Kanava: Käsitys ihmisen luonnollisesta, jumalan määrittämästä olemuksesta on sitkeä ja vahingollinen – se johtaa julmuuteen

Fantasia vääristää suhtautumista tuosta määrittelystä poikkeaviin ja rajoittaa ihmisoikeuksien toteutumista, kirjoittaa Olli Piirtola.

ihmisoikeudet
Teksti
Olli Piirtola

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Ihmisoikeuksiin oikeutettujen piirin laajentamista vastustavista tahoista yksi sitkeimmistä on fundamentalistinen uskonnollisuus, Suomessa etenkin fundamentalistinen kristillisyys, kirjoittaa Olli Piirtola Kanava-lehden numerossa 7/2021. Suomen Kuvalehti julkaisee Kanavassa aiemmin julkaistuja tekstejä verkossa.

 

Ihmislaji on irtautunut luonnosta arviolta 70 000 vuotta sitten. Sen seurauksena geneettinen koodimme on kulttuurin kehittymisen myötä menettänyt enenevässä määrin merkitystään ihmisen olemuksen määrittäjänä. Tämän hintana ihmisyksilöstä kehityksensä alkuvaiheessa on pitkäksi ajaksi tullut avuton ja haavoittuva.

Avuttomuudelta ja haavoittuvuudelta pelastavat kulttuurivaikutteet, joita tarjoavat toistensa kanssa kilpailevat ristiriitaiset tahot: edellinen sukupolvi, kasvatusnäkemykset, uskonnot, ideologiat, oppisuunnat, kultit, tiede, taide ja lainsäädäntö.

YK:n ihmisoikeuksien julistus, joka annettiin 10.12.1948 edustaa ihmisolemuksen raamittamisen pitkän kehityksen toistaiseksi parasta saavutusta. Sen kolmessakymmenessä artiklassa on kuvajaisena nähtävissä moniulotteinen ja idealisoimaton ihmiskuva.

Ihmisoikeuksien toteutuminen maailmanlaajuisesti on valitettavan rajattua. Suomessa ne ovat monien ryhmien osalta laajalti toteutuneet, mutta meilläkin loukataan eräiden tahojen, muiden muassa homoseksuaalien ihmisoikeuksia aikansa elänein uskonnollisin perustein.

Viimeaikainen ihmisen ja muun luonnon erojen löytämiseen keskittynyt evoluutiotutkimus on toistuvasti tuottanut pettymyksen. Juuri kun tuo oletettu ero on löydetty (työkalujen käyttö, viestintä, merkkikieli, vainajien hautaaminen), pian sen jälkeen on jostain ilmaantunut laji, jonka käyttäytymisen piirteet kumoavat tehdyn johtopäätöksen.

Israelilainen historioitsija Yuval Harari on onnistunut määrittelemään tuoksi eroksi ihmisen ainutlaatuisen kyvyn sepittää sekä yhteisöä luovia ja lujittavia että sosiaalista ja taloudellista kehitystä edistäviä kertomuksia.

Bostonilaisen tutkijan Andrey Vyshedskin vuonna 2019 esittämä uusi neurotieteellinen olettamus menee hieman pitemmälle ja katsoo, että tuo ihmisen muusta luonnosta erottava kyky on puhekielen ja mielikuvituksen yhteisvaikutus. Nuo molemmat kyvyt yhdessä ovat sekä riittävä että välttämätön edellytys kertomusten sepittämistaidon kannalta.

Puhekieli ja sen erityistapaukset eli kirjoitettu ja luettu kieli muodostavat äärettömän valtaisan tieto- ja taitovaraston, joka edustaa pysyvyyttä ja edellisten sukupolvien jättämää perintöä.

Mielikuvitus antaa rajattomat mahdollisuudet yhdistellä, muokata sekä uudistaa tätä varastoaineistoa ja siten sukupolvi sukupolvelta rikastaa ääretöntä kulttuuriperinnön aarreaittaa.

 

Vyshedski sijoittaa puhekielen ja mielikuvituksen samanaikaisen ilmaantumisen ihmisen (Homo sapiens) keinovarastoon noin 70 000 vuoden takaiseen aikaan.

