Koko ”Lappi” on mielikuvituksen tuote, joka on luotu matkailun ehdoilla

”Lappi-kuva on yksinkertaistettu tunturiluonnoksi ja saamelaisuudeksi”, kirjoittaa Katja Hirvasaho Kanava-lehdessä 8/2018. ”Tätä kuvaa pitää koko Lapin tuottaa kehittääkseen ja mainostaakseen matkailua missä tahansa osassa maakuntaa.”

Suomen Kuvalehti julkaisee artikkelin kokonaisuudessaan.

 

Tutkin tässä kirjoituksessa Keski-Lapin kulttuuria nykyään unohdetulta 200 vuoden (1750–1960) ajanjaksolta. Tämä elämäntapa oli peräpohjalaista, ei lappilaista. Se oli alunperin Pohjois-Pohjanmaalta tai lähialueilta saapuneiden suomalaisten uudisasukkaiden ja paikallisten Kemin saamelaisten elämäntapojen ja elinkeinojen sulautuma Tunturi-Lapin eteläpuolisen Lapin jokilaaksoissa.

Haluan selvittää, miten Peräpohjola unohdettiin. Aloitan katsaukseni 1960-luvulta, koska se oli Lapin läänissä murroskausi, josta minulla on myös henkilökohtaista tietoa.

Siteeraan tuolloin suosittuja Lapista kertovia iskelmiä, jotka jo aavistelivat uutta aikaa joka oli tulossa. Kaksi ensimmäistä laulua esittävät ääripäitä kuvauksien osuvuudessa meidän osallemme Lappia. Matti Heinivaho lauloi 1960:

 

Lapin poika mä oon, juurta noitain.

Taikarumpu soi syntyessäin.

Porotokkaani huolella hoitain

joiun luikkaan mä tunturiin päin.

 

Meille, jotka silloin olimme Pelkosenniemen keskikoulussa ja kuuntelimme tuota iskelmää, oli selvää ettei tämä kuvaus koskenut meitä eikä meidän aikaamme. Meidän osassamme Lappia ei ollut joikattu, ja noitarumpukin oli jotain niin epäilyttävää, että liekö sellaista täällä koskaan ollut. Mutta siitä huolimatta oli selvää, että koska laulu kertoi Lapista, sen täytyi liittyä meihin.

Sen sijaan Tamara Lundin 1963 laulama Lapin tango oli täyttä totta:

 

Lapin muistan ja tunturit jylhät

sekä auringon tuon keskiyön,

metsälampien läikkyvät pinnat

talvi-iltojen tähtien vyön.

 

Luontokuvaus piti ehdottomasti paikkansa. On keskiyön aurinko ja on ruska, joka ”loistossaan kuin satu on”.

Ja on meillä tuntureitakin, eikä vain Pyhätunturi. Kymmenen kilometrin säteellä kotoa- ni ovat Nivatunturi ja Vasatunturi. Sitten on Kivitunturi, Sorsatunturi, Sotatunturi, Nuorttitunturi, Korvatunturi…

Näiden kahden laulun välimaastoon sijoittuu Teijo Joutselan ja Humppaveikkojen 1960 levyttämä Revontulten maa:

 

Pohjan yö loimut lyö

niin kaunis on revontulten maa.

Eespäin vain porollain

yössä kiidän mä kaikk’ unhottain.

Tuuli tunturilta hiljaa humajaa,

tuulen kanssa kilpaa pulkka kiiruhtaa…

 

Sodanjälkeisessä Lapissa alkoi olla jo niin hyvä tiestö ja linja-autoliikenne, ettei porolla enää ajettu matkanteossa. Mutta oli selvää, että joskus aikaisemmin niin oli tehty, joten laulu oli historiallisesti totta myös meillä ja meille. Me asuimme Lapissa, joten tämä Lappi-kuvasto oli meidän kuvastoamme, se kertoi meidän osastamme Suomea.

Muuta kuin populaarikulttuurin luomaa kuvastoa ei Lapista ollut. Meidän, sodanjälkeisen lappilaisen sukupolven, Lappi oli ensimmäistä kertaa luotu täysin Etelä-Suomesta käsin eräänlaisena kaipauksen haavemaana, kuten Jorma Lehtola on kirjassaan Laulujen Lappi kuvannut. Tästä ilmiöstä – Lappi muualla asuvien ihmisten mielikuvitusmaailmana  – tuli sitten pysyvä.

