Yksin

Historioitsija Markku Ruotsilan mukaan Trumpin politiikka ei eroa aiempien republikaanipresidenttien toimista. Se on monille liikaa.

abortti
Teksti
Oskari Onninen
Kuvat
Marjo Tynkkynen

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Ruutupaitamies esittää mainoksessa vaalilupauksia.

”Olen niin konservatiivi, että räjäytän valtion kulut!”

”Minulla on aseita, joita kukaan ei ota minulta pois!”

”Minulla on moottorisahoja, joilla voin silputa sääntelyä!”

”Minulla on iso auto, jotta voin tarvittaessa viedä laittomat siirtolaiset pois itse! Joo-o, sanoin näin juuri!”

Historioitsija Markku Ruotsila ei näe mainoksessa mitään erikoista.

”Lupaukset ovat täsmälleen niitä, mitä ainakin puolet amerikkalaisista haluaa.”

Ulkona on hämärää, ja koska kattovalo on himmeä, sisällä on hämärää. Ruotsila istuu nojatuolissa kirjahyllynsä edessä, pitää kiinni molemmista käsinojista, huokailee, eikä selvästikään tunne oloaan mukavaksi. Pieni kyltti hyllyn etureunassa muistuttaa Jumalan siunauksesta, keskellä on pieni Winston Churchillin rintakuva ja ympärillä metritolkulla kirjoja.

”Kirjat ovat ystäviäni”, Ruotsila siteeraa Winston Churchillia.

”On minulla muitakin ystäviä kuin pelkkiä kirjoja.”

Ruotsila sanoo tuntevansa Yhdysvaltojen konservatiiveihin liittyvät pienimmätkin yksityiskohdat ja prosenttiluvut. ”Tätä olen tutkinut joka ikinen päivä yli 20 vuotta.”

Hän on kirjoittanut kirjoja kristitystä oikeistosta, kristitystä vasemmistosta, sosialismista, kommunisminvastaisuudesta ja viimeisimpänä, tietenkin, Donald Trumpista.

Sydänmaiden kapina (Gaudeamus, 2018) on yhdenlainen Trumpin valinnan kulttuurihistoria. Sen lukeminen saa katsomaan vuoden 2016 vaaleja uusin silmin. Niiden poikkeuksellisena pitäminen alkaa näyttää historiattomuudelta.

Sama on tapahtunut aiemminkin. Kun New Deal -uudistukset ja kansalaisoikeusliike kasvattivat valtiota, konservatiiveilla kiehui yli. Vuoden 1964 vaaleissa oli ehdolla radikaalina pidetty Barry Goldwater. Ei valittu. Neljä vuotta myöhemmin valittiin Richard Nixon, mutta hänestäkään ei ollut silppuamaan sääntelyä. Pettymys purkautui viimein vuoden 1980 vaaleissa. Ronald Reaganista tuli presidentti. Yhdysvallat kääntyi oikealle.

Barack Obaman liberaalit uudistukset olivat konservatiiveille ihan samaa kauhua kuin Trumpin kausi liberaaleille. Ennen valintaansa Obama korosti liberaalin ja konservatiivisen Amerikan yhteistyötä, puhui keskilännen työväelle, sanoi, että ihmisillä on tarve ”varmuudelle siitä, että joku välittää ja kuuntelee”.

”Se on minulle vieläkin mysteeri, miksi Obama toimi presidenttikautensa alettua aivan toisella tavalla”, Ruotsila sanoo. ”Mutta sen jälkeen ei ole ollut epäilystäkään, etteikö vastareaktio tule.”

 

Teini-iässä 1980-luvun lopulla Markku Ruotsila vieraili Britannian parlamentissa. Kun pääministeri Margaret Thatcher astui sisään alahuoneeseen, kaikki havahtuivat puuhistaan. Ruotsila muistaa sen yhä.

”Ei se ole myöhemmillä käynneillä ollut samanlaista.”

Hänen Raumalla asuva perheensä oli konservatiivinen, anglofiilinen ja – ”kannattaakohan tällaista sanoa” – Rydmanien sivistyssukua. Ruotsila kuunteli Churchillin puheita ja oli vaikuttunut Thatcherin ja Reaganin politiikasta.

”Seurasin vuoden 1984 presidentinvaaleja satelliittikanava Sky Channelilta. Silloin aloin huomata, että maailma näyttää aika erilaiselta, jos sitä katsoo Yhdysvaltojen sisältä.”

Se näyttää yhä. Suomalaisen median siteeraamat uutiset ovat lähes aina itärannikon suurista sanomalehdistä tai liberaalilta CNN:ltä. Maaseudun ja pikkukaupunkien ihmisille ne edustavat vierasta maailmaa. Siellä katsotaan kristillisiä satelliittikanavia. Moni niistä on mahtiuutiskanavien kokoinen.

”Kun tulet eurooppalaisesta yliopistosta sydänmaille, varautuneisuuden huomaa heti. Ei suuri osa amerikkalaisista voi edes ajatella menevänsä ulkomaille. Tai että he menisivät johonkin New Yorkiin. Ihan mahdoton ajatus.”