Tämän kehitysharppauksen seurauksena lajin ”luonnollisesta” olemuksesta, ”luonnollisesta” elinympäristöstä tai edes ”luonnollisesta” ravinnosta ei voi mielekkäästi puhua. Tiikerinloikka erotti ihmislajin yksinomaan geneettisen ohjauksen määräysvallasta ja myös ihmisen luonnosta perustavanlaatuisella tavalla.

Enää ei tarvinnut etsiä luonnon suomia luolia asuinsijoiksi, vaan ihminen saattoi nyt suunnitella ja rakentaa asumuksia. Siinä sivussa ihminen veti vähitellen mukanaan useita eläin- ja kasvilajeja ja kesytti niitä tarpeittensa ja mielikuvituksensa ohjaamana.

Tältä aikakaudelta ovat peräisin ensimmäiset hautalöydökset ja siten myös ensimmäiset viitteet uskonnon synnystä. Samanaikaisesti mielikuvituksen kehittyminen teki ihmiselle mahdolliseksi menneisyyden muistamisen, tulevaisuuden ajattelemisen sekä selitysten etsimisen maailman ilmiöille. Kaiken inhimillisen tiedon kehittämisen ja kasaantumisen ehtoina ilmaantuivat myös uskomisen ja epäilemisen kyvyt.

Edellä kuvatun kehitysharppauksen seurauksena ihmisyksilöstä tuli ensimmäisiksi elinvuosikseen ratkaisevalla tavalla avuton ja haavoittuva. Hänen tarpeensa saada hoivaa, kasvatusta, opetusta, elämänohjeita, haasteita ja toivoa oli välttämättömyys, sillä ihmisen ei enää ollut mahdollista saavuttaa kaikinpuolista täysikasvuisuutta ilman huomattavaa ja pitkäkestoista kulttuurista apua.

Evoluutiotutkijat puhuvat hinnasta, jonka laji joutuu maksamaan uuden ominaisuuden ilmaantumisesta. On ilmeistä, että Homo sapiensin mielikuvituskyvyn kehittymisen hintana on ollut esi-ihmisille lajityypillisen ehjän, lähes yksinomaan geneettisesti ohjautuneen mielen rakenteen rikkoutuminen.

Kun mielen rakennetta koodaava geenistö jättää paljon auki ja keskeneräiseksi, tämä avoinna oleminen suo ihmislapselle äärettömät mahdollisuudet sekä myönteiseen että kielteiseen kehitykseen.

 

Ihminen on kasvatettavissa mihin suuntaan tahansa. Kulttuuriset vaikutteet ovat syntymästä saakka äärimmäisen merkityksellisiä.

Vaikka ihminen lapsuudessaan olisi kuinka perusteellisesti tahansa omaksunut saamansa kulttuurivaikutteet, niin aikuistuessaan hän joutuu edelleen kysymään, vielä 70 000 vuotta omien lajiominaisuuksiensa kehittymisen jälkeen, kuka minä olen, mikä ja mitä minä olen ja miksi minä ylipäätään olen olemassa.

Vastausten tarjoajia on sitten riittänyt maailman uskonnoista monenlaisiin ideologioihin, oppeihin, kultteihin, erilaisiin asiantuntijoihin ja viime aikoina self-help-oppaiden kirjoittajiin.

Elämän ehtojen ollessa kovia ei ole ollut aikaa paneutua näihin kysymyksiin, puhumattakaan siitä, että olisi ollut mahdollisuuksia ruveta etsimään niihin vastauksia. Ahneus, kateus, nälkä, jano, himo, uteliaisuus ja kuolemanpelko ovat motivaattoreina riittäneet pitkälle.

Ihmislajin kehityksessä sittemmin kaikki olennainen on ollut kulttuurin luomista, kulttuurin ohjaamaa ja kulttuurisesti värittynyttä. Kulttuurilla tässä tarkoitetaan asumista, taloutta (sisältäen kaiken elinolosuhteiden ylläpitämiseksi tarvittavan välttämättömän toiminnan), uskontoa, politiikkaa, sodankäyntiä politiikan jatkeena, lain käyttöä, taidetta, tiedettä ja tekniikkaa.

Puhekielen ja mielikuvituksen kehittymisen ohella ihmiskunnan suuria harppauksia ovat olleet myös miljoonaluokan yhteiskuntien synty sekä kirjoitus- ja lukutaidon kehittyminen edellä luonnehdittua harppausta noin 60 000–65 000 vuotta myöhemmin.

