu enää ketään?
Ei tuu, sä oot kymmenes!
Krista Pärmäkoski oli sijalla 13, Laura Mononen 24 ja Anne Kyllönen 40. Roponen oli kymmenes ja suomalaisista paras. Kisan voitti norjalainen Therese Johaug, kukas muu.
Roponen oli pakahtua, mutta tähän ei voinut jäädä hillumaan: oli haettava huoltorekalta sukset ja tehtävä loppuverryttely. Oli mentävä puoleksi tunniksi hiihtämään.
Piireissä alettiin oitis kuhista naisten viestistä. ”Viestispekulaatiot käyvät kuumana”, kuten Yle kirjoitti pian verkkosivuillaan. Viesti hiihdettäisiin ylihuomenna torstaina, ja tämän päivän jälkeen Roponen olisi varmasti joukkueessa. ”Naulattu kolmososuudelle”, Sami Jauhojärvi kommentoi jutussa.
Roponen hiihti maitohappoja jaloista ja järjesteli ajatuksiaan. Puhelin piippasi viestejä. Kymmenen minuutin kuluttua hän havahtui kelloon: ei vitsi, hotellin lounas loppuu kolmelta. Pakko ehtiä syömään – ja sitä ennen koronatestiin.
Suomi on aina vastustanut hiihdossa kaikkea uutta, kuten lasikuitusuksia ja luistelutyyliä. 2000-luvun alussa tulivat yhteislähdöt. ”Tämä on tällaista pelleilyä”, Jari Isometsä sanoi.
Roposella on tapana katsoa omia hiihtojaan tallenteelta.
Oberstdorfin kympillä tv-kamerat tosin näyttivät häntä ”hirveen vähän”.
Hän tarkkailee tekniikkaansa. Lähteekö potku tehokkaasti, palautuuko suksi keskelle? Karkaako käsi taas liian sivulle? Mitä symmetrisempi liike, sitä vahvempi työntö.
Hiihtäjät analysoivat omia suorituksiaan – ja toisten. Therese Johaug on sanonut katsovansa videolta Iivo Niskasen hiihtoa, sillä tämän perinteinen on teknisesti ”ihan omassa luokassaan”.
Suomessa on aina hiihdetty enemmän perinteistä, mutta Roponen on vahvin vapaalla. Se on hänen valttinsa, sanotaan. Maajoukkue on tarvinnut häntä vuodesta toiseen, koska vapaan hiihtäjiä on huipputasolla niin vähän.
Miksi heitä on vähän? Joitakin selityksiä on esitetty:
Suomi on liian kylmä maa. Luisteluhiihto ei ole kovien pakkasten laji. Pitäisi olla plusasteita, korkeintaan pikku pakkasta. Kuivalla pakkaslumella suksi ei yksinkertaisesti liu’u.
Toinen syy on valmennus. Koska perinteinen on valtalaji, vapaaseen perehtyneitä valmentajia on vähän. Toni Roposta pidetään yhtenä harvoista.
Kolmas syy, miten sen nimeäisi? Suomi on aina vastustanut hiihdossa kaikkea uutta. 1970-luvulla vastustettiin lasikuitusuksia. Helmikuussa 1974 Juha Mieto hiihti Falunissa puisilla Järvisillä, kun Ruotsin Thomas Magnusson kokeili uutuuksia, Kneisslin ”muovisuksia”. Magnusson voitti 30 kilometrin maailmanmestaruuden ja Mieto kamppaili toiseksi. Ero yli 50 sekuntia. ”Se oli sonnin hiihto”, Mieto totesi myöhemmin.
1980-luvun puolivälissä Kansainvälinen hiihtoliitto salli luistelutyylin – ja Suomi vastusti. Kuten Neuvostoliitto ja Norja. Päävalmentaja Immo Kuutsa: ”Vastustettiin, mutta salaa harjoiteltiin.”
2000-luvun alussa tulivat yhteislähdöt. ”Tämä on tällaista pelleilyä”, Jari Isometsä sanoi. Harri Kirvesniemi: yhtä hyvin pituushyppääjät voitaisiin panna hyppäämään korkeutta.
Roponen hiihtää vapaata yksinkertaisesta syystä: se sujuu paremmin.
”Mun perinteinen ei ole sillä tasolla, että olisin tulokseen tyytyväinen.”
Tosin 1980-luvulla hänkin vastusti. Haukiputaan Veikkojen entinen valmentaja Olli Laitinen kävi vähän aikaa sitten tervehtimässä ja muistutti asiasta. Haukiputaan Veikot oli Roposen ensimmäinen seura.
