Kanava: Olisiko Suomen valtiojohto voinut estää talvisodan ja välttää jatkosodan?

Alpo Rusi analysoi talvisodan taustaa ja Pekka Visuri jatkosotaan johtanutta kehitystä uusimman tutkimuskirjallisuuden näkökulmasta.

historia
Teksti
Kanava

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Jatkosodan syttymisestä tulee 25. kesäkuuta kuluneeksi 80 vuotta. Suomen mahdollisuuksia välttää talvi- ja jatkosodat on pidetty vähäisinä. Mutta olisiko se uuden tutkimuksen valossa ollut mahdollista? Tätä pohtivat Alpo Rusi ja Pekka Visuri Kanava-lehden numerossa 4/2021. Suomen Kuvalehti julkaisee Kanavassa aiemmin julkaistuja tekstejä verkossa.

 

Professori Michael Jonasin väitöskirja Kolmannen valtakunnan lähettiläs (2010) käsitteli Saksan lähettiläänä 1935–1944 Helsingissä toiminutta Wipert von Blücheriä saksalaisarkistojen pohjalta. Jonas osoittaa von Blücherin aloittaman mustamaalauskampanjan vaikuttaneen ulkoministeri Rudolf Holstin eroamiseen marraskuussa 1938. A.K. Cajanderin hallituksen ministerit olivat alkaneet hyljeksiä Holstia, suureksi osaksi von Blücherin suomalaisten tukijoiden vaikutuksesta.

Ero tulkittiinkin Saksan diplomaattiseksi voitoksi. Suomen ulkopolitiikka muuttui Saksaan kallellaan olleeksi puolueettomuudeksi. Marsalkka C.G. Mannerheim totesi Suomen harjoittaneen ennen talvisotaa ”Svinhufvudin ulkopolitiikkaa pääministeri A.K. Cajanderin varustuksilla”.

Professori Stephen Kotkinin Stalin-teoksessa Waiting for Hitler, 1929–1941 (2017) käsitellään talvisotaa paljolti neuvostotiedustelu NKVD:n arkistojen pohjalta. Kotkin pitää talvisotaa kansainvälisen poliittisen kehityksen päätepisteenä, johon Suomi kytkeytyi viimeistään 14.4.1938, kun NKVD:n  Helsingin aseman diplomaattipäällikkö  Boris Rybkin (”Jartsev”) tapasi Holstin. Jääkäritaustainen sotaväen päällikkö Hugo Österman oli aiemmin vieraillut Hitlerin päämajassa Saksan miehitettyä Itävallan.

Stalin nähtävästi uskoi suomalaiskenraalien havitelleen yhteistyösopimusta natsi-Saksan kanssa. Jartsev varoitti Holstia, ettei puna-armeija jää odottamaan tunkeutujaa Rajajoelle. ”Tarvitsemme takeet”, hän lisäsi. Max Jakobson on niin ikään todennut Jartsevin ”istuttaneen siemenet, joista seuraavien kahdeksantoista kuukauden aikana kasvoi sodan aihe”.

Uusin tutkimuskirjallisuus poimii näitä siemeniä: (1) Valtiojohdon sisäiset erimielisyydet, (2) Hitlerin–Stalinin etupiirisopimus 23.8.1939, ja (3) ulkoministeri Eljas Erkon ylimielisyys ja diplomaattiset virheet. Jonas havaitsi Saksan arkistoista, että Erkko oli vuotanut keskeneräisiä neuvottelutietoja Saksan lähetystölle. NKVD puolestaan sai selville, miten Erkko mielisteli Saksan maavoimien esikuntapäällikköä Franz Halderia kesäkuussa 1939 Helsingissä.

Erkko torjui johdonmukaisesti kaikki Neuvostoliiton maaliskuussa 1939 esittämät ehdotukset, joissa oli kyse minkäänlaisista Suomen alueiden luovutuksista. Tämä oli tietyssä mielessä epäjohdonmukaista, sillä Helsingin Sanomat oli kuitenkin hyväksynyt Tšekkoslovakian sudeettialueiden liittämisen natsi-Saksaan syyskuussa 1938 ”rauhan varmistamiseksi”. 1930-luvun lopulla rajojen tarkistukset ja saarten vuokraukset olivat osa suurpolitiikkaa. Erkon keskusteluista informoitu Mannerheim ilmoitti valmiutensa ”kertoa kansalle”, ettei Suomenlahden saarten vuokraaminen vaarantaisi Suomen turvallisuutta.