Myös turisteille suunnatut Lappi-matkamuistot alkoivat löytää tiensä Lapin asukkaiden keskuuteen. Jo 1950-luvun alusta näkee koulukuvissa tytöillä kaupoista ostettuja ”lapinlakkeja”. Kun meidän keskikoululuokkamme lähti luokkaretkelle keväällä 1964, yksi tytöistä piti päässään koko matkan ajan ”lapinlakkia”, jotta kaikki näkisivät, mistä me olemme. Kodeissa saattoi olla poronnahka- ja verkakoristeinen kahvipannun myssy tai seinällä Lappi-aiheinen gobeliini.

Näin ensimmäisen kerran saamenpuvun, jota tuolloin kutsuttiin lapinpuvuksi, kun kansakoulumme sai uuden yläkoulun opettajan 1957. Tämä oli heimoaatteen mies jostain etelästä mutta siirtyi meille Inarista, missä oli hankkinut itselleen täyden lapinpuvun neljäntuulenlakkia myöten. Sitä hän sitten usein piti, ja paikalliset tietysti naureskelivat hänelle; eihän täällä sellaisia pidetty.

Meillä ei ollut mitään tietoa saamelaisista. Sellaista sanaa ei tunnettu, eikä ollut käsitystä siitä, ettei ”lapinpuku” ole kaikkien lappilaisten puku, vaan ainoastaan saamelaisten. Sitten 1960-luvun lopulla, kuten Marjatta Pulska on hiljattain kertonut (Koti-Lappi 28.12.17), Lappi-villitys saavutti sellaisen pisteen, että Keski-Lapinkin asukkaat rupesivat ompelemaan itselleen valokuvissa ja postikorteissa nähtyjä ”lapinpukuja”. Ei tiedetty, että matkailuteollisuuden lanseeraama ”lapinpuku” ei ole aito historiallinen puku.

Tässä kirjoituksessa haluan tuoda esiin sen, että ”uusi” Lappi on keinotekoisesti luotu ulkoa päin. Keski-Lapin todellinen, peräpohjalainen kulttuuri oli alueemme kulttuuri ja elämäntapa vielä 1950-luvulla ennen kuin Lappia ryhdyttiin lavastamaan matkailun edistämistarkoituksissa.

Lappia ryhdyttiin esittämään yhtäältä primitiivisenä villinä pohjolana ja toisaalta Joulupukin ja tonttujen elämyspuistona.

Harri Hautajärvi osoittaa väitöskirjassaan Autiotuvista lomakaupunkeihin, että sodan jälkeen Lappia ryhdyttiin esittämään yhtäältä primitiivisenä ja eksoottisena porosaamelaisten, kullanhuuhtojien ja tukkijätkien täyttämänä villinä pohjolana ja toisaalta mielikuvituksellisena Joulupukin ja tonttujen elämyspuistona. Eikä vain esittämään, vaan sellaista ryhdyttiin myös tekemään. Samalla on todellisen Lapin todelliset kulttuurit ja historia siirretty syrjään ja jopa unohdettu.

Alkaa näyttää siltä, että lappilaiset itsekin uskovat tämän mielikuvitustuotteen olevan oikea Lappi – ei vain ”Lappi”. Savukoskea on ryhdytty joidenkin toimesta vääntämään Korvatunturi-elämykseksi ”koristelemalla” Urho Kekkosen kansallispuiston Korvatunturin reittiä tonttunaamoin. Voi kysyä, kuka erämaassa vaeltaja tällaista kaipaa. Kaipaava löytää Joulupukin ja tontut helpoimmin Rovaniemeltä.

Ensimmäinen huomionarvoinen syy tähän Lappi-sekoiluun oli Lapin läänin perustaminen vuonna 1938. Raja Oulun lääniin vedettiin mielivaltaisesti niin, että Tornio ja suomenpuolinen Meänmaa (Länsi-Pohja) tulivat osaksi Lappia, kun taas Kuusamo jäi Oulun lääniin. Vanha maakuntajako Länsi-Pohjaan ja Peräpohjolaan (Etelä-Lappi, Kolari, Kittilä, Rovaniemi, Kemijärvi, Sodankylä ja koko Kemijokilaakso Sallaa ja Kuusamoa myöten) alkoi unohtua sodan jälkeen, jolloin syntyi meidän tuntemamme Lappi.