Sosiaalipsykologian näkemyksen mukaan ihminen ei ole niinkään ajatteleva kuin kommunikoiva olento, mutta molempia taitoja on tarvittu suurten maailmanvaltakuntien synnyttämisessä. Uskonnoilla on tässä kehityksessä katsottu olleen keskeinen rooli.

Suuret maailmanuskonnot ovat tarjonneet valtaville ihmisjoukoille jaetun fantasian, joka on mahdollistanut yhteisen luottamuksen ja toivon ilmapiirin syntymisen myös sellaisten ihmisryhmien kesken, jotka eivät ole voineet olla suoraan kanssakäymisissä keskenään.

Uskonnoilla on ollut lukuisten eri merkitysten lisäksi erityisenä tehtävänä sen kertominen, minkälainen hyvän ja yhteiskuntakelpoisen ihmisen tulee olla. Uskonnollinen ihminen on sitoutunut perinteeseen ja siten välittää järjestyneen uskonnon ja siihen liittyvien riittien avulla toivoa, elämänohjeita ja kehityshaasteita jälkipolvilleen.

Alinomaa tähän taipumukseen on liittynyt myös pyrkimys hegemoniaan eli ylivaltaan näiden ohjeiden ja haasteiden määrittelyssä, sosiologian kielellä pyrkimys kentän haltuunottoon.

Ihmisoikeuksia ei tunnettu Raamatun tai Koraanin kirjoittamisen aikoihin.

Populaatiogenetiikka tarjoaa olennaisella tavalla täydentävän näkökulman ihmisen olemukseen. Evoluutio ja luonnonvalinta eivät kohdistu yksilöön vaan lajiin. Siten lajin ominaisuuksissa esiintyy muuntelua, josta yhdellä osalla on enemmän merkitystä kuin toisella osalla.

Vaikka paino ja pituus ovat toki merkityksellisiä muuttujia, niin sukupuoli ja vielä sukupuolinen suuntautuneisuus ovat ihmisen kohtaloa enemmän määrittäviä ominaisuuksia.

Vaikka edellä todettiin, että ihmistaimi on kasvatettavissa lähes mihin suuntaan tahansa, niin suotuisan ja tasapainoisen kehityksen kannalta hänen tulisi saada kasvaa omanlaisekseen. Tämä on todellinen ihmisoikeuskysymys.

Kun meitä on moneksi, niin tietyn ryhmän pyrkiessä ylläpitämään kulttuurista hegemoniaa ollaan poikkeuksetta myös tekemässä räikeää vääryyttä ja rikkomassa joidenkin ryhmien ihmisoikeuksia.

Olemme hiljattain saaneet lukea tiedotusvälineistä Kanadan alkuperäiskansojen lasten julmista ja traagisista kohtaloista. Ihmisoikeuksilla pyritään ennen kaikkea estämään juuri sellaiset vääryydet.

Populaatiogeneettiseen näkökulmaan liittyy myös sen oivaltaminen, että yksilön ei henkilökohtaisesti tarvitse olla vallanhaluinen ja hegemoniaan pyrkivä. Tämän pyrkimyksen voi omassa ryhmässään (kansa, heimo, ammattikunta, harrastuspiiri, uskonnollinen yhteisö, poliittinen puolue) ulkoistaa jollekulle sopivalle taholle tai hahmolle ja ryhmästään eroamista välttääkseen jäädä tässä mielessä vapaamatkustajaksi.

Ihmisoikeuksilla tarkoitetaan perustavaa laatua olevia oikeuksia, jotka on turvattu kansainvälisissä sopimuksissa. Niitä ei tunnettu Raamatun tai Koraanin kirjoittamisen aikoihin. Määriteltyjä ihmisoikeuksia voidaan pitää pitkän ja monipolvisen kansainvälisen kulttuurisen kehitysprosessin tuloksina. Niissä kiteytyvät valistuksen ajan jälkeisen maailman jakamat keskeiset arvot.

Osassa näistä arvoista elää mukana myös eri uskonnollisten yhteisöjen ja uskontokuntien ylläpitämiä arvoja, mutta osa on ainakin näennäisesti ristiriidassa joidenkin tahojen arvomaailman kanssa.