Uhmakas linja jatkui vielä toukokuussa 1939, kun Suomi torjui Saksan ehdottaman  hyökkäämättömyyssopimuksen. Jonas katsoo Suomen ajautuneen tässä vaiheessa yhä eristetymmäksi, Hitlerin nimeämien ”roskavaltioiden” kategoriaan.

Stalin antoi Suomen valtiojohdolle opetuksen geopolitiikasta, jonka ylitulkitsemisesta tuli myöhemmin myös ongelma.

Syksyn 1939 suomalais-venäläisiä neuvotteluja on käsitelty useissa tutkimuksissa, mutta epäselväksi on jäänyt, olisiko niissä voitu löytää kompromissi.

Erkko ei ollut tilanteen tasalla johtaessaan neuvotteluja ”etänä”, kuten Moskovassa neuvotellut J.K. Paasikivi valitti. Erkon ja hallituksen tiukka linja oli neuvotteluissa kuitenkin onnistunut lähtökohta. Ensin Stalin luopui vaatimastaan avunantosopimuksesta 12.10. ja toisella neuvottelukierroksella 23.10. hän perääntyi hieman myös Karjalankannaksen rajaa koskevasta ehdotuksestaan ja esitti alueellisia kompensaatioita.

Erkon virhe oli myöhemmin joustamattomuus. NKVD sai myös tilannetietoja hallituksen sisältä tiedottajaltaan, Sdp:n kansanedustajalta Cay Sundströmiltä. Erkko oli kertonut eduskunnassa, ettei Suomen tarvinnut taipua Stalinin vaatimuksiin, koska Yhdysvallat, Britannia ja Ruotsi ovat luvanneet tukensa.

Viimeisessä neuvottelussa 9.11. Stalin luopui Hangosta ja esitti Russarön tai Jussarön saaren vuokrausta ”tarkkailuasemaksi”. Paasikiven mielestä Stalin etsi sovitteluratkaisua tukikohtakysymyksessä. Baltian maiden kanssa Stalin ei edes neuvotellut. Muista kysymyksistä oli alustava yhteisymmärrys. ”Tässä tilanteessa meillä oli mahdollisuus tehdä jostain saaresta vastaehdotus”, Paasikivi arvioi.

Stalin käynnisti hyökkäysvalmistelut lopullisesti vasta 15.11. eli samana päivänä kun Suomen valtuuskunta palasi Helsinkiin uskoen neuvottelujen vielä jatkuvan.

Kotkinin mukaan pienten maiden on oltava älykkäitä armottomassa kansainvälisessä järjestelmässä. ”Suomi oli moraalisesti oikeassa, ja geopolitiikan merkitystä aliarvioidessaan väärässä,” hän tulkitsee. Kolmannes Venäjän sotateollisuudesta sijaitsi Leningradissa, ja vihollinen olisi voinut tuhota sen Itämereltä ja Suomesta käsin tunkeutumatta edes Neuvostoliiton alueelle. Stalinin ajattelussa huoli Leningradin turvallisuudesta oli ainoa syy pyytää neuvotteluja Suomen kanssa jo keväällä 1938. Kotkin tekee armottoman johtopäätöksen: ”Suomi taisteli vältettävissä olleen sodan ja maksoi siitä kalliisti.” (”Finland paid a heavy price for the avoidable war.”)

Kotkin pohtii, miksi Stalin käsitteli Suomea eri tavalla kuin Baltian maita, vaikka hän ei pelännyt Suomea sotilaallisesti. ”Mikä tahansa motiivi olikin, Stalin ei ollut maksimalisti. Hän oli useita kertoja perääntynyt neuvotteluissa tavoitteistaan, mutta Helsingin hallitus ei ottanut häntä todesta”, hän arvioi. Kotkin paljastaa NKVD:n perustaneen vasta 2.12. ensimmäisen vankileirin 25 000 suomalaiselle sotavangille. Mikäli sotaa olisi suunniteltu jo varhemmin, ei vankileirejä olisi ryhdytty rakentamaan näin myöhään.

