Henkilökuvassa uusi lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila – "Yhteiskunnalla on puberteetti"

SK:n arkistoista: Suomen virallinen vanhempi on konservatiivi, 
joka haluaa muuttaa maailmaa.

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Niitä julisteita ei oikein ole tänä vuonna voinut olla näkemättä. Näitä: Ulkonaliikkumiskielto alaikäisille! Pysy vanhempana. Tarkkaile lähiympäristöäsi. Kuulut kotirintamaan – varo valhetta!

Kolumnistit, kasvatusammattilaiset ja rivikansalaiset ovat tyrmistyneet. Pöyristyttävää vastakkainasettelua! Militaristista kurifantasiaa! Suojelkaa lapsia näiltä julisteilta!

Siis – erinomaisesti onnistunut kampanja. Sen takana olevan Vanhempainliiton toiminnanjohtaja Tuomas Kurttila on raivannut mediatilaa juuri sille keskustelulle, jota hän tavoittelee.

Keskustelulle yhteisestä kasvatuskulttuurista.

”Moni kokee, että ollaan yksilöllisessä vanhemmuudessa, yksilöllisessä tavassa elää. Itse haluan ajatella, että meillä edelleen olisi jotain yhteistä. Ja että edelleen voitaisiin sopia joistain asioista yhdessä”, Kurttila sanoo.

Tv-keskustelijoista Kurttila on se, joka tulee ruudun läpi olohuoneisiin asti. Hänellä on syvä ääni, joka valtaa tilan, ja jolla hän lausuu valmiita, määrätietoisia lauseita vanhemmuudesta. Erityisen selvästi hän sanoo, että alkoholi ei kuulu alaikäisten elämään ollenkaan. Vakuuttava esiintyminen, raju julistekampanja, päihteiden nollatoleranssi… ehkä näistä syistä hän ehti saada maineen jonkinlaisena autoritaarisen kasvatuksen ylipappina.

 

Elokuinen ilta Kumpulan siirtolapuutarhassa Helsingissä. Nyt tilan on vallannut kolmen lapsen kikatus, kiljahtelu, pälätys ja marmatus.

Viena kapuaa omistajan elkein isän syliin pötkölleen. Kuusivuotiaan sääret ovat jo liian pitkät syliin, joten tyttö nostaa ne puutarhapöydälle. Limsapullot ja valkoviini heilahtavat tarjottimella.

”Ei jalkoja pöydälle”, isä sanoo.

”Viena pitää tarhassakin!”

”Äläpä pidä.”

”Pitää.”

”No jos siellä on sallittu niin sitten. Mutta ei pietä täällä.”

Suun mutristus, hymy, pyrähdys vattupensaan taa.

Kurttila vierastaa kuri-sanaa.

”Se tuo mieleen fyysisen voiman, jota aikuinen käyttää. Sen sisältöisenä en kannata kuria, vaan rajoina, joissa aikuinen on johdonmukainen, mutta joista myös keskustellaan lasten ja nuorten kanssa.”

Viime aikojen kasvatuskeskustelusta hän on havainnut, että yhteiskunta käy läpi omaa puberteettiaan – ja murrosikäänhän kuuluvat jyrkät, nopeat mielipiteet.

”Näen hyvänä, että nyt ihmiset uskaltavat ottaa kantaa kasvatukseen. Se on ainut tapa saada näkyviin, mistä vaihtoehdoista valitaan. On tietysti eri asia, että syntyykö tästä kakofoniasta mitään selkeää tapaa ajatella tai kasvattaa.”

Yhteiskunnallinen puberteetti on myös välivaihe ennen jotain uutta. Auktoriteettiasetelmien kaaduttua opetellaan keskustelemaan ja perustelemaan. Sorrutaan arvovaltamittelöihin vaikkapa pipon päässä pitämisestä, kun pitäisi miettiä koko pipokiellon mieltä.

Siinä on työsarkaa Kurttilalle, joka kiertää suomalaisten päiväkotien ja koulujen vanhempainilloissa. Niiden perinteisen, opettajavetoisen jäykistelyn hän korvaisi ryhmäyttämisellä: vanhemmatkin esittäytyisivät ja he tutustuisivat myös toisiinsa. Ja meidän koulu -henkeä rakennettaisiin kolmikantaisesti opettajien, oppilaiden ja vanhempien kesken. Jos vain jaksettaisiin.

On heti selvää, että tällä miehellä on muitakin tavoitteita.

Päivähoito ilmaiseksi, koska heikoimmassa asemassa olevien perheiden lapset hyötyvät siitä niin paljon.

Lähikoulujen ja -päiväkotien verkosto kuntoon, jotta yhteisöt vahvistuisivat.

On väyliäkin: Kurttila vaikuttaa myös Väestöliiton ja Aseman Lasten hallituksissa. Muun muassa. Viime vuosina hän on hoitanut yli neljääkymmentä luottamustointa taloyhtiöissään, kotikunnissaan, lainvalmistelutyöryhmissä, seurantaryhmissä, ohjausryhmissä…

 

Se alkoi siileistä.