Oli ollut harjoitukset ja Laitinen oli sanonut, että tänään opetellaan sitten hiihtämään vapaata.
Minua ei kiinnosta tuo vapaa hiihto! Riitta-Liisa oli heti sanonut.
Minä en sitä rupia harjoittelemaan.
Kukaan ei käärinyt hikisiä urheilijoita lippuihin ennen kuin suomalaiset tekivät niin. Olympiavoittaja Hannes Kolehmaisen juhlinta oli ehkä hyvän tavan vastaista, mutta mikä näkyvyys!
Kisareissuilla suomalaisia katsottiin. Ainakin se tuntui siltä.
Tuossa ne doupparit tulee.
Roponen pääsi maajoukkueeseen marraskuussa 2001. Maailmancup alkoi Kuopiossa ja jatkui Keski-Euroopassa. Italia, Sveitsi, Itävalta, Saksa.
Lahden MM-kisoista oli yhdeksän kuukautta aikaa. Sponsorit olivat purkaneet sopimuksensa Hiihtoliiton kanssa, tuet olivat menneet. Maineesta ei kannattanut edes puhua.
Suomen kuusi parasta hiihtäjää oli jäänyt kiinni dopingista, verenohennuslääke Hemohesistä. Jari Isometsä, Janne Immonen, Harri Kirvesniemi ja Mika Myllylä. Milla Jauho ja Virpi Kuitunen.
Ensin oli ehditty juhlia miesten viestikultaa – ”Norja on lyöty, Suomi on maailman paras!” – sekä naisten hopeaa, Isometsän henkilökohtaista hopeamitalia. Sitten kuultu päiväkausia noloja selityksiä. Mitalit menetetty tietenkin.
”Me pyydämme anteeksi suomalaiselle urheilulle ja suomalaiselle hiihtokansalle aiheuttamaamme katastrofaalimaisen suurta häpeää”, Hiihtoliiton puheenjohtaja Paavo M. Petäjä oli sanonut tiedotustilaisuudessa.
Hiihtokansan – ja median – reaktio meni lopulta liiallisuuksiin, sanoo Jari Kupila. Kupila on urheilulehti Elmon toimituspäällikkö ja väitöskirjatutkija: urheilun rooli suomalaisuuden modernisaatiossa.
Euroopassa suomalaisten doping ei jaksanut kovin kauan kiinnostaa. Norjalaiset ja ruotsalaiset lehdet tekivät silloin tällöin jutun. Mutta Suomessa siitä jauhettiin loputtomasti. Hiihtäjien tiedotustilaisuudet olivat pitkään ankeita. Aina joku suomalainen letkautti dopingista, vaikkei uusilla maajoukkuehiihtäjillä ollut Lahden kanssa mitään tekemistä.
Roponen katsoi kisoja isän kanssa kotona.
Kupila löytää selityksen historiasta. Suomessa urheilulle on sälytetty tehtävä, joka ei sille oikeastaan ollenkaan kuulu. Urheilulla on rakennettu kansallista identiteettiä. Hiihdolla ja yleisurheilulla erityisesti.
”Ei ruotsalainen tai belgialainen ota urheilua sillä tavalla.”
”Me ollaan arvokisoissa aina isänmaan asialla, ja usein tietenkin peläten, että taas munataan itsemme.”
Kukaan ei käärinyt hikisiä urheilijoita lippuihin ennen kuin suomalaiset tekivät niin. Hannes Kolehmainen voitti maratonin Antwerpenin olympialaisissa vuonna 1920, ja maalissa hänen harteilleen kiedottiin villakankainen lippu. Teko oli ehkä hyvän tavan vastainen, mutta mikä näkyvyys!
Olympiavoittaja Mika Myllylä hiihti maalisuoraa Naganossa 1998, sai katsomosta käteensä lipun ja hiihti sen kanssa maaliin.
Ja niin edelleen.
Sitten saatiin kotikisat Lahteen, maalisuorat olivat pelkkää sinivalkoista merta – ja tällainen moka.
”Siinä jotenkin järki loppui”, Kupila sanoo. ”Ei yhtään nähty, että tämä nyt on kuitenkin vain urheilua.”
Urheilusääntöjä oli rikottu mutta ei lakia. Kukaan ei ollut tehnyt rikosta.
”Jos pelaaja taklataan jääkiekkokaukalossa ja hän saa aivovamman, eikö se kuitenkin ole vakavampi asia kuin se, että joku käyttää dopingia?”
Lahden tapaus olisi pitänyt asettaa mittakaavaan, Kupila sanoo. Olisi pitänyt kysyä, mistä tässä lopulta kohistaan. Kuinka tavatonta doping on.