Vielä 1958 julkaistu Matti Poutvaaran kuvateos Suomi-Finland kutsuu Kemi-Tornio-Kolari-Kittilä-Rovaniemi-aluetta Perä-Pohjolaksi ja nykyistä Itä-Lappia eli Kemijärvi-Pelkosenniemi-Savukoski-Salla-Posiota ja Kuusamoa Koillis-Suomeksi. Vaikka nämä osat olivatkin Lapin lääniä, ne eivät olleet historiallisesti Lappia vaan Peräpohjolaa.

Harri Hautajärvi toteaa väitöskirjassaan: ”Perinteisesti Lapilla tarkoitettiin saamelaisten asuttamaa aluetta.” Saamelaisia on 1900-luvulla asunut Suomessa enää vain siinä osassa Lappia, joka nyt on Saamenmaata.

Todellisen jakolinjan menneen ja nykyisen välillä muodosti sota ja sen loppuhuipentuma, Lapin läänin lähes totaalinen tuho.

On vaikea hahmottaa, millaista elämä on Lapin eri osissa ollut. Ne Keski-Lapin kylät ja rakennukset, jotka säilyivät sodassa, edustavat peräpohjalaista rakennuskantaa: esimerkiksi Pelkosenniemellä säilyneet Suvannon ja Luiron kylät, Kairalan kylän länsipuoli ja Pelkosenniemen kirkonkylässä säilyneet talot. Laajemmin Lapissa on valikoitunut syystä tai toisesta vauraampia ja näyttävämpiä taloja niiksi, jotka ovat säilyneet meidän aikaamme, kuten Alaruokasen ja Myllärin talot Rovaniemellä, molemmat todellisia peräpohjalaisia mahtitaloja.

Kokonaiskuvaa elämästä on vaikea hahmottaa näiden yksittäisten rakennusesimerkkien perusteella.

Onneksemme historiantutkimuksen ohella on olemassa jonkin verran kansatieteellistä kuvausta sotaa edeltävältä ajalta, paikallishistoriaa ja ennen sotaa syntyneiden lappilaisten tuottamaa kaunokirjallisuutta täkäläisestä elämästä sekä kotiseutuhistoriikkejä. Ne antavat aika monitahoisen kuvan paikallisten ihmisten arkielämästä 1800-luvun lopulta lähtien.

Elämäntapa itäisen Lapin alueella on vaihdellut hyvin vähän. Joissakin kylissä on ollut resursseja, joita ei ole ollut kaikkialla, kuten helmenpyyntiä tai järvimalmin talteenottoa. Suurissa kylissä elämä on luonnollisesti ollut vilkkaampaa ja monipuolisempaa kuin pienissä, esimerkiksi nuorten huvitusten osalta.

Talouksissa on ollut karjaa, ainakin lehmiä ja poroja, 1800-luvulta lähtien yleensä myös hevonen sekä lampaita. Viljelykasveista mainitaan ohra, ruis, peruna ja nauris. Karjanrehu on alunperin saatu jokivarsien luonnonniityiltä. Kaikkialla on harjoitettu metsästystä, kalastusta ja marjastusta, ja on myös erikoistuttu rahdinajoon poroilla, helmen- ja raakunpyyntiin ja linnunmunien keruuseen.

Koko elanto on saatu karjasta, maasta ja luonnosta. Elämä on ollut vahvasti riippuvainen luonnonoloista ja vuodenajoista. Niin karja kuin puu on käytetty kokonaisvaltaisesti hyväksi. Helmi Kellokummun nuortenkirjassa Rajakylän lapset lapset puhdistavat poron suolista kuuta (ihraa).

Ruumiillinen työ ja tiukasti sukupuolittuneet askareet ovat määrittäneet osaamisen. Kaikki on tehty itse ja perinteen mukaisesti: rakennukset, tarvikkeet kuten reet ja veneet, huonekalut, vuodevaatteet ja astiat. Vaatetus ja jalkineet ovat olleet kotitekoisia tai paikallisten ompelijoiden ja suutarien työtä.

Kulttuurin pääasialliset erikoispiirteet ovat liittyneet työhön, välineisiin ja työtapoihin, ruuan valmistukseen sekä kanssakäymiseen yhteisössä. Peräpohjalaisen kulttuurin mate- riaalisina artefakteina voidaan pitää rakennuksia ja tarve-esineitä ja niiden vähäisiä koristeluita, immateriaalisina puolestaan murteita, ruokia ja niiden valmistustapoja, sukulointi- ja kylästelytapoja sekä yhteisiä syntymään, häihin ja hautajaisiin liittyviä riittejä.

