Blogit

Kohtaamiset-blogi käsittelee kirjallisuutta ja kulttuuria.

Tapahtui Pariisissa natsimiehityksen aikana

Blogit Kohtaamiset 31.1.2014 11:27
Riitta Kylänpää
Riitta Kylänpää - avatar
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Marguerite Durasin (1914–1996) novellikokoelma Tuska (suom. Jukka Mannerkorpi, 1987) on järkyttävä kirja. Luin sen teatteriohjaaja Mikko Roihan haastattelua (SK4/2014) varten.

Roiha on sovittanut natsimiehityksen aikaiseen Pariisiin sijoittuvasta novellikokoelmasta näytelmän. Hän on antanut sille nimeksi Vastarinta, ja hän on myös ohjannut esityksen. Vastarinnan  ensi-ilta oli Teatteri Jurkassa Helsingissä eilen. Esitys on hyytävän hieno. Uskallan sanoa niin, vaikka objektiivisuus, jos sellaiseen uskoo, tuppaa katoamaan, kun on haastatellut etukäteen tekijöitä.

Pelkäsin ainoastaan sitä, että esitys olisi liian rankka Jurkan intiimissä tilassa esitettäväksi. Ei ole, monet kävivät kiittämässä tekijöitä kädestä pitäen esityksen jälkeen.

Kirjan lukemisen jouduin keskeyttämään monta kertaa. Rankin on niminovelli, Tuska.

Duras kertoo tositapahtumiin perustuvassa novellissaan miehensä paluusta keskitysleiriltä. Robert Antelme, novellin Robert L on tuomittu sinne Ranskan vastarintaliikkeen jäsenenä.

Kun tieto vankien vapauttamisesta tulee,  Duras alkaa käydä Orsayn kotiuttamiskeskuksessa etsimässä miestään. Sinne saapuu poliittisia keskitysleirivankeja Weimarista, mutta  Robert L ei tule. Duras alkaa pelätä, että mies on kuollut.

Lopulta ystävien onnistuu pelastaa Antelme/Robert L suljetulta, kuolleiden ja toivottomien tapausten osastolta Dachaun leiriltä.

Duras huutaa ja pakenee järkytyksestä nähdessään miehensä. Robert L  on ”surkastunut jätteeksi”.  Ovenvartija sulkeutuu koppiinsa itkemään avattuaan oven kotiin palaajalle. Lääkäri kalpenee. Naapurit ja ystävätkään eivät kestä hänen näkemistään, vaan kääntävät katseensa. Monet pakenevat, osa lopullisesti.

Päivä paistaa Robert L:n käsien läpi, hänen sisälmyksensä kuplivat. On uskomatonta, että hän elää yhä. Hänestä on jäljellä kovin vähän.

Hän oli tietenkin penkonut jäteastioita löytääkseen ruokaa, hän oli syönyt kuivia heiniä ja juonut koneiden jäähdytysvettä”, Duras kirjoittaa.

Natsien hirvittävä raakuus alkaa paljastua ranskalaisille. Ruumiita oli paljon, miljoonia juutalaisia oli tuhottu, kaasutettu kaasukammioissa ja poltettu polttouuneissa.

Heidän vauvansa toimitettiin juutalaislasten kuristamiseen valtuutetuille naisyksiköille jotka olivat erikoistuneet tappamaan kaulavaltimoiden painalluksella. Kivuttomasti, hymyssä suin, naiset kertovat”, järkyttynyt Duras kirjoittaa.

Saksalaisten ”kuolemalle kehittämät uudet, järjestelmälliset, järkiperäistetyt kasvot” saavat ihmiset ensin hämmennyksiin. Voiko ihminen tehdä sellaista? Hämmennystä seuraa suuttumus.

Duras hoitaa uhrautuvasti miestään, ja tämän voimat palautuvat vähitellen.

Eräänä päivänä Duras sanoo hänelle, että heidän on otettava avioero. Hän aikoo avioitua miehensä parhaan ystävän kanssa.

Näytelmä päättyy siihen.

Duras ei pelkää paljastaa novelleissaan luonteensa sellaisiakin puolia, joista yleensä vaietaan.

Hän on valmis viettelemään Gestapon miehen, jotta tämä voitaisiin tappaa. Hän johtaa ilmiantajan kuulusteluja.

Niminovellin rosoisuus ja päiväkirjamaisuus lisäävät tekstin voimaa. Novelli on kuin se olisi autenttinen todistus tapahtuneesta. Mutta siinä missä tietty viimeistelemättömyys toimii Tuskassa, kääntyy se päinvastaiseksi  kirjan muissa novelleissa. Niiden kirjalliset ansiot jäävät vähäisemmiksi.

Durasille teos oli yksi hänen elämänsä tärkeimmistä. Kirjoittaminen oli hänelle ehkä ainoa keino selvitä traumasta. Kun hän löysi niminovellin paperiensa seasta vuosia myöhemmin, hän ei muistanut kirjoittaneensa sitä. Käsiala paljasti hänet.

Kohtaamiset -blogin kirjoittajat

Riitta Kylänpää - avatar
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.