Eivätkä nämä sydänmaiden ihmiset ole lainkaan kiinnostuneita politiikasta. Ani harva heistä tietää oman kongressiedustajansa nimen. Siksi uutiskanavatkin ovat heille ”eliittipuhetta”.

Poliittista on henkilökohtainen. Vaikka se, saako valtio määrätä leipurin kirjoittamaan hääkakkuun miesparin nimen, jos se on hänen uskontoaan vastaan, kuten vastikään Coloradossa kiisteltiin.

Hyvin moni amerikkalainen ajattelee, että ei, Ruotsila sanoo. Näin korkein oikeuskin lopulta päätti.

”Nämä ihmiset haluavat vain elää omaa elämäänsä rauhassa, ilman, että valtiovalta häiritsee heitä.”

Näille ihmisille Donald Trump puhui menestyksekkäästi. Heille puhui myös mainoksen ruutupaitamies, marraskuun välivaaleissa Georgian kuvernööriksi valittu Brian Kemp.

”Me emme tarvitse radikaalia vasemmistoa kertomaan, miten elää, mihin uskoa tai kuinka kasvattaa perheitämme”, Kemp lausui kiitospuheessaan.

Radikaalilla vasemmistolla hän tarkoitti demokraattipuoluetta. Sen verkkosivuilla oli talvella 2017 yhtenäisen tavoitelistan sijaan erikseen räätälöidyt puolueohjelmat 17 eri ihmisryhmälle.

Ruotsila ennusti Yhdysvaltojen muutoksen. Hänet ohitettiin.

Ruotsila haluaa lisätä ymmärrystä siitä, että Yhdysvallat on jakautunut, uskonnollinen ja konservatiivinen maa, jossa kaiken lähtökohta on yksilö.

”Olen pyrkinyt olemaan sanomatta mielipidettäni Trumpista. En ole koskaan ollut Trumpin kannattaja. Tällaista filosofista konservatiivia se julkinen persoona ja ne toimintatavat eivät viehätä. Mutta tiedän myös imagon takaisen todellisuuden olevan toisenlainen kuin julkikuva.”

”Trumpin toiminta on ymmärrettävää, jos katsoo hänen aikuiselämäänsä ja amerikkalaisen kansakunnan tilaa. Kaiken pintakohun ja sumun takana hän on toteuttanut perinteistä konservatiivista politiikkaa hyvin tuloksekkaasti.”

Jos Ruotsila käy radiossa toteamassa tämän tai puhuu Trumpin valintaan liittyvästä historiattomuudesta, sosiaalisessa mediassa viuhuvat valkopesusyytökset. Siitäkin huolimatta, että hän puhuisi kuten nyt, tahdikkaasti ja tutkijana, joka korostaa kerta toisensa jälkeen olevansa kiinnostunut molemmista puolista, toisin kuin suomalainen media.

Tutkimuksen saralla hänen meriittinsä ovatkin kiistattomat. Hän on ollut vierailevana tutkijana Stanfordissa, New Yorkin yliopistossa ja Oxfordissa. Oxford University Press on julkaissut Ruotsilan pääteoksenaan pitämän fundamentalistipastori Carl McIntiren elämäkerran. Sydänmaiden kapinakin on tarkkaan lähteytetty, eikä Ruotsilalle ole ongelma sanoa konservatiiviehdokkaiden tarvitsevan ”rasistista koodikieltä” menestyäkseen vaaleissa.

Ruotsilan tutkimusfilosofia perustuu saksalaisen Leopold von Ranken oppeihin. Von Rankea pidetään objektiivisen historiankirjoituksen isänä.

”Mennään asian sisälle ja tyhjennetään prosessi omista mielipiteistä ja ulkopuolisista ennakkoluuloista. Väitän, että jos lukee kirjani amerikkalaisesta sosialistista, luulee sen kirjoittajaa sosialistiksi.”

Ruotsila osaa puhua poleemisemminkin. Perussuomalaisille hän voi siteerata Raamattua ja luennoida ”uskonnolliseen sävyyn”. Kristillisien tahojen tilaisuuksissa hän vierailee melko usein. Silloin aiheena on Yhdysvaltojen lisäksi Israel.

Viime vuosikymmenellä Ruotsila kehui – näin asiallisen oloinen ihminen ei hehkuta – Bush nuorempaa ja Irakin sotaa Helsingin Sanomissa. Sen lisäksi hän on Hesarin älykköraadissa todennut abortin olevan murha ja antanut Tarja Halosen presidenttiydestä kouluarvosanaksi nelosen. Perusteena oli muun muassa ”punakapinallisten glorifiointi” ja ”vihapuhe”.

Mielipiteitä on yhä, mutta enää niitä ei kysytä, Ruotsila sanoo. Obaman aikana hän ennusti tulevaa vastareaktiota useissa yleisönosastokirjoituksissa. Niitä ei julkaistu.

”Tyypillinen ja ikimuistoinen kieltäytymisperustelu yhdestä näistä oli: ’Mielipiteenne on jo tiedossa, eikä meillä ole mitään tarkoitusta tai tarvetta enää mainostaa sitä’.”