Vielä 1980-luvun alussa Oulun kaupungilla oli tapana kerätä kaupunkilaisten toiveita paperilappusilla pieneen vihreään toiveiden tynnyriin.

Karjasillallakin muuan pankinjohtaja, kotiäiti ja heidän kolme lastaan keskustelivat tynnyristä. Viisivuotias Tuomas tiesi heti toiveensa. Siileille oli jätettävä kaupungin puistoihin lehtikasoja talvipesiksi.

Tämä lapulle kirjattiin, tynnyriin pudotettiin, ja aikanaan sanomalehti Kalevassakin noteerattiin.

Perusturvaa, kannustusta, musiikkia, urheilua, lähiniittyjä ja lähiympäristön kavereita, Kurttila kuvailee lapsuuttaan. Oli kotiintuloajat, mutta yhdessä sovitut.

Kapinavaihe jäi puuttumaan. Ehkä siksi, hän arvelee, että kotona lapsiin luotettiin. Annettiin liekaa niin paljon, että 16-vuotiaana hänen annettiin jo muuttaa omilleen, kun vanhemmat lähtivät toiselle paikkakunnalle.

”On ollut tärkeää, että kun joku asia on kiinnostanut, sitä kiinnostusta on ruokittu. Yläasteella kirjoitin kirjeitä muun muassa ministeri Iiro Viinaselle ja ehdotin, miten valtion velkaa voisi hoitaa. Tällaiseen rohkaistiin kotona.”

Keskustapuolueen silloinen puheenjohtaja Esko Aho vastasi pojan kirjeeseen. Kurttila ei muista varmasti, mitä kysyikään, mutta kokemus oli merkittävä: ”Että nämähän ottavat ihmisen tosissaan.”

Puoluevalinnan ratkaisi 1990-luvun lama.

”Ihmettelin, miksi ay-liike laittaa lakkouhilla niin koville maata, joka on kriisissä. Se teki vasemmistopuolueet etäisiksi. Tuntui tärkeältä, että yhteiskunta olisi korporaatioista vapaa.”

Oulun lyseossa pojan taipumuksille löytyi väylä: oppilaskunta. Sen luonnollista jatkumoa olivat Lukiolaisten liitto, Joensuun yliopiston ylioppilaskunta, Keskustan opiskelijajärjestö, Keskustanuoret ja eduskuntapesti Anu Vehviläisen maakunta-avustajana.

Hän oli vasta 21, polku edessä päällystetty neliapiloin.

 

”Minulla on erityinen syy epäillä teidän uskottavuuttanne”, tylytti tähtijuristi Matti Wuori kohti todistajanaitiota, jossa Tuomas Kurttila istui (Aamulehti 6.3.2004.).

Käytiin oikeutta entistä pääministeriä Anneli Jäätteenmäkeä (kesk) vastaan. Oliko hän vastaanottanut salaiset Irak-asiakirjat faksiinsa pyytämättä ja yllättäen, vai oliko hän yllyttänyt lähdettään Martti Mannista?

Kurttila oli tapahtuma-aikaan Jäätteenmäen eduskunta-avustaja, ja hänen hallussaan oli yksi tämän matkapuhelimista. Siihen oli tullut tiedustelu Jäätteenmäen kotifaksin numerosta, Kurttila todisti. Ja jostain hän tiesi, että tiedustelija oli Martti Manninen.

Miten hän sen saattoi tietää, tivasi valtakunnansyyttäjä Jorma Äijälä, eikä saanut mielestään uskottavaa vastausta.

Kurttilan koko todistus kyseenalaistettiin. Heitettiin epäilys, että hän suojeli esimiestään ja oli saanut tuoreen virkansa opetusministeriöstä lojaaliuden palkkioksi. Mikä kiistettiin.

26-vuotias Kurttila ei kokenut oikeudenkäyntiä dramaattisena, vain velvollisuutena, joka piti hoitaa. Faksiepisodista oli jo toista vuotta aikaa, ja hän oli nyt suunnittelija ministeriössä ja opiskelija teologisessa tiedekunnassa.

Politiikan maailmasta hän oli saanut tarpeekseen.

”Politiikan pinnallisuus ei johdu poliitikoista eikä mediasta. Se johtuu hektisyydestä, siitä valtavasta määrästä asioita, joka virtaa tässä ajassa”, Kurttila sanoo.

”Raadollisinta politiikassa on se, että asiois ta tulee usein niin henkilökohtaisia. Ei päätöksenteossa voi pettyä, eikä vaaleissa. Mutta jos sen kokee henkilökohtaisena, niin politiikkahan on aika lailla vain pettymyksiä. Pahimmillaan joku näkee ympärillään vain vihollisia, vaikka politiikan pitäisi olla mahdollisuuksien näkemistä.”

”Pidän myös sitä raadollisena, jos ihminen lukkiutuu niin, ettei pysty enää argumentoimaan. Asiasisällöt menettävät merkityksensä ja asioista tulee arvovaltakysymyksiä.”

