Kaikkeuden kuvaaja

J-P Metsävainio rakensi 12 vuotta mosaiikkikuvaa Linnunradasta. Tähtien kuvaaminen Oulussa edellyttääkin pitkämielisyyttä.

hän
Teksti
Lassi Lapintie
Kuvat
Vesa Ranta

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Pelikaanin tähtisumu Joutsenen tähdistössä on tähtien kehto, alue jossa painovoiman puristamissa kaasupilvissä syttyy fuusion tuli ja syntyy uusia tähtiä.

Tähtisumut ovat liian suuria näkyäkseen tähdistä heijastuvasta valosta, mutta näkymättömiä ne eivät ole. Kätketty kauneus vain pitää osata tehdä näkyväksi.

Kun tähtien säteet osuvat sumuihin, niiden atomit ionisoituvat. Pilvistä vapautuu energiaa fotonien eli valon muodossa. Paljaalle silmälle se on liian himmeää näkyäkseen yötaivaalla.

Eräs fotoni lähti matkalleen lähes 2 000 vuotta sitten, vain tovi sen jälkeen kuin roomalaiset ristiinnaulitsivat myöhemmin suureen suosioon nousseen juutalaisen saarnamiehen Golgatan kukkulalla.

Kun fotoni oli matkan puolivälissä, pohjanmiehet viikinkilaivoissaan ryöstelevät Euroopan rannikoita.

Ja helmikuussa 1964, kun fotoni oli jo melkein matkansa päässä, Tornionlaaksossa syntyi Jukka-Pekka Metsävainio. Hän innostui tähtikuvauksesta ja kehittyi yhdeksi alan huipuista.

Lopulta fotoni saavutti matkansa pään Metsävainion astrokameran kennossa Oulussa.

 

Harva taiteenlaji vaatii yhtä pitkämielistä suhtautumista aikaan kuin tähtivalokuvaus. Eläimiä taltioivat luontokuvaajat voivat joutua väijymään kohdettaan tunteja tai päiviä, mutta tähtivalokuvauksessa kuvausajat lasketaan kuukausissa ja vuosissa.

J-P Metsävainion kuvat vaativat kymmenien tuntien valotusajan, ja himmeimpiin kohteisiin menee yli sata tuntia. Valmis tähtikuva voi koostua sadoista otoksista samasta kohteesta useiden vuosien ajalta.

Metsävainion suurteos on vaatinut kärsivällisyyttä, jota yleensä löytyy vain munkeilta tai askeetikoilta. Se on 12 vuotta työstetty mosaiikkikuva Linnunradasta. Häikäisevän kaunis ja mittakaavaltaan valtava teos nosti suomalaisen tiede- ja taidelehdistön otsikoihin maailmalla.

”Jonkin sortin elämäntyö tässä on yhdessä kuvassa”, Metsävainio sanoo.

Sadoista eri kuvista mosaiikkina rakennetulla teoksella on leveyttä 120 000 pikseliä ja korkeutta 18 000. Kokonaisuus koostuu siis yli kahdesta gigapikselistä eli miljardista pikselistä. Tähtiä kuvaan mahtuu noin 25 miljoonaa.

 

Puolet vuodesta Oulun leveyspiireillä ei voi kuvata tähtiä ollenkaan. Yö ei ole tarpeeksi pimeä. Kuvaamiseen valon puolesta sopiva vuosipuolisko taas on pilvinen ja kylmä.

”Tämä on ehkä maailman huonoin paikka tehdä tätä touhua”, Metsävainio sanoo.

Tähtivalokuvaaja tarkkailee sääennusteita yhtä paljon kuin taivasta. Pimeänä vuorokaudenaikana jokainen pilviverhon jättämä kuvaamiseen sopiva tunti on käytettävä hyväksi.

Vaikeat olosuhteet ovat ruokkineet luovuutta. Metsävainio on kehittänyt menetelmiä ja jakanut tietouttaan muidenkin harrastajien ja ammattilaisten käyttöön. Sitä on ihmetelty, sillä moni tähtikuvaaja vartioi salaisuuksiaan mustasukkaisesti.

”Jos olisin vaikka romaanikirjailija ja olisin keksinyt kirjoituskoneen, antaisin senkin muiden käyttöön. Yhtä huonoja romaaneja ne kirjoittaisivat, saisivat niitä vain nopeammin aikaan.”

Metsävainion tasolla tähtivalokuvaaminen vaatii tieteellisen tarkkaa kuvauskalustoa, mutta kyse ei ole pelkästä välineurheilusta.

”Hyvä ystäväni on ammatiltaan kokki. Hän oli joskus sanonut, että ’sulla täytyy olla tosi hyvä kamera, että saat näin hienoja kuvia’. Kun kiitin häntä ihanasta illallisesta sanoin, että ’sulla täytyy olla tosi hieno uuni’. Sitten hän rupesi tajuamaan.”