Miten voimme ymmärtää vaikeutta hyväksyä yleisiä ihmisoikeusnäkemyksiä? Yksi helposti tarjoutuva vastaus on pyrkimys ylläpitää ja säilyttää hegemoniaa eli ylivaltaa. 1600-luvun uskonsotien osalta kyseessä oli katolisen kirkon ylivalta, 1800-luvun kansainvälisessä politiikassa kyse oli orjuudesta ja orjien omistajien ylivallasta.

Entä nykypäivänä? Onko kenelläkään enää mitään ylivaltaa menetettävänä?

Valitettavasti esimerkkejä on useita: vanhempien yli- tai oikeammin mielivalta suhteessa lapsiinsa, miesten ylivalta suhteessa naisiin, valkoihoisten ylivalta muun värisiin, taloudellisissa valta-asemissa olevien ylivalta suhteessa vähäosaisiin, ihmisyyttä perinteisesti määrittäneiden ja rajanneiden tahojen ylivalta suhteessa alistetuiksi määritettyihin ja rajattuihin kohderyhmiin: psyykkisesti, seksuaalisesti, rakenteellisesti tai asenteellisesti erilaisiin.

Hegemonian ylläpitämisessä on etunsa: oma valta on suurempaa ja siten omat edut ja mahdollisuudet ovat monipuolisempia. Jos tällaisia ulkoisia etuja ei varsinaisesti ole todettavissa, voi kyseessä olla myös intrapsyykkinen etu. Omien ristiriitaisten ja torjuttujen impulssien hallinta onnistuu toisinaan vain kun heijastaa kokemansa ristiriidan ulkopuoliseen kohteeseen.

Hallitsemalla muissa ihmisissä näkemiään tai kuvittelemiaan impulsseja onnistuu parhaimmillaan ylläpitämään illuusiota, että niitä ei itsessä tai läheisissä olisikaan.

Myös taipumus pysytellä vain omalla mukavuusalueellaan eli henkinen, joskus hengellinen ja usein moraalinen laiskuus tai kyvyttömyys ja ylivallan suoma epäterve turvallisuuden tunne ovat varteenotettavia syitä yleisten ihmisoikeuksien rajaamisen sallimiseen.

 

Ajatus, että ihmisellä olisi yleistettävissä oleva ”luonnollinen” tai ”jumalan määrittämä” olemus on houkutteleva, mutta sepitteellinen ja hegemoniapyrkimyksissään vahingollinen.

Se on fantasia, joka karkealla ja jopa julmalla tavalla vääristää suhtautumista tuosta harhaisesti fantisoidusta määrittelystä poikkeaviin yksilöihin tai ryhmiin.

Yleismaailmalliset älylliset, henkiset, hengelliset ja moraaliset ponnistelut ovat tuottaneet meille nuo käsitykset yleisistä ja yhtäläisistä, kaikkia ihmisiä tasapuolisesti koskevista ihmisoikeuksista, jotka edustavat humaanin yhteiskunnan moniulotteista ja laajaa ihmiskäsitystä.

Tämä kehitys on edellyttänyt sitä, että hyvin erilaiset ihmisryhmät ovat oman mielikuvituksensa avulla pystyneet avoimesti ja rohkeasti eläytymään toistensa elämän kehityshaasteisiin. Sen myötä ei ole pyritty löytämään tai korostamaan erilaisuutta vaan toisenlaisuuden takana olevaa samanlaisuutta eli sellaista syvintä ihmisyyttä, joka meitä kaikkia ihmisiä yhdistää.

Ihmisoikeuskäsitteen kehittämisen myötä oikeutta on nyt osattu osoittaa etenkin sellaisille ihmisryhmille, jotka aikaisemmin erilaisten ennakkoluulojen tai ideologisten, uskonnollisten, poliittisten, taloudellisten tai kulttuuristen ylivaltapyrkimysten vuoksi ovat olleet niitä vailla: kehitysvammaiset, viittomakieliset, näkö- tai muulla tavoin vammaiset, poliittiset, kielelliset, etniset ja uskonnolliset vähemmistöt, homoseksuaalit tai muuten seksuaalisesti toisenlaiset, lapset, valtaväestön näkemysten suhteen eri mieltä olevat, naiset, pakolaiset, rikoksista epäillyt.