Peräpohjalainen elämäntapa kohtasi teollisen murroksen, kun metsätalous savotoineen ja uittoineen saapui Lappiin.

Koko alueelle on antanut oman sävynsä lestadiolaisuus, joka on vahvasti läsnä Helmi Kellokummun novelleissa elämästä Sallassa. Nuorten huvituksia ovat olleet tanssit riihissä ja silloilla hanurin tai viulun säestyksellä, 1900-luvulta lähtien myös iltamat nuorisoseuran- tai työväentaloilla, hiihtokilpailut tai jopa työ, kuten talkoot tai yhteinen nuotanveto, jota äitini muisteli Kuolajärveltä.

Perusteellisen katsauksen Lapin peräpohjalaiseen elämään antaa J. Juhani Kortesalmen teos Kuusamon talonpoikaiselämä 1670–1970 (1975), jossa on lisäksi valokuvia ja liitteenä piirroksia vanhoista työkaluista, astioista ja muista tarvikkeista.

Peräpohjalainen elämäntapa kohtasi 1900-luvun taitteessa teollisen tuotannon aiheuttaman murroksen. Täysimittainen metsätalous savotoineen ja uittoineen saapui Lappiin tuoden mukanaan suuret määrät uutta väestöä alueelle. Sillä oli ainakin kaksi huomattavaa vaikutusta paikalliselle elämälle. Monet uusista tulokkaista perustivat perheitä ja pientiloja, luoden jopa uusia kyliä. Väestönkasvu ei näin ollen jäänyt sesonkiluontoiseksi, kuten nyt tunturikeskuksissa.

Toisaalta savotoiden luoma tarve erityisesti poronlihalle ja maitotuotteille kiihdytti poro- ja lypsykarjatalouden tuotantoa ja oli edistämässä todellisen suurporotalouden syntyä Keski-Lapissa, missä sille ei havumetsävyöhykkeellä ole luontaisia edellytyksiä.

Metsätalouden ansiosta suurporotalous sai täällä jalansijan jo ennen kuin muu Suomi oli poronlihaa maistanutkaan, ja kehittyvän infrastruktuurin ja jakelukanavien myötä se on pitänyt pintansa. Samasta syystä karjamäärät – usein erityisesti suurporonomistajilla – nousivat huomattaviksi. Painopiste oli lypsykarjassa, sillä lihan tuotannosta vastasi porotalous.

Metsätalous modernisoi keskisen Lapin muun muassa vauhdittamalla tiestön rakentamista, vaikka raaka-aineet saatettiinkin sahoille vesitse. Laajentunut pysyvä asutus kasvatti koulujen, apteekkien, sairaaloiden ja jopa kirjastojen tai lainakirjakaappien tarvetta.

Savotoilla ei vapaa-aikoina vain lätkitty korttia vaan luettiin ja jopa opiskeltiin, esimerkiksi sosialismia. Syrjäisillä paikkakunnilla rakennettiin matkustajakoteja, kauppoja ja ravitsemusliikkeitä sekä kehitettiin puhelin- ja tieliikennettä.

Esimerkki metsätalouden tuomasta muutoksesta on Sodankylään kuulunut Keminkylä, josta syntyneen vaurauden varaan perustettiin itsenäinen Savukosken kunta. Tämän 1800-luvun lopulla alkaneen peräpohjalaisen kulttuurin murroksen viimeisteli sota, jonka tuhoista Peräpohjola ei milloinkaan noussut.

Elämä jatkui 1950-luvulla niukkana omavaraistaloutena jälleenrakennuksen vaatimien uhrausten johdosta. Kaikki elämiseen tarpeellinen oli hankittava uudelleen. Tuolloin oli ylellisyyttä, kun isäni toi kaupasta yhden appelsiinin, joka jaettiin meidän sisarusten kesken.

Kuten ennen sotia, kaikissa talouksissa oli lehmikarjan ja hevosen ohella lampaita, sillä villaa tarvittiin suuret määrät talvioloissa. Poroja on ollut tavallisesti vain vanhoissa peräpohjalaistalouksissa. Ennen kinkkuaikaa jouluna syötiin lampaanviulua. 1950-luvun puolivälissä säännöstelyn loputtua kauppoihin alkoi ilmestyä villalankaa, alussa toki vain harmaata. Lampaat hävisivät kyläkuvasta, ja pian myös hevoset, kun 1960-luvun puolella koneet yleistyivät pelloilla ja metsissä.