 

Maailman uudet asennot näkee ensimmäisenä yliopistosta.

Ruotsalaisen miesaktivistin Alexander Bardin piti marraskuussa osallistua paneeliin Åbo Akademissa. Tapahtuma peruttiin. Syy: ”loukkaavuus” ja ”häiritsevyys”.

Dekaani Fritjof Sahlström kiisti Sannikka & Ukkola -tv-ohjelmassa, että kyse olisi Bardista tai sisällöstä. Aihe vain on ”herkkä ja vaikea” ja tapahtumaan olisi siksi liittynyt erittelemättömiä ”melko suuria riskejä”, joiden vuoksi yliopisto ei olisi kyennyt takaamaan henkilökunnalleen ”riittävän turvallista tilaa”.

Lopulta paneeli siirrettiin toiseen paikkaan. Svenska Yle striimasi sen.

Aalto-yliopiston ylioppilaskunta taas äänesti vastikään siitä, tulisiko periaateohjelmaan kirjoittaa ylioppilaskunnan olevan tasa-arvoisen sijasta feministinen. Äänestys jouduttiin pitämään poikkeuksellisesti suljettuna lippuäänestyksenä, koska pelättiin, että kirjausta vastustavat leimautuisivat sovinisteiksi tai tasa-arvon vastustajiksi.

Se on silkkaa amerikkaa. Yhdysvaltain liberaalit laatulehdet ovat kirjoittaneet jo vuosien ajan ”kampuskulttuurista”, jossa epämiellyttävät ajatukset siivotaan pois herkkien nuorten korvilta. Samaan aikaan republikaanipoliitikoiden puheisiin on pesiytynyt neuvo, ettei nuorten tule mennä yliopistoihin, jotka muokkaavat kaikista tärkeileviä elitistejä.

Akateemiset julkikonservatiivit ovat kieltämättä harvassa. Heistä on tullut kulttuurisodan ukkosenjohdattimia. Ruotsilalla on niskoillaan tuplasynti: hän on konservatiiveja tutkiva konservatiivi.

Tutkija huokaisee ja asettelee sanojaan:

”Suurimman osan tutkimustyöstäni olen tehnyt Yhdysvalloissa, missä on vielä pahempi poliittisen korrektiuden kulttuuri. Mutta jos siellä tekee akateemista tutkimusta yhdysvaltalaisesta oikeistosta, se onnistuu paljon helpommin kuin Suomessa.”

Sitten: ”Muistan, kun yhdestä suomalaisesta yliopistosta ilmoitettiin ihan suoraan, että tänne eivät pääse pysyvään tehtävään ihmiset, jotka tutkivat ’pahoja asioita’.”

Kommentti oli lausuttu töiden haun yhteydessä, ja siitä on kymmenisen vuotta.

Ruotsila huomaa sanoneensa jotain, mitä ei olisi pitänyt, ja vetää jarrut pohjaan.

”En tiedä, kuinka paljon haluan tätä mainostaa. Mutta tämä on se yleinen ilmapiiri.”

 

Maailmassa, joka rakastaa lokerointia jatkuvasti enemmän, ”burkelainen konservatiivi” ei ole kovin käyttökelpoinen määre. Silti Ruotsila kuvaa olevansa sellainen.

Konservatiivi on eri asia kuin taantumuksellinen. Taantumukselliset ovat vallankumouksellisten vastinpari, heillä on radikaali tahto palata menneeseen maailmaan, jonka eliitti on heiltä vienyt. Suomi takaisin ja Make America Great Again.

”Trumpia äänestäneissä oli paljon taantumuksellisia. Ihan tavalliset amerikkalaiset kokivat, että heidän elämäntapansa oli tuhottu. Tämä oli viimeinen mahdollisuus löytää tarpeeksi radikaali ehdokas”, Ruotsila sanoo.

”Jos vastakkain olisivat olleet Bernie Sanders ja Trump, en tiedä, miten olisi käynyt. Tunnen paljon amerikkalaisia sosialisteja. He ovat yhtä kiinnostuneita Trumpista kuin nuorista vasemmistodemokraateista.”

Tällaisten ihmisten kanssa Ruotsila viestittelee viikoittain. Hän on asunut pitkiä aikoja Yhdysvalloissa ja Britanniassa kahdenkymmenen viime vuoden aikana. Suomessa tuntuu ulkopuoliselta. Keskustelu on ”outoa ja avutonta”.

”Tuntuu vieraalta, että olisi abstrakti ideologia, jota täytyy toteuttaa valtion kautta. Paljon parempi on järjestelmä, jossa jokainen ihminen, yksilö ja yhteisö pystyy toimimaan paikallistasolla mahdollisimman vapaasti”, Ruotsila sanoo.

”Ihmisen järki on niin rajallinen! On vaarallista, jos edes jokin yliopistolaisten ryhmä ajattelee tällä hetkellä, että on olemassa tietty hyvä ja että sitä pitää yrittää toteuttaa pakottamalla. Sellaisella on väistämättä seurauksia, joita ei voi aavistaa.”

”Yksi niistä on vastareaktio.”