Ihmisoikeuksiin oikeutettujen piirin laajentamista vastustavista tahoista yksi sitkeimmistä on fundamentalistinen uskonnollisuus, Suomessa etenkin fundamentalistinen kristillisyys. Se perustaa vastustuksensa ensisijaisesti Raamatun kirjaimellisiin tulkintoihin, etenkin kun on kyse suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen.

Ihmiskunnan kehitysedellytyksiä koskevan, kuvittelukyvyn ja puhekielen muodostamaan kykypariin perustuvan tarkastelun perusteella kaikki inhimillinen kulttuuri, myös uskonnollinen perinne ja tekstit, koostuu mielikuvituksen työstämistä ilmiöistä.

Kristillis-uskonnollisen kielenkäytön näkökulmasta johdonmukaista olisi ilmaista, että mielikuvitus on Jumalan ihmisille antamista kykylahjoista suurin ja merkityksellisin, koska vain mielikuvituksen avulla pieni ihminen voi tavoittaa edes jotakin Jumalan suuruudesta.

 

Mielikuvitus on kyky yhdistellä asioita toisiinsa, mutta sittenkin vain sellaisia asioita, havaintoja ja ajatuksia, jotka kulloisenakin ajanhetkenä ovat käsitteinä olleet ihmisen saavutettavissa.

Siten kaksi- tai kolmetuhatta vuotta sitten eläneet Raamatun tekstien kirjoittajat eivät ole voineet käsitellä geenitutkimusta, radioaaltoja, tietokoneita tai edes pölynimuria eivätkä sitä ihmisyyden moninaisuutta, minkä meille on tiede ja muu kulttuurin kokonaisuus ajan oloon avannut.

He eivät ole myöskään voineet käsitellä genomeja, perinnöllisyyttä eivätkä elämän monimuotoisuutta siten kuin nykyään on mahdollista, vaikka kuinka olisivat pinnistäneet mielikuvitustaan. Taivaan Isä ei vielä silloin antanut mahdollisuutta tällaiseen, vaikka mielikuvituksen lahja oli Raamatun kirjoittajilla jo olemassa keinona ja välineenä olla yhteydessä Jumalaan ja ihmiseen.

Herätän kysymyksen, voitaisiinko fundamentalistisesti Raamattua lukevia ja tulkitsevia verrata Matteuksen evankeliumin luvun 25 jakeissa 14–30 kuvattuun pahaan ja laiskaan palvelijaan.

Jeesuksen Öljymäellä kertoman tarinan mukaan pitkälle matkalle lähtenyt rikas mies antoi kolmelle palvelijalleen osan rahavaroistaan, yhdelle viisi, toiselle kaksi ja kolmannelle yhden leiviskän, kullekin kykynsä mukaan.

Palattuaan matkalta mies ryhtyi tilintekoon palvelijoittensa kanssa. Viisi leiviskää saanut kertoi sijoituksillaan voittaneensa toiset viisi leiviskää eli hän hallinnoi nyt kymmentä leiviskää. Kaksi leiviskää saanut oli myös tuplannut haltuunsa uskotun pääoman. Näitä kahta isäntä suuresti kiitteli ja pani heidät paljon haltijoiksi.

Yhden leiviskän saanut palvelija oli isäntänsä matkan ajaksi kätkenyt sen maahan. Häneltä otettiin sekin pois ja puhuteltiin pahaksi ja laiskaksi. Tämäkään ei riittänyt hänelle rangaistukseksi. Tuo kelvoton palvelija määrättiin heitettäväksi ulos pimeyteen, missä oli oleva itku ja hammasten kiristys.

Miksi tuo kysymys vertailtavuudesta fundamentalistisesti Raamattua lukevien ja tulkitsevien ja tuon pahan ja laiskan palvelijan välillä? Mielikuvitus on sellainen lahja, että sitä pitäisi käyttää myös Raamattua luettaessa ja tulkittaessa.

Fundamentalistin voidaan katsoa kuvaannollisesti haudanneen Raamattunsa kahdeksituhanneksi vuodeksi maahan ja ottaessaan sen esille lukevan sitä sulkeutuneessa ilmapiirissä hyödyntäen enintään sitä määrää mielikuvitusta, joka ihmiskunnalla oli kaksituhatta vuotta sitten käytettävissään. Hän ei ole sijoittanut panoksia oman mielikuvituksensa kehittämiseen ja kasvattamiseen.