Kerran Metsävainioon otti yhteyttä firmansa myynyt yhdysvaltalainen, joka halusi kuulla, mitkä ovat parhaat mahdolliset laitteet hankittavaksi. Raha ei olisi este.

”Selitin, ettei se ihan niin mene. Et voi ostaa Stradivariusta ja alkaa sitä tuosta vaan soittamaan.”

Metsävainio suosittelee aloitteleville tähtikuvaajille järjestelmäkameraa ja kolmijalkaa sekä lyhyen polttovälin kiinteää linssiä. Niille kun löytyy muutakin käyttöä, jos tähtikuvaus ei sytytäkään.

Ammattitason astrokamerat ja seurantajalustat ovat huipputeknistä erikoiskalustoa, jonka mukana ei yleensä tule edes käyttöohjeita. Niitä hankkivien oletetaan jo tietävän, mitä tekevät.

Oman kuvauslaitteistonsa Metsävainio on pystyttänyt kerrostalon katolle Oulun keskustaan. Hänen käyttämässään kapeakaistamenetelmässä kaupungin valot voi suodattaa pois kuvista.

Tai ainakin tähän asti on voinut. Nyt kuvauspaikan vaihto on edessä, sillä led-valot ovat yleistymässä myös suomalaisten kaupunkien valaistuksessa. Niiden valoa ei voi poistaa.

 

Kaikki alkoi joululahjasta. Yli kaksi vuosikymmentä sitten Metsävainion vaimo pyysi lahjaksi pientä teleskooppia. Tähtien tiirailusta mitään tietämätön pariskunta otti taksin rannalle ja osoitti kaukoputkensa kirkkaimpaan pisteeseen taivaalla.

”Se olikin Saturnus. Se oli hurja tunne, kun piste taivaalla osoittautui kokonaiseksi maailmaksi, joka roikkuu tyhjyydessä kuineen ja renkaineen.”

Teleskooppi moninkertaisti myös tunteen maapallon pyörimisnopeudesta. Sellaisessa hetkessä ihminen tajuaa paikkansa maailmankaikkeudessa. Kuvataiteilijana Metsävainio halusi vangita tuon hetken kauneuden kuviin, ja sille tielle hän on jäänyt.

Saturnus on ollut monen muunkin tähtitaivaan tarkkailijan ensirakkaus, sillä se on helposti löydettävissä. Samanlainen kokemus on Metsävainion ystävällä, astrofysiikan tohtori Brian Mayllä. Hänet tunnetaan myös rockyhtye Queenin kitaristina.

Metsävainio teki kolmiulotteisia stereokuvia tähtisumuista Cosmic Clouds 3-D -kirjaan yhdessä Mayn ja Astronomy Magazine -lehden David Eicherin kanssa.

Useimmille Saturnuksen bongauksesta alkanut innostus tähtikuvaukseen olisi varmaankin jäänyt harrastukseksi, mutta Metsävainion luonteeseen sellainen ei sovi.

”En kerta kaikkiaan vain pysty tekemään jotain vähän puolivillaisesti. Teen joko ammattimaisesti täysillä tai sitten en ollenkaan.”

Linnunrata-valokuvan suunnittelun hän aloitti 2000- luvun alussa. Mosaiikki vaati tarkan kuvaussuunnitelman, jota piti noudattaa säntillisesti.

Joutsenen tähdistöä esittävä kuva on Metsävainion mukaan maailman tarkin ja syvin valokuva. Kolme suurta supernovajäännöstä erottuvat sinisävyisinä rinkuloina. Kuvaa on käytetty myös osana Linnunrata-panoraamaa. © j-p metsävainio

Avaruutta mustana pitävälle Metsävainion kuvat ovat häkellyttävän värikkäitä. Linnunratateoksessa tähtisumujen värit sulautuvat toisiinsa kuin vesivärit ja avaruus loistaa punaista, sinistä ja kultaa. Kaikki kuvissa esiintyvät värit ovat taivaalta kuvattua näkyvää valoa, jonka myös ihmissilmä näkisi, ellei tähtisumujen valo olisi niin himmeää.

Avaruuden värivalokuvaus Metsävainion kapeakaistamenetelmällä muistuttaa 1800- ja 1900-luvun vaihteen värikuvausta, jossa kutakin ihmissilmän näkemää kolmea pääväriä eli punaista, vihreää ja sinistä kohden otettiin otos eri suodattimella, joka päästi läpi tietyt valon aallonpituudet. Itse astrokameran kenno on yleensä harmaasävyinen, mutta yhdistämällä otokset saadaan erillinen väri kutakin tähtisumujen pääasiallista alkuainetta kohden – vetyä, happea ja rikkiä.