Vuotta myöhemmin pidettiin Salt Lake Cityn olympialaiset, ja kolme isoa nimeä jäi kiinni epo-hormonista. Espanjan Johann Mühlegg, Venäjän Larissa Lazutina ja Olga Danilova. Epoa ei ollut tätä ennen kyetty testaamaan eivätkä hiihtäjät tienneet, että nyt todella kyettäisiin. Doping-käry oli olympialaisten historian laajin.
Roponen hiihti Salt Lake Cityssä. Tuolloin hänen sukunimensä oli Lassila.
Helsingin Sanomat kirjoitti:
”Reipas replikoija on ollut hiihtäjä Riitta-Liisa Lassila. Hänen riemunsa 20. sijasta ja veljen luokkakavereille lähetetyt terveiset lämmittivät.”
”Hiihdolle tekisi hyvää kuulla (lisää) Lassilaa.”
Vuoden 2010 olympialaisten aikaan hiihtäjistä tehtiin näyttävä tv-dokumentti, Ihanat naiset Vancouverissa. Yhteishenki oli kaunistelua. Välit olivat kireät moneen suuntaan.
Kului viisi vuotta, ja puhuttiin jo supersukupolvesta. Naisten viestijoukkueesta, joka oli monta vuotta maailman paras.
Aino-Kaisa Saarinen, Virpi Kuitunen, Pirjo Muranen ja Riitta-Liisa Roponen.
Kultaa Sapporon MM-kisoissa 2007 ja Liberecissä 2009. Pronssia Vancouverin olympialaisissa vuonna 2010.
Päävalmentaja Magnar Dalen valmisti heitä viesteihin uudella tavalla: vei edellisenä iltana pizzalle. Kilpailusta puhuttiin ruokapöydässä mahdollisimman vähän.
Norjalaisesta Dalenista tuli hiihdon päävalmentaja keväällä 2006. Lahden kisojen jälkeen tehtävän oli ottanut Reijo Jylhä. Hullun homman, kuten oli sanottu.
Mutta jotenkin Jylhä oli saanut vahinkoja korjattua. Hiihto alkoi muuttua. Jos ennen painettiin perkeleen voimalla suolla, nyt harjoiteltiin toisin. Perehdyttiin kehonhuoltoon ja tutkittiin, miten rankkaa harjoittelua voi parhaiten kestää. Miten ylipäätään pitää harjoitella?
Kilpailuradat muuttuivat. 50 kilometrin kilpailu ei enää tarkoittanut kahta 25 kilometrin lenkkiä vaan kahdeksaa 6 kilometrin lenkkiä. Stadionalueilla hiihdettiin enemmän, laskettiin enemmän alamäkiä.
Oli tärkeää miettiä taktiikkaa. 1990-luvun kestävyyskone olisi tuskin enää pärjännyt.
Myös doping-testit tarkentuivat. Vuonna 2009 alettiin käyttää biologista passia ja hiihtäjien veriarvoja seurata pitkin vuotta. Käyrät oli syytä pitää tasaisina. Tämä ei tarkoittanut, että doping olisi hävinnyt maastohiihdosta. Ongelma on merkittävä edelleen. Mutta hyöty kutistui, koska annokset pienenivät.
Roponen hiihti noina vuosina parhaita suorituksiaan. Sapporon MM-kisoissa 2007 hän oli yhdistelmämatkalla viides ja vapaan kympillä seitsemäs. Vuonna 2009 Liberecissä 30 kilometrillä kuudes. Ja kuudes myös kympillä Vancouverin olympialaisissa 2010.
Henkilökohtaista mitalia hän ei voittanut.
Olympialaisten aikaan hiihtäjistä tehtiin näyttävä tv-dokumentti, Ihanat naiset Vancouverissa. Siinä valmistauduttiin kisoihin, hiihtäjät kehuivat toisiaan ja joukkueen yhteishenkeä.
Se oli kaunistelua. Välit olivat kireät moneen suuntaan.
Kuin kissa ja koira, totesi Aino-Kaisa Saarinen myöhemmin kirjassaan. Hän tarkoitti Roposta ja itseään.
”Tulimme toimeen yhtä hyvin kuin aina, eli emme lainkaan.”
”Minua kohtaan Ritu on ollut äkkipikainen, negatiivinen ja huonokäytöksinen, mutta tuskin hänkään minusta oodia laulaisi.”
Saarisen kirja julkaistiin syksyllä 2016. Tahto, Aino-Kaisa Saarisen kahden kasvot.