”Halusin pois, virkatyöhön. Ja omaan ajatteluuni enemmän syvyyttä.”

 

Viime vuonna Kurttila teki radikaaleimman teon, mitä politiikassa voi tehdä: vaihtoi puoluetta. Hänestä tuli sosiaalidemokraatti.

”Huomasin kasvaneeni.”

Hän oli nähnyt huolestuttavia asioita. Eriarvoistumisen, maan sulkeutumisen ulkopuolisilta, ”ja luokkayhteiskunnan, jossa väestön eliniänodotteet ovat jo kovin poikkeavat riippuen siitä, mikä on sosiaalinen tausta”.

Sopimusyhteiskunnan romuttamisestakin oli alettu puhua voimallisesti juuri, kun hän itse perheellisen arjessa oli alkanut arvostaa ammattiyhdistysliikkeen saavutuksia.

Hän pohti, että globaalit kysymykset eivät ratkea suomalaisten omilla päätöksillä, ja joutui toteamaan, että keskustapuolue on pohjimmiltaan kansallinen liike, sosiaalidemokratia taas kansainvälinen.

Viimeinen herätys oli Paavo Lipposen (sd) huono menestys presidentinvaaleissa.

”Joskus yhteiskunnallinen herääminen syntyy siitä, että joku porukka on aallonharjalla. Minulle se syntyi siitä, että minulle tärkeät asiat tuntuivat menestyvän niin heikosti.”

Hänen kortensa kekoon oli ehdokkuus kunnallisvaaleissa. 253 ääntä ei riittänyt Helsingin valtuustopaikkaan. Mutta jo ehdokkuuskin oli hänelle teko, eräänlainen manifesti sen puolesta, että politiikka on kunniallista ja arvostettavaa.

”Toivoisi, että tänä päivänä ajatusten päivittäminen olisi mahdollista. Yhteiskunnan jämähtäminen on sitä, että me ihmiset jämähdämme totuttuihin tapoihin ajatella. Enkä sano, että sosiaalidemokraateissa olisi pieni sarka tässä.”

Siirtolapuutarhamökin seinältä katsoo Mannerheim. Hänen vierelleen Kurttila itse olisi nostanut Väinö Tannerin, mutta siitä sisustusideasta puoliso ei innostunut.

 

Vanhempainliitto on saanut viime vuosina aikaan näkyviä asioita. Koululakot ovat vakiintuneet vaikuttamiskeinoksi sisäilmaongelmissa. Kauppiaat ovat ryhtyneet vapaaehtoisesti rajoittamaan energiajuomien myyntiä lapsille.

Tarmokkuus ja tehokas asioiden ajaminen eivät ole yllätys Kurttilan tunteville vanhoille työtovereille. Hän on myös ”analyyttinen, jäsentävä, kuunteleva”.

Erään mukaan hänessä yhdistyvät erikoisesti konservatiivinen arvomaailma ja halu muuttaa maailmaa. Toinen toteaa, että kyynärpäitäkin hän osaa käyttää, sellaisessa merkityksessä jossa niillä pusketaan ohi virkateiden, kun jotain asiaa ajetaan.

Vanhempainliiton yhdistysväestä löytyy niitäkin, joiden mielestä intomielinen toiminnanjohtaja toimii liiton nimissä liian omapäisesti.

Ainakin Kurttila on suuri optimisti.

”Se on halua nähdä ratkaisuja. Kutsuisin sitä oikeasti käytännöllisyydeksi. On ratkaisuja, jotka vaikuttavat, ja ne ovat mahdollisia, jos vain halutaan.”

Miten nuoret saataisiin kiinnostumaan vaikuttamisesta? Kurttilan mielestä ollaan myöhässä, jos puhutaan nuorista. Jo päiväkodissa pitäisi järjestää lapsille tilaisuuksia tehdä valintoja kehitystasonsa mukaan.

Ja hän tietää hyvin, että kaikki nuoret eivät ole hänen kaltaisiaan.

”Koulujen oppilaskunnat luotiin niille, jotka ovat kyvykkäitä ja äänekkäitä ja osaavia. Se yksipuolisti osallistumisen tavat. Pitäisi pohtia, miten saataisiin osallistumaan se lapsi, jonka temperamentti on erilainen, joka ei haluakaan heti puhumaan ja keskiöön.”

Omille lapsilleen hän antaa vapauden valita uransa, mutta kyllä hän erääseen suuntaan mielellään kannustaa: ammatilliseen työhön. ”Mieluummin niin, kuin että antaisin ruusuisen kuvan jostain akateemisesta työstä. Hyvä ammattityö mahdollistaa paljon muuta elämää, työ ei ole kaikki.”

Ja kun kysytään, mikä hänestä itsestään tulee isona, hän vastaa haaveilevasti:

”Pienen seurakunnan pappi.”

 

Juttu on julkaistu Suomen Kuvalehden numerossa 36/2013.