Sekä vety että rikki päästävät ionisoituessaan valoa aallonpituuksilla, jotka vastaavat punaisen eri sävyjä. Hapen väri on turkoosinsininen. Metsävainion luonnollisia värejä vastaavat otokset ovatkin helakanpunaisia, sillä vety on maailmankaikkeuden yleisin alkuaine.

Metsävainio julkaisee kuvistaan myös versiot tutummalla väripaletilla, jossa avaruus muuttuu sinikultaiseksi. Tämä on avaruusteleskooppi Hubblen väripaletti, jossa vedyn väriksi on valittu luonnollisen punaisen sijasta vihreä, rikin väriksi punainen ja hapen väriksi sininen.

Hubblen väripaletti on keinotekoinen, mutta se palvelee tutkijoiden tarkoituksia, koska eri alkuaineet ja yksityiskohdat erottuvat siinä helpommin.

”Ja onhan se kaunis”, Metsävainio sanoo. ”Molemmat ovat tavallaan oikein, koska väri on hyvin subjektiivista.”

 

Esivanhempamme näkivät taivaan tähdissä jumaltensa kuvat tähtikuvioina. Myös nykyihminen etsii taivaalta paikkaansa maailmankaikkeudessa. Usein tuo kaipuu saa muotonsa kysymyksenä: olemmeko me yksin kaikkeudessa?

”En tiedä”, Metsävainio sanoo. ”Jos joku väittää tietävänsä, puhuu palturia.”

Tähtikuvaajan silmin universumi näyttää hiljaiselta ja ihmisestä piittaamattomalta.

”Maailmankaikkeus ei kaipaa ihmistä. Olemme siihen sopeutuneet, mutta se ei ole meitä varten.”

Metsävainion mukaan nykyisin elävien ihmisten on syytä olla kiitollisia. Ovathan he ensimmäistä sukupolvea, joka voi jotenkuten sijoittaa itsensä tänne universumin ”keskiluokkaisen galaksin vähemmän muodikkaaseen kierteishaaraan”.

Lausahdus on lainaus Douglas Adamsin klassikosta Linnunradan käsikirja liftareille. Kirjassa sanotaan myös, että ”avaruus on iso. Et voi uskoakaan, kuinka valtavan, ällistyttävän, mieltä nyrjäyttävän iso se onkaan”.

Toisten galaksien olemassaolo varmistui alle sata vuotta sitten, nyt tiedämme niitä olevan yli sata miljardia.

Lukujen valossa on vaikea uskoa, että ihminen olisi ainoa sivilisaation rakentanut elämänmuoto. On toinen kysymys, voivatko sivilisaatiot koskaan kohdata.

”Tämä taiteenlaji avartaa käsitystä etäisyyksistä, joista puhutaan”, Metsävainio sanoo.

Hän pitää äärimmäisen epätodennäköisenä, että kukaan tulisi tervehtimään tähtien takaa. Kiertoteitä ei avaruudessa ole, ja suhteellisuusteorian asettama nopeusraja on ehdoton luonnonlaki.

”Valonnopeus on yllättävän hidas noilla etäisyyksillä.”

 

Metsävainion kokeman perusteella avaruusolioiden näkeminen on kääntäen verrannollista taivaalle katsomisen määrään.

”Ne, jotka eivät koskaan katso taivaalle, näkevät niitä paljon. Jotka ammatikseen katsovat, eivät niitä näe.”

Ei Metsävainio näe myöskään jumalan kädenjälkeä kuvissaan, vaikka kertoo ymmärtävänsä uskonnollisia tunteita maailmankaikkeuden salaisuuksien äärellä. Hän itse ei ole uskonnollinen.

Silti hän näkee erityisesti supernovissa ihmisen olemassaolon kannalta keskeiset teemat. Kun Metsävainio ottaa kuvan supernovan jäänteistä, on kuvassa ihmisen menneisyys ja tulevaisuus.

Supernovissa ovat syntyneet käytännössä kaikki heliumia raskaammat alkuaineet, jotka ovat levinneet maailmankaikkeuteen. Näistä aineista – kuten veremme raudasta – koostuu myös ihminen.

”Joka ainoa vapaa rauta-atomi on peräisin supernovista, mistään muualta ei synny vapaata rautaa.”

Kun Aurinko miljardien vuosien päästä päättää päivänsä ja puhaltaa uloimmat kerroksensa avaruuteen, mukana lähtevät kaikki ne alkuaineet, joista tuolloin jo tuhoutunut maapallo koostui.

Mitä todennäköisimmin myös Metsävainion – ja meidän kaikkien muiden – kehon atomit päätyvät osaksi tuota planetaarista sumua. Tarpeeksi pitkällä aikavälillä ne päätyvät osaksi uusia tähtiä sytyttävää kaasupilveä.

”Me ollaan oltu tähtiä, ja meistä tulee taas tähtiä. Se on syvin taso näissä kuvissa.”