Seuraavana vuonna julkaistiin Roposen kirja. Äitinä huipulla, Riitta-Liisa Roposen tarina.
Siinä ei puhuta huonoista väleistä lainkaan.
”Joukkueessa oli tuolloin ja on edelleen monta vahvaa naista ja erilaisia persoonia.”
Roponen sanoo, ettei hän ole lukenut Saarisen kirjaa. Itse hän ei ryhtynyt ”tahallaan puhumaan ikävistä asioista”. Ne ovat olleet hänen urallaan ”vain sivujuonne”.
”Ei mulla ollut tarvetta alkaa kertomaan… On selvä, että kun iso porukka liikkuu, kaikkien kemiat ei vain natsaa.”
”Onhan siellä ollut jos vaikka mitä toimimattomuutta.”
Sami Jauhojärvi oli oikeassa. Roponen hiihti Oberstdorfin viestissä kolmososuuden. Jasmi Joensuu aloitti, Johanna Matintalo jatkoi ja kun hän tuli vaihtoon, Suomi oli kuudentena. Norja, Venäjä, Saksa, USA, Sveitsi, Suomi.
”Nyt Riitta-Liisa Roposella on kiusallinen tilanne”, Jauhojärvi sanoi selostamossa. Lähteäkö ottamaan kärkeä kiinni vai hiihtääkö ”puhtaasti omaa hiihtoa”. Viisi kilometriä matkaa.
Selostaja Jussi Eskola: ”Sehän oli mahtihiihto haukiputaalaiselta tuo kympin kilpailu.”
Kuinka kävi? Roponen kuroi kiinni kaksi maata, ja Krista Pärmäkoski lähti viimeiselle osuudelle neljäntenä. Kolmetoista minuuttia myöhemmin, maalisuoralla, Pärmäkoski ohitti USA:n.
Suomi voitti pronssia.
Viestijoukkue huusi maalissa ja hyppi Pärmäkosken päälle kasaa, Jussi Eskola huusi studiossa. ”Tää oli hei voitto näille naisille! Tää oli voitto!”
Sami Jauhojärvi oli pitkään hiljaa. ”Minun pittää vähän kerräillä”, hän sanoi ja pyyhki poskiaan.
”Kyllä, täällä on tunnetta selostuskopissa”, summasi Eskola.
Pian laskettiin, että Roponen oli tehnyt historiaa. Hän oli MM-hiihtojen kaikkien aikojen vanhin mitalisti. Kuukauden vanhempi kuin japanilainen Noriaki Kasai, joka sai pronssia sekajoukkuemäessä 2015.
Jauhojärvi sanoi, ettei ollut odottanut tätä. Jos joku olisi hänelle ennen kautta sanonut, että Roponen saa helmikuussa MM-mitalin, ”en olis uskonut”.
Jauhojärvi lopetti oman hiihtouransa kolme vuotta sitten. Hän aloitti samoihin aikoihin kuin Roponen.
Oberstdorfissa maajoukkueen fysioterapeutti antoi Roposelle jumppaohjeita. Niillä saisi vasenta nilkkaa kuntoutettua. Sitä, joka piti teipata kymmenen kilometrin kilpailua varten.
Roponen tekee liikkeitä päivittäin.
Hän laskee, että jos lievän virheasennon saisi korjattua ja hän hiihtäisi yhden kilometrin edes sekunnin nopeammin, 30 kilometrin kilpailussa sillä olisi jo merkitystä.
”Ens vuoden olympialaisissa on se 30 kilsaa vapaalla.”
”Mikä olis mun päämatka siellä.”
Roponen on päättänyt, että pyrkii vielä olympialaisiin, Pekingiin 2022. Ne olisivat hänen kuudennet olympialaisensa.
Sotšissa 2014 Roponen sanoi, ettei satavarmasti hiihdä enää olympialaisissa. Kisat menivät huonosti. Häntä ei valittu yhdistelmämatkalle, ja 30 kilometrillä hän epäonnistui: 26:s.
Hän matkusti kotiin ja itki kolme päivää sohvalla. Oli surkea urheilija ja ihminen. Metriäkään en hiihdä enää tänä vuonna.
Seuraavana viikonloppuna hän hiihti maailmancupin kisassa Lahdessa. Toni Roponen puhui lähtemään: mennään muuten vaan, ei tarvitse kilpailla. Sotšissa kaikki meni puihin, mutta olet silti huippukunnossa.
Riitta-Liisa pohti aikansa. Sama kai hiihtää, jos kerran menee.
Tämän kauden jälkeen päätös oli selvä, hän sanoo. Pekingiin.
”Kyllä, one more year.”