Erimielisyyden kasvattajat

Samanmielisyys on keskustelulle parempi lähtökohta kuin jyrkkä erimielisyys.

Profiilikuva
Kolumni
Teksti
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Kansainvälinen Toimittajat ilman rajoja -järjestö julkaisi toukokuun ensimmäisellä viikolla vuotuisen lehdistönvapausvertailunsa. Suomi oli pudonnut viidenneksi, mutta sitä enemmän minua jäi kiinnostamaan järjestön globaali huoli kahtiajakoa ruokkivasta mediamaisemasta.

Tiedotteessaan järjestö puhui ”Fox News -mallista”, jossa mediassa esitetyt kärjekkäät mielipiteet ruokkivat jakolinjoja kansalaisten joukossa. Toimittajajärjestö katsoo, että ilmiö uhkaa demokratiaa: se vähentää suvaitsevaa keskustelua ja yhteiskunnan sisäistä harmoniaa.

Ajatus toi mieleeni juuri lukemani ­Johannes Koposen, Minea Koskisen ja Jussi Pullisen kirjan Öyhökratia: Ketä kuunnellaan, kun kaikki puhuvat. Kirjassa puhutaan ”laahuksesta” eli siitä reaktioiden massasta, jonka sosiaalisen median päivitykset saavat aikaan.

Kun vaikkapa kansanedustaja Mikko Kärnä julkaisee Twitterissä tarkoituksellisen provosoivan kannanoton, päivityksen laahus on kovin tunnepitoinen, aggressiivinenkin. Paikalle saapuu lisää keskustelijoita laahusta kasvattamaan ja sen sävyä voimistamaan. Päivitystä levitetään kärkevillä saatteilla.

Ajatuksen voi katsoa koskevan kaikkea julkaisemista. Myös blogitekstit, kolumnit, uutiset ja televisio-ohjelmat saavat näinä päivinä laahuksen sosiaalisessa mediassa ja muualla verkossa. Laahuksissa ihmiset levittävät vihaa ja riidanhalua ja kääntävät selkänsä ymmärrykselle.

Toisinaan törmää kummallisiin käsityksiin siitä, että ihmisryhmien erojen korostaminen olisi itseisarvo, jota kohti pitää aktiivisesti pyrkiä. Tällaista ajatusta ovat Suomessa pitäneet yllä erityisesti Alfa-tv:tä pyörittävät tahot. Kanavan on haluttu tuovan vastapainoa muun muassa Yleisradion tarjoamalle maailmankuvalle.

Ajatus on suoraan populismin ytimestä. On haluttu erotella ”meidät” muista. Voiko tällaisesta lähtötilanteesta syntyä koskaan hyvää keskustelua?

Yleinen elämänkokemus opettaa, että samanmielisyys on keskustelulle parempi lähtökohta kuin erimielisyys.

Kun ensin käydään läpi se, mistä ollaan samaa mieltä ja millaiset arvot ja tavoitteet yhdistävät, keskusteluun syntyy kunnioittava ilmapiiri. Sellaisessa myös erimielisyyksiä voi käsitellä rauhassa – ja niitä tuleekin käsiteltyä paljon yksityiskohtaisemmin kuin kahtia jakavassa, huutamista suosivassa ilmapiirissä.

Keskustelu sananvapauden tilasta on tällä hetkellä turhauttavaa. Siinä keskitytään kaikkein kovaäänisimpiin keskustelijoihin: sellaisiin, jotka julistavat kärjekästä viestiään suuren kuulijakunnan edessä.

Tähän ryhmään luen myös Päivi ­Räsäsen, jonka syyte kiihottamisesta kansanryhmää vastaan hylättiin käräjäoikeudessa. Tapausta on juhlittu sananvapauden voittona. Ehkä se sellainen onkin, mutta kun keskitytään siihen, mitä saa huutaa, käsittelemättä jää muita olennaisen tärkeitä asioita.

Itseäni kiinnostaa paljon enemmän vaikkapa se, miten keskustelusta saisi vaikuttavampaa. Miten tiedon saisi välittymään paremmin tieteentekijöiltä kaiken tason toimijoille? Miten vääriä väitteitä saisi korjattua?

Ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta monenlaisten konsensuksien saavuttaminen on tärkeää. Ympäristökriisejä vastaan voidaan toimia vain laajan yksimielisyyden voimin. Olisi tärkeää pystyä rakentamaan hyvää keskustelua ja luoda pohjaa yhteistyölle.

Siksi minua korpeaa, että toiset uhraavat energiansa erimielisyyden kasvattamiseen.