Saksan Moskovan-lähettiläs Friedrich-Werner von der Schulenburg selitti ruotsalaisdiplomaatille Moskovan rauhan tultua julki, ettei hän olisi ikinä uskonut Stalinin luopuvan Otto Wille Kuusisen hallituksesta. ”Juuri tämä todisti Stalinin olevan suuri valtiomies hänen selkkauksen käynnistämisestä tekemästään virheestä huolimatta”, Schulenberg huomautti. Suomalaissotilaat antoivat despootille karvaan opetuksen.

Moskovan rauhan järkyttävät ehdot takasivat, että suomalaisia oli vaikea enää vakuuttaa naapurin hyvistä aikeista. Stalin antoi puolestaan Suomen valtiojohdolle opetuksen geopolitiikasta, jonka ylitulkitsemisesta tuli myöhemmin myös ongelma.

 

Yksi Suomen historian kiistellyimmistä ja eniten tutkituista kysymyksistä on, miksi ja miten Suomi liittyi Saksan hyökkäykseen kesällä 1941. Kuva tapahtumista on tarkentunut, mutta tulkinnat syistä vaihtelevat, ja niillä on kytkentä ajankohtaiseen poliittiseen tilanteeseen.

Sodan jälkeen koettiin tarpeelliseksi korostaa, että Suomi puolusti itsenäisyyttään ja kävi ”erillissotaa” omine tavoitteineen. Ulkomaiset tutkijat torjuivat ”ajopuuteorian” ja erillissotateesin sekä painottivat päätöksiä, joilla Suomi tietoisesti sidottiin Saksaan.

Professori Mauno Jokipii laati asiasta perusteellisen tutkimuksen ja päätyi vuonna 1987 ilmestyneessä kirjassaan Jatkosodan synty siihen, että maan johto ohjasi suomalaiset osallistumaan Saksan hyökkäykseen saadakseen talvisodassa menetetyt alueet takaisin ”korkojen kanssa” ja poistaakseen idän uhkan. Jokipiistä oli tärkeä käyttää alkuperäisiä saksalaisia ja suomalaisia sotilaslähteitä, sillä ”teot osoittavat parhaiten, millä kannalla tosiasiassa oltiin”.

Jokipiin kirjan ilmestyttyä kenenkään asioihin perehtyneen on ollut vaikea kiistää Suomen aktiivista osallistumista hyökkäyssodan valmisteluihin. Populaarikirjallisuudessa tutkimuksia tunnetaan kuitenkin huonosti, joten siellä vanhat, propagandan värittämät käsitykset elävät. Uutta tietoa on tullut esille lähinnä Moskovan arkistojen avauduttua tutkimuskäyttöön 1990-luvulta alkaen. Myös Suomea koskeneet päätökset ovat saaneet tarkempaa valaistusta. Vaikka Suomi ei ollut ”ajopuu” tapahtumien virrassa, se oli kuitenkin vahvasti riippuvainen Saksan ja Neuvostoliiton suhteiden kehityksestä.

Suomalaiset avustivat Saksan sotatoimia jo ennen kuin se aloitti hyökkäyksen itärintamalla.

Saksan hyökkäys Tanskaan ja Norjaan alkoi 9.4.1940, ja kesäkuussa sortuivat Ison-Britannian ja Ranskan armeijat. Neuvostoliitto otti Baltian maat hallintaansa, ja Suomessa pelättiin samanlaista kehitystä. Elokuussa Saksa kiinnostui Suomesta varmistaakseen raaka-aineiden saannin ja alueen käytön mahdollisessa hyökkäyksessä Neuvostoliittoon. Suomelle tarjottiin aseita ja pyydettiin lupaa kuljettaa sotilaita Pohjois-Norjaan. Hanketta hoidettiin salaa ”sotilaslinjalla”.

Hitleriä huolestutti ajatus, että Yhdysvallat liittyisi sotaan Ison-Britannian rinnalle ja houkuttelisi mukaan Neuvostoliiton. Sen estämiseksi hän tarjosi Neuvostoliitolle liittymistä kolmen vallan (Saksan, Italian ja Japanin) sopimukseen neljänneksi osapuoleksi. Myös Stalin piti tärkeänä selvittää yhteistyön jatkamista, joten ulkoministeri Vjatšeslav Molotov lähti Berliiniin saatuaan Stalinilta pitkään salassa pysyneet ohjeet. Niissä kerrottiin tarkasti, mitä tuli tavoitella.

