Analyysi: Kvartettiin lähtö voi olla Rkp:n liberaalille siivelle liian kova pala

Liberaalit joutuvat kysymään, milloin yhteistyö perussuomalaisten kanssa saavuttaa pisteen, jonka jälkeen he eivät enää tunnista puoluetta omakseen.

Suomen Kuvalehti kokeilee uutta koneääntä. Jos haluat, voit antaa palautetta äänen laadusta täältä.

Hallitusneuvotteluissa on vaihteeksi ainakin hiukan seesteisempi vaihe, kun Rkp:n ja perussuomalaisten välille viikonloppuna puhjennut kiista maahanmuuttokirjauksista on lakaistu pois pöydältä.

Julkisuuteen sopua markkinoitiin kompromissina, jossa molemmat kiistan osapuolet joutuivat antamaan periksi, mutta kumpikaan ei menettänyt kasvojaan.

Hallituksenmuodostaja Petteri Orpo (kok) on myös taitavasti antanut sekä Rkp:lle että perussuomalaisille mahdollisuuden tarjoilla lopputulos omilleen ainakin jonkinlaisena voittona, vähintäänkin torjuntavoittona.

Julkisuuteen tihkuneiden tietojen perusteella vaikuttaakin siltä, että voiton käsite on politiikassa venynyt jälleen uusiin ulottuvuuksiin.

Rkp:n saavutuksena on tarjoiltu esimerkiksi täsmennystä, jonka mukaan maahanmuuttopolitiikkaan tulevissa kiristyksissä otetaan huomioon perustuslain asettamat rajoitukset.

Jos todella olisi niin, että kokoomuksen, perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien kuittaamassa alkuperäisessä maahanmuuttopaperissa olisi viis välitetty perustuslaista, suomalaisen demokratian puolesta olisi todella syytä olla huolissaan.

Se ei vaikuta todennäköiseltä, vaikka perussuomalaisten ulkomaisten veljespuolueiden maine ei olekaan aivan puhtoinen mitä oikeusvaltion puolustamiseen tulee.

Rkp:n omassakaan piirissä kaikki eivät ole vakuuttuneita siitä, että Anna-Maja Henriksson ja kumppanit olisivat saamassa hallitusohjelmasta tarpeeksi puolueen näköisen.

Rkp:läisille on ollut muun muassa järkytys, että he eivät ole saaneet maahanmuuttoasioissa kokoomukselta sellaista tukea kuin monet puolueessa olivat odottaneet.

Ennen hallitusneuvotteluja vallalla oli käsitys, että kokoomuksessa kuunneltaisiin herkällä korvalla erityisesti Elinkeinoelämän keskusliiton toiveita työperäisen maahanmuuton voimakkaasta lisäämisestä. Lopputuloksena näyttää kuitenkin olevan, että työperäisenkin maahanmuuton kriteerejä pikemminkin kiristetään.

Humanitääristä maahanmuuttoa koskevissa linjauksissa Rkp:n vapaamielinen siipi tuntuu jääneen vielä enemmän yksin. Puoluetta maahanmuuttoryhmässä edustava Eva Biaudet on mukana päivä päivältä enemmän vastoin tahtoaan. Nuoria, liikuntaa ja kulttuuria käsittelevässä jaostossa Rkp:tä edustanut nuorisojärjestön puheenjohtaja Julia Ståhle kertoi tänään Svenska Ylelle ja Hufvudstasbladetille lähteneensä kokonaan hallitusneuvotteluista.

Rkp:ssä on jo alettu miettiä sitäkin, onko hallitukseen meno kokoomuksen, perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien kanssa puoluetaktisesti viisasta.

Puoluejohtoa Carl Haglundin puheenjohtajakaudella avustanut Patrik Gayer kirjoitti lauantaina Twitteriin pitkän kommenttiketjun, jossa hän pohti, miten Rkp:lle käy, jos puolue joutuu hallituksessa nielemään kovin paljon liberaaleille kannattajilleen hankalia päätöksiä.

Gayerin mukaan yksi seuraus voi olla, että suomenkielisten äänestäjien houkutteleminen Rkp:hen vaikeutuu ja puolueen kannatus keskittyy yhä vahvemmin kaupunkien ulkopuolelle, missä äänestäjäkunta on konservatiivisempaa.

Siinä tapauksessa Rkp vahvistuisi alueilla, joiden väki vähenee ja poliittinen painoarvo laskee. Toisaalta sen asema heikkenisi juuri niissä vaalipiireissä, joissa vaalit tulevaisuudessa ratkaistaan.

Samansuuntaisen huolen toi esiin puolueen entinen puheenjohtaja Pär Stenbäck Vasabladetissa ja Åbo Underrättelserissä ilmestyneessä kolumnissa.

Siinä Stenbäck kiinnitti huomiota kaupunkien ja ”alueiden” erilaisiin intresseihin ja muistutti, että tällainen eturistiriita on olemassa myös Rkp:n piirissä. Sekin voi osaltaan karkottaa puolueesta sellaisia äänestäjiä, joille politiikassa tärkeintä ovat arvot.

Vaikka Rkp:n äänestäjien puolueuskollisuus on perinteisesti ollut vankkaa, myös sen historiasta löytyy esimerkki tapauksesta, jossa periaatteelliset kysymykset syrjäyttivät kieli-identiteetin.

1970-luvun alussa Rkp:n oikeiston keulakuva Georg C. Ehrnrooth lähti ovet paukkuen puolueesta ja vei pienehkön joukon kannattajia mukanaan. Lähdön taustalla oli kiista suhtautumisesta presidentti Urho Kekkoseen, jota kumartanut Rkp-johdon linja oli Ehrnroothille liikaa.

Nyt vuorostaan periaatteellisimmat liberaalit joutuvat kysymään itseltään, milloin Rkp:n yhteistyö perussuomalaisten kanssa saavuttaa pisteen, jonka jälkeen he eivät enää tunnista puoluetta omakseen.