Valtio teki maatalouspolitiikassaan täyskäännöksen. Vielä 1950-luvun lopulla luotiin asutustiloja; kymmenen vuotta myöhemmin pientilat päätettiin lopettaa. Pellot ”paketoitiin” eli jätettiin kesannolle, kotieläimet pantiin Karja-Pohjolaan teuraaksi ja suurten ikäluokkien nuoriso meni Ruotsiin töihin.

Se oli Lapin ensimmäinen kokosukupolvinen poismuutto. Ensimmäisen kerran Lapin historiassa väkiluku lähti laskuun. Raskaalla työllä jälleenrakennetut kodit ja raakaan korpeen tai suohon raivatut asutustilat autioituivat ja kuolivat.

Muuttoa vauhditti valtion energiapolitiikka. Kemijoen suulle rakennettiin vuonna 1948 Isohaaran voimalaitos, joka sulki joen lopullisesti ikiajat nousseelta lohelta. Kyseessä oli Euroopan suurin lohijoki ja huomattava elinkeinohaara, mutta keskustelua sen hävityksestä ei käyty. Voimaloita täydentämään ryhdyttiin Neuvostoliiton Siperiassa harjoittaman esimerkin mukaisesti rakentamaan tekojärviä. Lokan allas saatiin Sodankylään 1967. Vuotosta ei Kemijokeen lopulta saatu, mutta sen kaavailtu alue tyhjeni ihmisistä. Jotkut perheet olivat asuneet paikalla sukupolvia.

Sodan tuhoja ja voimalaitoksia rakentamaan oli tullut uutta väestöä, jolla ei ollut mitään sidettä paikalliseen peräpohjalaiseen kulttuuriin. Se oli siinä. Peräpohjola katosi historiaan.

Kaivosteollisuuden ja tuulivoiman suotavuutta mitataan vaikutuksilla matkailuun, ei paikallisten ihmisten elämään.

Nyt ollaan pisteessä, jossa Lapin todellisella historialla ja perinteillä ei ole edes väliä. Väitöskirjansa tiivistelmässä Harri Hautajärvi toteaa: ”Peräpohjalainen kulttuuri on unohtunut, samalla kun Lappi on laajentunut kohti etelää.”

Tietämys maakuntamme kulttuureista ja elintavoista on korvautunut mielikuvilla, jotka on rakennettu matkailuteollisuuden toimesta massaturismin tarpeisiin. Sellaiset Lapin elinkeinot, jotka eivät liity matkailuun, on alistettu toissijaisiksi. Niiden suotavuutta mitataan aina mahdollisilla vaikutuksilla matkailuun eikä paikallisten ihmisten elämään, esimerkkeinä vaikka kaivosteollisuus tai tuulivoima.

Luodakseni hiukan kontekstia matkailun historialliselle merkitykselle siteeraan Ilmari Hustichin luennossaan 1981 kommentoimaa Lapin taloudellisen kehittämisen komitean mietintöä vuodelta 1938:

”Matkailu ei vielä tuolloin (1938) ollut Lapissakaan erikoisen tärkeä taloudellinen tekijä, se oli Suomessa vasta kehittymässä elinkeinoksi eikä komitea siihen juuri puuttunut. Vielä ei puhuttu maaston kulumisesta eikä siitä, että hyöty ylipaisuneesta matkailusta – ja vieraan eli maakunnan ulkopuolisen pääoman omistamista hotelleista – voi olla varsin kyseenalainen.”

Tästä ilmeisesti puhuttiin vuonna 1981. Nyt luonnon kulumista ja hyötyjen valumista muualle pidetään niin asiaankuuluvana, että ollaan kuin vuonna 1938 – niistä ei puhu kukaan.

1950-luvun alussa Napapiirille rakennettiin hirsimökki Eleanor Rooseveltin, Yhdysvaltojen presidentin lesken, vierailua varten. Lähistölle perustettiin matkailumaja kahviloineen ja matkamuistomyymälöineen. Pihalla oli Lappi-kulissina poroja ja ”saamenpukuihin” puettuja suomalaisia, joita turistit valokuvasivat ja joiden kanssa he valokuvauttivat itsensä ”aidossa” lappilaisessa miljöössä.