Onko niin, että häneltä puuttuvat kyky, halu, moraalinen velvollisuudentunto tai ehkä kaikki edelliset edellytykset eläytyä ja kuvitella maailmassa ja ihmiskunnassa tapahtuneita muutoksia ja Raamatun tulkinnallisia yhteyksiä nykyajan ihmisiin ja heidän ongelmiinsa ja ristiriitoihinsa?

Ehkä häneltä puuttuu myös kyky ja halu eläytyä entisaikojen kirjoittajien ymmärtämättömyyden tasoon heidän tulkitessaan Jumalan tahtoa sen ajan mittapuiden mukaisesti. Hänellä kuitenkin yleensä riittää intoa ja paloa tuomita ja mitätöidä Raamattuaan Luojalta saamansa lahjan eli luovan mielikuvituksen johdatuksessa lukevia ja tulkitsevia ja siten koko uskonnollista perinnettä rikastavia sisariaan ja veljiään.

Kun luomiskertomusta tulkitaan kristinuskon kielellä ja mielellä, kertomusta ei tulisi lukea sanatarkasti ”mieheksi ja naiseksi hän heidät loi” (1. Mooses, 1:27), vaan seuraavalla tavalla: ihmisiksi hän heidät loi, ihmislajiksi, miehiksi ja naisiksi sekä muunlaisiksi, niin kuin heitä maan päällä on.

Toisen ja etenkään toisenlaisen ihmisen ymmärtämiseen ei ole oikotietä.

Fundamentalisteja löytyy toki muualtakin kuin uskonnollisista yhteisöistä eli kaikkialta sieltä, missä elävät sellaiset opit ja ideologiat, joihin sisältyy oikeuksia ja mahdollisuuksia rajaavia määritelmiä muista ihmisistä ja ihmisryhmistä.

Nämä rajaukset ja määrittelyt toimivat ja vaikuttavat niin kauan kuin ei opita käyttämään tai kieltäydytään käyttämästä mielikuvitusta toisenlaisten ihmisten ymmärtämiseksi.

Toisen ja etenkään toisenlaisen ihmisen ymmärtämiseen ei ole oikotietä. Siinä tarvitaan ennen muuta ymmärtämisen halua, keskustelun avoimuutta, paljon vuorovaikutusta ja eläytyvää mielikuvitusta.

Uskontoja tarvitaan edelleen, ja niille on kysyntää. Uskontojen erityismerkitys on ollut ja on edelleen sekä yksilöllisen että ryhmäidentiteetin tarjoaminen ja lujittaminen. Tämä identiteetti on nostanut ihmisen epävarmoissa olosuhteissa ajallisuuden yläpuolelle antaen perspektiiviä sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen.

Olisi perin traagista, mikäli uskonnot ja uskonnollisuus jäykistyisivät maatuneiden ja lahonneiden tulkintojen kahlitsemaksi, kuvittelukyvyltään näivettyneeksi vahtikoirajoukoksi.

Mielikuvituksen puute ei ole pelkästään jähmettävää vaan myös tuhoavaa ja maailmassa toteutuvan suuren luomistyön vastakohta. Mielikuvituksen puutteessa ihmiskuvamme jää latteaksi ja yksiulotteiseksi, pahimmillaan todellisuutta pahasti vääristäväksi.

Jos rohkenemme tunnustaa, että tälle meidän ikiomalle lajillemme Homo sapiensille ei ole olemassa valmista, yleispätevää ja yhdenmukaista ihmiskuvaa, niin ymmärrämme, että meitä kohtaa haaste ja suorastaan vaatimus etsiä ja muokata sitä kulttuurisesti koko ajan tarkentuvaksi ja kehittyväksi.

Yhtenä ihmislajillemme suodun mielikuvituksellisen luovuuden tuottamana tuloksena ja tuon ihmiskuvan alkeellisena muottina tai kuvajaisena voidaan pitää ihmisoikeuksien julistusta.

 

Kirjoittaja Olli Piirtola on lääketieteen tohtori, psykiatrian erikoislääkäri ja ryhmäpsykoanalyytikko (eläkkeellä). Teksti on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 7/2021. Kanavan voit tilata täältä.

Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan mediaperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.