Neuvotteluissa 12.–13.11.1940 Molotov peräsi tunnustusta sille, että vuonna 1939 sovittu Saksan ja Neuvostoliiton etupiirijako oli edelleen voimassa. Hitler lupasi poistaa sotilaat Suomesta mutta halusi varmistaa, että Saksa saa riittävästi nikkeliä ja puutavaraa. Parin viikon miettimisen jälkeen Hitler ei kuitenkaan enää uskonut, että yhteistyö Neuvostoliiton kanssa onnistuisi, vaan asetti etusijalle hyökkäyksen itään.

Suomeen Berliinin neuvotteluista kantautui saksalaisten vihjauksia, että Hitler asettui Suomen suojaksi. Näin korostettiin Saksaan liittymisen etuja. Kenraali Paavo Talvela pääsi Mannerheimin lähettämänä valtakunnanmarsalkka Göringin puheille 18. joulukuuta ja tarjosi Suomea Saksan liittolaiseksi. Samana päivänä Hitler käski aloittaa hyökkäysvalmistelut peitenimellä ”Barbarossa” ja määräsi ensimmäiseksi tavoitteeksi Leningradin valtaamisen. Siksi Suomen alue tuli tärkeäksi.

Kenraali Erik Heinrichs tapasi Saksan päämajassa 30.1.1941 kenraalieversti Franz Halderin, joka sanoi: ”Mahdollinen aseellinen konflikti tulee ratkaistavaksi offensiivisesti […] Voimme olettaa saksalaisten etenevän Baltian maiden kautta Pietaria kohti.” Presidentti Ryti toimitti Berliiniin ilmoituksen, jonka mukaan Suomi tukeutuu täysin Saksaan.

Hitler valmisteli hyökkäyksestä Neuvostoliittoon, totaalista tuhoamissotaa. Moskovaan tuli siitä vihjeitä, joten sotilasjohto kehitteli ennaltaehkäisevää iskua Saksaa ja sen liittolaismaiksi luettuja Suomea, Unkaria ja Romaniaa vastaan. Stalin ei kuitenkaan antanut lupaa hyökkäykseen.

Kun Salzburgiin 25. toukokuuta kutsuttu suomalainen upseeriryhmä ilmoittautui Saksan sodanjohdolle, sille kerrottiin, että voimakas hyökkäys suunnattaisiin kohti Leningradia. Jokipii toteaa: ”Ehdotus, jonka kenraali Heinrichsin delegaatio toi mukanaan Helsinkiin, oli itse asiassa selväpiirteinen pyyntö osallistumisesta hyökkäyssotaan.”

Yritykseen liittyi suuria riskejä, mutta paluutietäkään ei enää ollut näkyvissä. Ryti esitti kantansa valtioneuvostolle 9.6. ja kirjoitti päiväkirjaansa: ”Saksa on ainoa valtio, joka tätä nykyä pystyy lyömään Venäjän tai ainakin huomattavasti sitä heikentämään […] Jos Venäjä voittaa sodan, on meidänkin asemamme muodostuva vaikeaksi, ehkä toivottomaksi.”

Suomalaiset avustivat jo varhain Saksan sotatoimia. Sukellusveneet olivat mukana, kun Neuvostoliiton satamien edustoja miinoitettiin yöllä 21./22.6. – muutama tunti ennen kuin Saksa aloitti hyökkäyksen itärintamalla. Saksalaiset pommikoneet tukeutuivat Suomen kenttiin iskuissaan Leningradin alueelle.

Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat 25.6. muun muassa Turun lentokenttää ja satamaa. Hallitus totesi illalla maan olevan sodassa, jota myöhemmin ryhdyttiin nimittämään jatkosodaksi.

 

Kirjoittajista Alpo Rusi on valtiotieteiden tohtori ja suurlähettiläs emeritus ja Pekka Visuri valtiotieteiden tohtori, eversti evp.

Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 4/2021. Kanavan voit tilata täältäSuomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan mediaperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.