Toki jo 1930-luvulla oli Pallaksen hotellissa ja Inarin matkailumajalla tarjoilijoita puettu ”saamenpukuihin”, mutta nyt alettiin varta vasten lavastaa mielikuvitus-Lappia, joka on huipentunut Santa Parkin ja Joulupukin Pajakylän huvipuistojen lisäksi Levin, Saariselän, Rukan ja Pyhätunturin kaltaisiin lomakaupunkeihin vailla yhteyksiä peräpohjalaiseen tai saamelaiseen rakennuskulttuuriin.

Olennaisena osana lavastusta on ollut porosaamelaisen kulttuurin, poron ja saamenpukujen anastaminen matkailuteollisuuden imagoksi. Lappi-kuva on yksinkertaistettu tunturiluonnoksi ja saamelaisuudeksi. Tätä kuvaa pitää koko Lapin tuottaa kehittääkseen ja mainostaakseen matkailua missä tahansa osassa maakuntaa.

Toisin kuin saamelaisten kansanpuku, Keski-Lapin umpitakki ei liity sukutraditioihin. Se on ollut lämmin ja käytännöllinen työvaate.

Tämä keksitty Lappi, jonka mielikuvituksellisuutta ei Etelä-Suomessa tiedosteta, on ollut omiaan antamaan pontta joissakin Lapin kunnissa ilmaantuneelle lappalaisiksi tai saamelaisiksi itseään kutsuvien suomalaisten nativistiselle liikkeelle. Sillä pönkitetään väitteitä, että he edustavat Keski-Lapin alueella ennen suomalaisten tuloa elänyttä ja suomalaisiin sulautunutta keminsaamelaista kansaa.

Havitellun saamelaisstatuksen mukanaan tuomia etuja olisi muun muassa oikeus markkinoida kotiseudun matkailua pukeutuneena paikallisiin ”autenttisiin” saamenpukuihin, joita on yllättävästi alkanut löytyä viime vuosina.

Pukujen autenttisuus epäilyttää, kun otetaan huomioon keminsaamelaisten katoaminen Lapin historiasta jo 1850-lukuun mennessä ja Lapin läänin mittava tuho toisessa maailmansodassa.

Tärkeintä pukukysymyksessä ei kuitenkaan ole pukujen autenttisuus vaan todellinen käyttö. Kyseessä on Keski-Lapin alueella käytetty umpitakki, jota ovat käyttäneet poromiehet porotöissä riippumatta sukutaustastaan: takkia samoin kuin karvakenkiä ovat käyttäneet yhtäläisesti uudisasukaslähtöiset kuin keminsaamelaissuvuista polveutuvat poromiehet.

Toisin kuin saamelaisten kansanpuku, Keski-Lapin umpitakki ei liity mihinkään sukutraditioihin eikä sillä ole sukutunnusmerkkejä. Se on ollut lämmin ja käytännöllinen työvaate kylmässä metsässä ennen kelkkahaalareita; toisin sanoen se ei ole etnisyyden vaan ammatin tunnus. Takin koristeluissa voi huomata porosaamelaisia lainoja; saihan paikallinen porotalous elinvoimaisen sykäyksen Sodankylään ja Sompioon 1870-luvulta alkaen saapuneilta porosaamelaisilta. Keminsaamelaisia vaatteita ei ole säilynyt.

Korvatunturin Puoti Savukoskella myy postikortteja, joissa ainoana paikallisena, Savukosken luontoa mainostavana eläimenä on poro, tuotantoeläin, vaikka Savukoski edustaa Suomen viimeisiä erämaita, jossa olettaisi olevan rikkaan eläimistön. Jos nykyinen trendi jatkuu, pian porojen rinnalla poseeraavat paikalliset ”saamelaiset” puvuissaan.

Se vaikuttaa realistiselta lopputulemalta Lapin kulttuureja köyhdyttäneelle kehitykselle, jossa on painettu unholaan kokonainen historiallinen aikakausi rikkaine kulttuuri-, rakennus-, ruoka- ja käsityöperinteineen ja unohdettu paikallisen luonnon todellinen monimuotoisuus.

”Lapin poika mä oon juurta noitain, taikarumpu soi syntyessäin” -kuvitelman totuudellisuutta ei entisessä Peräpohjolassa moni enää kyseenalaista.

 

Kirjoittaja Katja Hirvasaho on Ph. D. slaavilaisessa filologiassa.

Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 8/2018. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.