Nobelisti Kazuo Ishiguron mammuttiromaani on avokonttoriarjen allegoria

Profiilikuva
Karo Hämäläinen on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Olihan se helppoa olla koneen osanen niin kuin Aku Ankka margariinitehtaalla! Sellaisen työn on siirtänyt valkokankaille ja lcd-näytöille vaikkapa Charles Chaplin elokuvassaan Nykyaika.

Vaan ei. Kehittyneissä maissa työ on muuttunut suorittavasta alkutuotanto- ja tehdastyöstä paljolti tietotyöksi. Palvelualan tietotyöläinen matkaa aamuruuhkassa avokonttoriin valtaamaan itselleen paikan avokonttorin rajallisten työpöytien joukosta.

Jahka kannettava tietokone on asettunut telakkaan ja suostunut käynnistymään, työntekijä avaa päivän tärkeimmän työn sisältävän ohjelman ja oikean tiedoston. Ennen työhön ryhtymistä hän kuitenkin ryhtyy vastailemaan sähköposteihin, joista osa vaatii lisäselvityksiä. Vastailu katkeaa, kun hän käy kahviautomaatilla hakemassa kahvia. Samalla hän antautuu keskusteluun työkaverin kanssa. Keskustelu kuitenkin katkeaa kolmannen työkaverin tultua paikalle.

 

Puhelimen soittoääni katkaisee sähköpostisavotan, ja puhelun vielä jatkuessa täytyy rientää kokoukseen. Tietotyöläinen lupaa soittaa takaisin kokouksen jälkeen.

Kokouksessa katsotaan, mitä on tapahtunut ja mitä pitäisi tehdä. Vastuiden jakaminen ja päätösten tekeminen jää kuitenkin seuraavaan kertaan, koska keskustelu ajautuu kinasteluun siitä, miksi toimiston ulko-ovi on ollut auki.

Kun työntekijä pääsee palaamaan paikalleen ja ryhtyy käymään läpi kokouksen aikana tulleita sähköposteja ja muita viestiohjelmia pitkin tulleita viestejä, tietokone ilmoittaa välttämättömien päivitysten asentamisesta ja koneen pakollisesta uudelleenkäynnistymisestä.

Iltapäivällä tietokonetta sammuttaessaan tietotyöläinen sulkee dokumentin, joka oli hänen päivän tärkein työtehtävänsä. Hän huomaa, ettei ole ennättänyt paneutua siihen lainkaan.

 

Vuonna 2017 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneen englantilaisen Kazuo Ishiguron Surullinen pianisti (suom. Helene Bützow, Tammi 2019) ei kuvaa avokonttoria vaan kertoo pianotaiteilijasta. Pianisti saapuu nimistön perusteella ilmeisen keskieurooppalaiseen kaupunkiin konsertoimaan.

Romaanin ensimmäisellä tekstisivulla (sivu numero 9) hän saapuu hotelliin, ja viimein sivulla 24 hän pääsee rojahtamaan sänkyyn väsyneenä, täysissä pukeissa.

Vaan kauan hän ei saa havainnoida huoneensa kattoa, kun puhelin jo soi: hotellinjohtaja haluaa toivottaa vieraan tervetulleiksi. Eivätkä vastustelut auta.

Lähtiessään huoneestaan pianisti päätyy loputtomaan kehään, jossa yksikään hanke ei tunnu päätyvän loppuun ennen kuin hänet repäistään toiseen tilanteeseen. Siinä samalla hänen muistiinsa palautuu yllättäviä kytköksiä kaupunkiin, joka teoksen alussa tuntuu olevan hänelle vieras.

 

Surullinen pianisti ilmestyi alkukielellään englanniksi vuonna 1995, juuri avokonttoribuumin alettua viritä. Ehkei Ishiguro kuitenkaan ole hakenut innotustaan avokonttoreista vaan yleisesti elämästä, joka keskeytyy, keskeytyy ja keskeytyy.

Teoksen ilmestyessä Ishuguro oli nelikymppinen. Yhtä hyvin Surullisen pianistin voi lukea ruuhkavuosiallegoriana.

Surullinen pianisti on alituisista huomion uusista keskittymisistä huolimatta monotoninen. Teos tuntuu myös ahdistavalta. Unenomaisia piirteitä saava romaani tuo mieleen Franz Kafkan byrokratiakuvaukset ja Sisyfos-myytin.

Romaanin ansio on henkilöiden, tapahtumien tai tekstitason sijaan rakenteessa. Siksi minusta aivan oikea tapa käyttää teosta ja suhtautua Ishiguron romaaniin on se jättäminen kesken. Minä luovutin sivulla 330 eli melko tarkkaan puolivälissä: romaanin viimeinen sivu on numeroltaan 658.

Jotain muuta tuli tilalle. Jokin kiilasi minun ja romaanin väliin aivan niin kuin romaanin pianistin ja hotellihuoneeseen nukkumaan pääsemisen väliin.

 

Myös Surullisen pianistin ilmestyminen suomeksi sopii teokseen.

Kun Ishiguro kaksi vuotta sitten julistettiin Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajaksi, Tammi kertoi Surullisen pianistin ilmestyvän vuoden 2018 syksyllä. Sittemmin ilmestymisaikaa siirrettiin kevääseen 2019. Teos ilmestyi suomeksi lopulta syyskuussa 2019.

Viivästyminen aiheutti särön Keltaisen kirjaston ilmestymisjärjestykseenkin. Ainakin minun käsiini sarjan 600. teokseksi mainostettu Édouard Louisin Ei enää Eddy osui aiemmin kuin Ishiguro, joka numeroksi sarjassa on annettu 598.